Näytetään tekstit, joissa on tunniste bloggeri. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste bloggeri. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 15. maaliskuuta 2023

DYSTONIABLOGI JA KIRJA DYSTONIAA SAIRASTAVASTA


Dystonia-haukkani

Kymmenen vuotta sitten elin vaikeaa vaihetta elämässäni. Pakkoliikettä, joka väänsi niskojani ja painoi päätä olkaa vasten oli vaikea hallita. Pahinta oli se, etten tiennyt mikä oli syynä pään kääntymiseen sivulle. Diagnoosi olikin iso helpotus ja avasi tien sopeutumiselle.

Yksi vahva, sopeuttava tekijä matkallani dystonia -nimistä lihasjäntevyyshäiriötä sairastavana on ollut kirjoittaminen. Olen pitänyt blogia siitä lähtien, kun sain tietää sairauteni nimen. Servikaalinen dystonia on kulkenut blogeissani ja elämässäni, muuttaen paljon muutakin kuin pään asentoa. 

Tosiasia kuitenkin on, että ihminen on äärettömän sopeutuva, ihmismieli mukautuva ja ihmiskeho taipuva. Ihminen on tehty selviytymään elämästä ja pärjäämään hyvinkin vaikeissa tilanteissa. On usein kysymys siitä, ettei ole muuta mahdollisuutta kuin selvitä ja eräänä päivänä havaitsee eläneensä jonkin aikakauden läpi. Muutos ja sopeutuminen ovat kulkeneet koko matkan rinnalla.



Olen viime ajat valmistellut omakohtaista kirjaa matkastani dystoniassa ja etsinyt sille myös kustantajaa. Tällä hetkellä on mahdollista, että teen kirjasta omakustanteen, jos kirja ei kiinnosta kaupallista kustantajaa. Eräs kustantaja pohti minulle, että jos irrottaisi käsikirjoituksesta tuon dystoniaosion ja julkaisisi muun tarinan. Hän oli sitä mieltä, että tämä dystoniatarina kiinnostaa vain sairastovereita.

Minä uskon, että dystoniaa sairastavista kirjoitetaan vielä monta kirjaa Suomessa. Sen verran innokkaita kirjoittajia me olemme ja lukijoita riittää, vaikka ei itse sairastaisikaan dystoniaa. Uskon myös siihen, että vielä löydän dystoniaa sairastavan elämästä kertovalle kirjalleni rohkean kustantajan.

Olen luottavainen, koska niin täytyy olla tietäessään tehneensä sen minkä osaa. Kyllä elämä kantaa ja antaa mahdollisuuksia sille joka yrittää.




Tässä tarinaa viiden vuoden takaa. Kerron tässä muistojen blogissa sairastumiseni alkuajoista ja Katse vasempaan päin -blogista.



DYSTONIABLOGINI TARINA

Aloitin tämän blogin vähän yli viisi vuotta sitten. Olin saanut kesällä 2013 servikaalisen dystonian diagnoosin. Muutaman vuoden jatkuneiden oireiden jälkeen se oli helpotus, mutta lähinnä se oli kuin eksyneelle vaeltajalle reittiviitan löytyminen.

Dystonia, joka tarkoittaa lihasjäntevyyshäiriötä, eli aivojen tuottamia pakkoliikkeitä tahdonalaisissa lihaksissa, voi ilmetä monilla eri tavoilla. Minulla sen oireita olivat pään vääntyminen vasemmalle ja makuulla pään heiluminen tyynyllä edestakaisin.




Kaikki keskittynyt tekeminen,joka vaati pään pitämistä suorassa, sai pääni vääntymään sivuun. Tämän vuoksi huomasin sairauden ensimmäiset oireet ajaessani autoa, pääni lähti liikennevaloissa kääntymään itsestään vasemmalle. Oireet vaikeutuivat vähitellen ja ilmenivät sosiaalisissa hetkissä.

Työpaikalla huomasin pitäväni sormella leuastani, ettei pääni vääntyisi sivuun. Niskojen jännite oli kuitenkin niin voimakas, että keskusteluissa ääneni katosi, tai muuttui epäselväksi.

Yritin peitellä oireita, sillä en ymmärtänyt mistä oli kysymys. Huomasin valokuvista pääni siirtyneen hartioiden keskeltä hieman vasemmalle.




Kävin työterveyslääkärin vastaanotolla muutaman kerran ja yhden kerran olin myös ortopedin vastaanotolla. Kukaan heistä ei osannut sanoa, mikä sai pääni vääntymään sivuun. ”Onpas erikoinen vaiva”, totesi työterveyslääkäri. ”Mitä jos säätäisit auton istuimia”, antoi ortopedi neuvoksi.

”Miksi sinut lähetettiin minun vastaanotolleni, eikä neurologin?” Kysyi fysiatri ja kertoi, että sairauteni nimi on servikaalinen dystonia. Kerroin käyneeni jo useammallakin lääkärillä ja ihmettelin, kuinka he eivät tunteneet tätä sairautta. ”Lääkäritkin ovat vain ihmisiä”, fysiatri sanoi ja levitti kätensä tuoliin nojaten.

Hän sanoi, että tätä sairautta hoidetaan botuliinipistoksilla, jotka yleensä helpottavat lihasvääntöä, mutta eivät paranna sitä. Fysiatri kirjoitti minulle lähetteen sairaalan neurologiselle poliklinikalle ja tulosti netistä dystoniasta kertovan artikkelin. Jäin odottamaan kutsua hoitoihin.




Hoitoihin kutsua odotellessani etsin netistä tietoa dystoniasta ja luin ahnaasti jokaisen löytämäni kirjoituksen. Suurin apu minulle oli Suomi24-sivujen neurologisia sairauksia käsittelevä osio. Löysin sieltä tekstejä, joissa dystoniaa sairastavat kertoivat elämästään. 

Erityisen merkittävää minulle oli yksi kommentti, jonka oli kirjoittanut tuntematon dystoonikko. Hän kertoi, että dystonia on sairaus, jonka kanssa on opittava elämään, koska se ei todennäköisesti parane koskaan.

Hän kirjoitti, että joskus oireet ovat niin vaikeita, että voi tuntua, ettei niiden kanssa jaksa elää. Mutta jos jaksaa nuo vaikeat hetket, niin jossain vaiheessa tulevat myös paremmat hetket ja oireet helpottavat.




Minulla oli silloin, viisi vuotta sitten sellainen vaikea vaihe ja siksi nuo tuntemattoman sairaan, useita vuosia aikaisemmin kirjoittamat sanat auttoivat jaksamaan. En ole niitä vieläkään unohtanut ja olen kiitollinen tuolle ihmiselle, joka kertoi elämästään dystoniaa sairastavana.

Kukaan ei häntä kiitellyt tarinasta, keskustelu oli jatkunut muutaman kommentin verran ja päättynyt kauan sitten. Kirjoitin loppuun muutaman sanan ja kiitin saamastani avusta. Tuo teksti oli minulle kuin pulloposti autiolle saarelle joutuneelle. Ymmärsin, että tästäkin voi selvitä ja on selvitty.




Syksyllä 2013 kävin keskustelemassa neurologin kanssa ja sovimme, että saan ensimmäiset botuliinipistokseni niin pian kuin mahdollista. Kysyin neurologilta tästä sairaudesta ja hän kertoi jonkin verran.

Lopuksi hän kehotti menemään Suomen dystonia-yhdistyksen nettisivuille, siellä tiedettäisiin sairaudesta enemmän. Sillä hetkellä ymmärsin oikeasti, että dystoniassa on kysymys harvinaisesta sairaudesta.




Dystonia-yhdistyksen nettisivut löytyivätkin helposti ja pian olin kirjautunut käyttäjäksi nimimerkillä ”Harzu”. Silloin yhdistyksen sivuilla oli vielä keskustelupalsta, joka oli aktiivisessa käytössä. Kirjoitin sinne oman tarinani nimellä ”Ajelin autoa sinistä, kun niskani alkoivat inistä”.

Sain monta kommenttia tekstiini ja huomasin, että moni muukin on joutunut tälle ”dystoniavaellukselle”. Tuntui helpottavalta vaihtaa ajatuksia, kertoa kokemastaan ja lukea toisten, jo pidempään sairastaneiden tekstejä.

Joku kirjoitti minulle, että nyt kun olet saanut diagnoosin ja pääset hoitoihin, niin kaikki on hyvin ja elämä jatkuu. Ei se ihan niin mennyt, matka oli vasta alussa.




Pyrin jatkamaan keskustelua tuolla palstalla ja huomasin, että toisten on vaikeaa kirjoittaa kokemastaan avoimesti, mikä on ihan ymmärrettävää. Oli kuitenkin myös niitä, jotka uskalsivat ja antoivat sillä tavoin paljon tukea toisille sairastaville. Olin astunut sisään käsitteeseen nimeltä ”Vertaistuki”.

Kirjoittaminen auttoi minua niin paljon, että jossain vaiheessa päätin aloittaa oman blogin ja kertoa siinä kokemuksiani dystoniasta, sen oireista, hoidoista, hyvistä ja vaikeista hetkistä. Blogin nimeksi tuli ”Katse vasempaan päin”, sairauteni aiheuttamien oireiden vuoksi.


Ensimmäinen blogi


Ensimmäisen blogini nimi oli tuo sama, kuin dystonia-yhdistyksen keskustelupalstalle kirjoittamani esittely. En silloin tullut ajatelleeksi, että blogin nimi viittaa aika vahvasti armeijaan ja tuo monelle mieleen, että blogia kirjoittaa joku kapiainen, tai armeija-aikaansa muisteleva.

Ehdin kertoa blogistani dystonia-yhdistyksen keskustelupalstalla, ennen kuin se yhden syysmyrskyn aikoihin katosi hetkessä internetistä. Yhdistyksen tiedottaja kirjoitti minulle, että sivujen katoaminen johtui palveluntarjoajasta ja ne avattaisiin toisella vastaavalla heti kuin mahdollista.




Myöhemmin sivut avattiinkin ja myös keskustelupalsta. Jostain syystä tuo keskustelupalsta ei enää noussut siivilleen, se kuihtui ja lopetettiin kokonaan. Mielestäni se on iso puute, sillä myös avointa keskustelupalstaa mielestäni tarvittaisiin yhä.

Vaikeinta lienee se, että moni ei uskalla avautua julkisesti. Toiset pelkäävät leimautumista ja keskustelevat mieluummin suljetuissa ryhmissä. Minä olen aina pitänyt avoimesta tavasta kertoa koetusta, ehkä siksi, että sain ensimmäisen merkittävän avun avoimelta keskustelupalstalta.




Päätin silloin, että haluan tehdä oman osuuteni ja kertoa avoimesti, miten olen selvinnyt tämän harvinaisen sairauden kanssa. Päätin kertoa hyvistä ja huonoista hetkistä, hoidoista ja löytämistäni, sairautta helpottavista asioista. Viiden vuoden blogivaellus on nyt tehty ja jonkinlainen arvio varmasti paikallaan.

Hetkeäkään en kadu tämän dystoniablogin aloittamista. En pysty tässä luettelemaan niitä asioita, joita se on tuonut elämääni. Olen saanut kuulla valtavan määrän elämäntarinoita, kommentteja ja kokemuksia.




Paljon niistä tarinoista on myös kertomatta ja osa jää kertomatta, osa odottaa kypsymistä. Jotain toki kadun, sillä harvoja pitkiä vaelluksia tehdään ilman sivupoluilla käyntejä. Minulle nuo sivupolut ovat olleet kivisiä reittejä, joissa on kuljettu polvet verillä ja mustelmilla, mutta itsepähän minä matkaan läksin.

Senttiäkään en ole blogeistani rahaa saanut, eikä mielessäni ole edes sellainen mahdollisuus käynytkään. Parhaat palkinnot olen saanut ihmisiltä, joihin olen blogin avulla tutustunut. Toiset ovat jääneet nimimerkeiksi joiden kanssa hetken on jaettu kokemuksia, kevennetty taakkaa ja matka on jatkunut.

Toisista on tullut ystäviä, joita olen saanut tavata ja jutella kasvotusten. En kuulu sosiaalisen median moittijiin. Kysymys on aina lopulta asenteesta. Some on vain eräs alue, jolla voi kohdata ihmisen. Avoin sydän löytää aina toisen avoimen sydämen, joskus heti, toisinaan vasta monen erehdyksen jälkeen.




Minä olen tarinankantaja, kuulija sille, joka haluaa tarinansa kertoa, suljettu säiliö sille, joka haluaa vain keventää taakkaa. Tarinankertoja hänelle, joka haluaa viedä viestiä eteenpäin. Kukaan ei pysty olemaan kaikille kaikkea, sen olen minäkin kipeiden kokemusten jälkeen oppinut.

Mutta sielun haavat ja saadut iskut eivät saa sammuttaa sitä tulta, jonka elämä antoi. Elämä, joka teki soihdunkantajaksi.

Elämä, joka vei avoimen taivaan alle ja antoi tarinankantajan tehtävän.


Kirjoitti 2018 harzu


tiistai 28. helmikuuta 2023

AJATUKSIA HARVINAISTEN SAIRAUKSIEN PÄIVÄNÄ


Helmikuun viimeistä päivää on vietetty harvinaisten sairauksien päivänä vuodesta 2008 lähtien.

Dystonia on harvinainen liikehäiriösairaus, eli tarkemmin aivojen liikesäätelyn häiriö, jota sairastaa Suomessa runsaat viisi tuhatta ihmistä.

Dystonia aiheuttaa monenlaisia oireita, jotka ilmenevät lihasten virheliikkeinä. Nykiminen,vapina, vääntyminen ja lisäoireena kipu, kuuluvat dystoniaan.

Dystonia tuleekin sanoista ”dys” eli häiriö ja ”tonia/tonus” eli jäntevyyttä lihaksissa. Luonnollinen suomenkielinen nimi onkin edellä mainitun lisäksi lihasjäntevyyshäiriö.

Aiheesta löytyy paljon tietoa netistä ja olen itsekin siitä runsaasti kirjoittanut blogeissani. 

Dystoniaa sairastava ei pääse oireitaan pakoon, joten ne on kohdattava.



Minulle dystonia on runsaan vuosikymmenen sitä sairastettuani jo muuttunut ja turtunut osaksi elämää, kuin pahka puuhun. 

Mitä uutta minä voisin enää sanoa tästä sairaudesta, joka ei hellitä otettaan, vaikka tyyntyy ajan oloon kuin tuuli, joka on taivuttanut puhureillaan vääntyneen puun.

Olen saanut osakseni dystonian muodoista yleisimmän, servikaalisen dystonian, joka vaikuttaa niskalihaksiini, vääntäen päätäni sivulle. 

Tästä tulee myös blogini nimi ”Katse Sivulle”.




Voisin kertoa niistä tavoista, joilla olen selvinnyt nämä vuodet ja löytänyt levon tämän sairauden kourissa. 

Minulla on kertynyt ajan oloon työkalupakki, jonka kannessa lukee selviytymistapoja dystoniassa.

Ensimmäisenä työkalupakissani on sairauden syntyyn tai puhkeamiseen vaikuttava puoli. Se ei tarkoita, että se olisi tärkein puoli. 

Se vain on mielestäni yksi dystonian puhkeamiseen liittyvä osa, eikä aivan vähäinen.



Ensimmäinen avain on herkkyys ja jopa yliherkkyys. Herkkyys monille, lukemattomille asioille. Niiden voima on elämässä suuri, juuri henkilökohtaisella tasolla. Liian suuri.

Kun siitä herkkyyden avaimesta vääntää, niin elämässä tapahtuu, eikä kyseessä ole aina hyvä asia. Jotain muuttuu ja joskus koko elämän ajaksi.

Tiedän, että moni hymähtää tässä kohdassa, sillä herkkyyden voiman ymmärtää vain toinen herkkä. Siihen ei ole muuta mittaria, kuin kokemus.

Uskon vahvasti, että kokemusperäisellä herkkyydellä on osansa dystonian puhkeamisessa. Olosuhteet ja elämänkaari ratkaisevat, kuinka paljon herkkyys vaikuttaa sairauden syntyyn.



Toinen avain on liika kiltteys, joka vääntää ihmisen helposti kierteelle. Siitä kierteestä palatessa voi pyörähtää pääkin vähän vinoon.

Eräs neurologi kertoi, että tunnistaa dystoniaa sairastavat kiltteyden perusteella jo odotushuoneesta.

Kolmas avain on liika itseltään vaatiminen ja loputon suorittaminen, jossa koskaan ei ole riittävä. Tämän vaistoavat jotkut ihmistyypit, käyttävät sitä hyväksi ja vaikuttavat sairastumiseen.

Näitä avaimia, jotka mielestäni vaikuttavat ainakin dystonian puhkeamiseen, on monta muutakin. Haluaisin kuitenkin vääntää katseen siihen myönteiseen osaan työkalupakkia.

Ne tavat joilla minä olen selvinnyt tästä, erään pitkään sairastaneen sanoin, tympeästä taudista, ovat luontevia ja selkeitä.



Ensimmäinen avain pakissani on avoimuus. Sairastuttuani dystoniaan, päätin olla avoin ja kertoa tästä oudosta lihasjäntevyyshäiriöstä.

Tämä avoimuus ei syntynyt kuitenkaan ihan helposti. Yritin alkuun salata sairauden niin hyvin kuin pystyin. Syitä oli useita. Ensimmäisenä oireiden outous.

Saatuani diagnoosin ja luettuani ensimmäiset dystoniaa sairastavien kokemukset netistä, tajusin ettei tämä ole sairautta kummempi. 

Eräs dystoniaan sairastunut kertoi saaneensa lääkäriltä hyvät ja huonot uutiset yhdessä lauseessa. Dystoniaan ei kuole, mutta se ei myöskään parane kuin poikkeustapauksissa.

Päätin siitä lähtien olla avoin ja avasin dystoniaan perustuvan blogin, joka käsittelee sairauden lisäksi tapojani selvitä siitä.



Herkkyys on valtava voimavara ja sisältää useita parantavia asioita. Pidän sitä yhtenä suurimmista lahjoista ja avaimista dystoniasta selviytymisessä. 

Elämän paradoksi on tietysti, että se vaikuttaa myös sairastumiseen.

Herkkyyden kautta oivaltaa ja kokee pienetkin onnen hetket suurina, havaitsee vähäisetkin ilon pisarat.



Juokseminen ja liikunta on työkalupakkini yleisavain. Voisi huumorilla sanoa, että liikunta on työkalupakkini papukaijapihdit, sen verran usein olen sen merkitystä toistanut.

Juokseminen, tai kevyt hölkkä on ollut niin iso henkireikä, että uskon sen auttaneen minut yli vaikeimpien aikojen.

Liikkua voi kuitenkin monilla muillakin tavoilla. Vanha totuus, että liike on lääke, pätee yhä.



Toinen avain pakkini selviytymisosiossa on luontovalokuvaus, johon liittyy vaeltelu metsissä. 

Olen saanut luonnossa hortoillessani kokea niin paljon hyviä asioita, että tiedän niiden kokemusten auttavan kestämään dystonian oireet paremmin.


Neljäs avain on kirjoittaminen, jota voisi sanoa hylsysarjaksi, niin monipuolinen avain on kyseessä. Vaikka en pysty kirjoittamaan nopeasti, niin pystyn kuitenkin ajattelemaan paremmin mitä kirjoitan.

Hitaassa etenemisessä on enemmän syvyyttä ja koettua, kuin pintakiidossa. Voi välillä tutkia elämän ihmeitä siellä, missä kuulee vain hiljaisuuden ja tyyneyden läsnäolon.

Lopultakin ihmisen kiire on enimmäkseen itse aiheutettua ja sitä pidetään yllä, että vältettäisiin sisäisen tyhjyyden kohtaaminen.



Nämä muutamat ajatukset dystonia nimisestä lihasjäntevyyshäiriöstä kirjoittelin sinulle, joka et tunnne tätä sairautta.

Kirjoitin nämä ajatukset myös sinulle, jonka elämään tämä sairaus on tullut tai kuulunut jo vähän aikaa tai pidempään.

Elämä kantaa ja menee eteenpäin. Mennään yhdessä vaikka ajatuksin. Tyylillä tai tavalla ei ole väliä.


Harry


tiistai 21. helmikuuta 2023

PIENEN IHMISEN HÄTÄ - OIREET KUIN KAUHULEFFASTA

Pakko sanoa nyt että yllättävän kehnosti olen voinut. Ei voi uskoa että niin paljon vaikutti, kun ne lääkkeet loppui. Olin botuliinipiikeillä joku aika sitten ja oireita hillitsevät lääkkeet loppuivat. 

Tässä kaikki vain sanovat, että kun juuri olet piikit saanut, niin eikö ne auta? 

Ei ymmärretä, ettei ne toimi ilman lääkkeitä. Odottelin, että oireet tasaantuu, mutta alkoi tapahtua uskomattomia juttuja kasvoissa. 

Se toinen, parempi silmä meni kiinni ja toinen silmä oli kuin joku kauhuleffan liikkumaton suuri pallo. Sitten alko tulla leukoihin jäykkyys, ettei meinannut voida puhua. 

Yllättävä lääkkeiden loppuminen aiheutti nämä oireet. Tiedät kyllä kaiken noista mutta kyllä lääkkeet on löydettävä jokaiselle.”


Vaikuttajan tehtävä on raapia yhteiskunnan päättäjien nahkaa, niin voimakkaasti, että pääsee ihon alle ja saa sanomansa perille. 


Tämän hätähuudon kirjoitti eräs lukijani. Hän sairastaa dystonian tyyppiä, joka vaikuttaa silmäluomiin ja kasvoihin. 

On luonnollista, että kasvojen ja silmien muutokset ovat elämää rajusti rajoittavia oireita. 

Tähän sairauteen on hoitona botuliinipistokset sekä lääkkeet, jotka hillitsevät oireita. 

Jokainen voi kuvitella nuo oireet luettuaan, millaista elämä olisi ja vaikkapa kaupassa käynti? 

Miksi lääkkeet ovat sitten loppuneet, se on hyvä kysymys. 

Kysymys, joka kaikuu siellä päättäjien suurissa holveissa. Ponnahtelee seinissä ja etsii kuulijaa. 

Ihmisen hätähuuto kaikuu vaikuttajien kuuroille korville. 


Ihmisen hätähuuto kaikuu vaikuttajien kuuroille korville. 


Pienen ihmisen hätä ei kiinnosta. Ei myöskään pienen ihmisryhmän hätä. 

Dystonia -nimistä aivojen liikesäätelyn häiriötä sairastavien ryhmä on pieni. 

Sairastavia on yleensä noin prosentin verran eli Suomessa noin kuusi tuhatta ihmistä. 

Tämä pikkukaupungin kokoinen määrä ihmisiä on joutunut kärsimään lääkkeiden saannin tyrehtymisestä jo pitkään. 

Asiaa on jonkin verran puitu julkisuudessa muunmuassa hesarin yleisönosastossa sekä pienillä jutuilla. 

Luonnollisesti asia olisi saanut isommat otsikot ja suuremman äänen yhteiskunnassa, jos sairastavien joukko olisi suurempi. 

Pienet jäävät jalkoihin. 


”Se toinen, parempi silmä meni kiinni ja toinen silmä oli kuin joku kauhuleffan liikkumaton suuri pallo. Sitten alko tulla leukoihin jäykkyys, ettei meinannut voida puhua.”

Sosiaalisessa mediassa on yleistynyt nimitys ihmisille, jotka tuovat jotain asiaa esille ja saavat seuraajikseen suuriakin määriä ihmisiä. 

Tuo nimitys on Vaikuttaja. 

Nimi tulee etymologisen sanakirjan mukaan muinaisnorjalaisesta sanasta ”kveik”, joka tarkoittaa ”lihaa kynnen alla”. 

Mielestäni tuo on mainio nimi somevaikuttajalle. 

Vaikuttajan tehtävä on raapia yhteiskunnan päättäjien nahkaa, niin voimakkaasti, että pääsee ihon alle ja saa sanomansa perille. 

Minä haluaisin nyt olla sellainen vaikuttaja, joka raapii huomiota tälle pikkukaupungin kokoiselle ihmisryhmälle, joka on yhtäkkisesti menettänyt sairauteensa määrätyt lääkkeet. 

Lääkärit, jotka ovat nuo lääkkeet määränneet ovat yhtä ymmällä, kuin potilaatkin. 

Mistä johtuu, että dystonian hoitoihin ja rajuihinkin oireisiin auttavat lääkkeet ovat loppuneet. 

Vastausta ei tunnu kukaan tietävän tai kertovan. Pienet on jälleen helppo ohittaa. 


Sairaus on sitonut meidät oireisiinsa, eikä useimmilla ole voimia muuhun, kuin kärsiä yksin kotona. 


Vaikuttaja nimi on, niin kuin voi päätellä, samaa sukua sanalle vaikku. 

Nyt haluaisin olla myös vaikuttaja, joka saa tähän asiaan sen verran ääntä, että vaikut lähtevät korvista ja sairaiden hätä kuullaan. 

Me emme ole ihmisryhmä, joka lähtee kadulle pysäyttämään liikennettä saadaksemme oikeutta. 

Me emme ole anarkisteja, jotka sitoisivat itsensä johonkin, mikä huomattaisiin. 

Sairaus on sitonut meidät oireisiinsa, eikä useimmilla ole voimia muuhun, kuin kärsiä yksin kotona. 

On mielestäni eettisesti väärin, että sivistysvaltio kohtelee tällä tavoin ihmisiä, omia jäseniään yhteiskunnassa. 

Antaa kylmästi kärsiä hirvittäviä oireita, levittelee käsiä ja hokee mantraansa. 

Näin on aina kohdeltu pienempiä väestönosia. 



Tämä lääkkeiden loppuminen, vaikka sitä on naapurimaissa tiettävästi saatavana ihmetyttää minua pienenä somevaikuttajana. 

Vertaan tätä korona-ajan alussa nousseeseen valtavaan metakkaan hengityssuojaimista. Nyt jopa väitetään, ettei niistä olisi hyötyä. 

Oikeaa kärsimystä ja kamalia oireita aiheuttavan sairauden lääkkeiden puuttumisesta ei pidetä ääntä. 

Miksi? Koska kyseessä ei ole suuri raha. 

Mielestäni kyseessä on kuitenkin erään sairaiden ryhmän syrjintä.

Syrjintä, joka merkitsee, ettei yhdenvertaisuuslaki toteudu oikeusvaltiossa. 


Vaikuttajan tehtävä on raapia yhteiskunnan päättäjien nahkaa, niin voimakkaasti, että pääsee ihon alle ja saa sanomansa perille. 

Toivottavasti meni.


Harry


torstai 9. helmikuuta 2023

HÖMÖTIAINEN JA PIHABONGARI


Pihabongarin elämässä mielenkiintoisia hetkiä ovat ne, kun tutun vakiojengin mukaan ilmestyy uusi kävijä. 

Yleensä tuo kävijä on hetken pyrähtäjä, joka istuu tontin kulman omenapuussa tai nappaa evästä lintulaudalta. 

Joskus kävijästä tuleekin asukki, joka jää koko kaudeksi pihan iloksi ja bongarin onneksi. 



Pohdiskelevan punarinnan tarina on yksi kaikkein hienoimpia muistoja. 

Taitava pesänrakentaja valtasi meidän koko grillikatoksen pesimällä kaasugrillin sisään. 

Juhannuksena sentään pääsimme grillaamaan, mutta pesinnän aika mentiin hiiligrillillä. 



Erään talven huippuvieras oli hömötiainen. Ilahtuneena sen touhuja seurasin ja kuvasin aina välillä.

Kerran otin aikaa ja annoin lumitöiden odottaa, kunhan katselin lintuja. 



Oivalsin siinä katsellessani, mistä hömötiainen on nimensä saanut, asia onkin askarruttanut. 

Hömötiaisen nimestä voi tietysti päätellä jotain, kuten räkättirastaasta sen komeassa haarniskassa.

Mutta nimi ei varmasti ole tuon pirteän ja touhukkaan pikku ystävän, hömötiaisen oma vika. 



Huikealla tarmolla pieni lintu syöksyy havujen kätköistä baskeri viuhuen, nappaa siemenen tai pähkinän nokkaansa ja lennähtää oksalle. 

Tätä työtä se jatkaa sellaisella vauhdilla, ettei pähkinöitä syömään ehdi. 



Hömötiaisen tapa on kätkeä lintulaudan antimia havuihin ja kaarnan alle tulevien päivien evääksi. 

Ihan fiksu ajatus, mutta valitettavasti toiset tintit ovat havainneet hömötiaisen puuhat. 

Muutama hetki hömötiaisen oksalla käynnin jälkeen, pyrähtää sinitintti tai talitintti ja nappaa hömpän kätkemän pähkinän tai siemenen.



Elämä on selviytymistä ja nokkeluus löytää tässä itsensä. Onneksi hömötiaisellekin aina johonkin kätköön syötävää jää ja ahkeruus palkitaan. 

Hyväntahtoinen hömötiainen jää kuitenkin pihabongarin muistoihin yhtenä lintumaailman persoonista.

Harmaa puku ja musta baskeri, tyylikäs asu kätkee sisäänsä värikkään ja touhukkaan veijarin.


Harry



lauantai 4. helmikuuta 2023

ELÄMÄN SELVIYTYMISOPPAAT



On ihmisiä, jotka ovat kuin elämän lahjoja, eläviä selviytymisoppaita. 

Heidän esimerkillään voi selvitä monesta väsymisen hetkestä. 

Hetkestä, kun on luovuttamassa ja antamassa periksi. 

He ovat kuin kurkiauran vetäjiä, joiden turvassa voi levätä ja kerätä voimia. 



On uskallettava lähteä, kun on aika. Otettava askel kerrallaan ja mentävä. 

Kuunneltava sydäntä ja luotettava siihen. 

Aivan kuin muuttolintu, joka tietää suunnan, koska se on sydämessä. 

Monta kaunista maisemaa matkan varrella näkee, paikkaa, johon voisi jäädä. 

Mutta matkan on jatkuttava. 



On jaksettava, kunnes on perillä. On löydettävä voimat, koska kaikki on annettu matkaa varten. 

Kaikki on lahjaa ja valmiina. Mitään ei voi mukaan ottaa, sillä kaikki ylimääräinen veisi voimat. 

Kaikki taakat on jätettävä. Kaikki painolastit pudotettava. 

Monta kaunista maisemaa on ylitettävä, luotettava sydämen ääneen ja kutsuun. 

On vain luotettava.




Aika, kun saa nähdä siipien kantavan ja sydämen tietävän suunnan. 

On löytänyt oman sisäisen äänensä. 

Kuuntelee sitä, luottaa siihen ja katselee levollisesti ympärille. 

On ja lepää. Ilmavirta antaa nosteen ja kantaa. 

Kantaa sen, joka antaa siipiensä avautua.

Elämä kantaa.


Harry


tiistai 31. tammikuuta 2023

DYSTONIAA SAIRASTAVAN TARINA

 



Olen kirjoittanut kirjaa dystoniaa sairastavan elämästä ja käynyt läpi vaiheita sairauden ensi oireista lähtien. 

Varsinaista dystoniaan sairastumisen alkua on tietysti mahdotonta tietää, niin kuin monen muunkin sairauden

Koskettavaa on silti elää nuo ajat uudelleen kirjoittamisen aikana. 



Minullahan on alkuajoista lähtien kirjoittamani blogin tekstit kirjan lähdemateriaalina. 

Matka on ollut mielenkiintoinen ja värikäs, toisinaan kaksi tai kolmevärinenkin.

Muistot ovat kai omaisuus, jonka saamme pitää pisimpään, ennen kuin nekin otetaan pois. 

Olen nähnyt kahden läheisen elämässä sen tapahtuvan ja myös siitä syystä haluan kirjoittaa jotain blogin lisäksi ennen kuin kaikki unohtuu.



Kirjoittaminen on monipuolinen tapa käsitellä vaikeitakin asioita eri tavoin. 

Voi jopa puhua kipeistä kokemuksista kertomatta niistä. 

Tarina on toisinaan kirjaimissa tai sanojen sisällä.



Omakustanne on sopiva tapa julkaista tällainen marginaalisairautta potevan tarina. 

Uskon, että kirja tälläkin tavalla saavuttaa ihmisiä. 

Pyrin siis tekemään oman osani ja sen jälkeen luotan ihmisyyden sekä myötätunnon voimaan. 

Tavallisen ihmisen tarina. Kirja dystonia-nimistä liikehäiriötä sairastavan elämästä.




Kirjoittaminen omasta elämästä on kasvattava kokemus. 

Yleensäkin ottaen kirjan tekeminen tuntuu kuin pitkän matkan juoksulta. 

Heti alkuun selviää, että vaikka nopeus ei riitä, voimat loppuvat pian ja taidot jo ennen sitä, eikä suuria luuloja enää ole. 

Niin riittää silti, jos saa tehtyä työn niin hyvin kuin osaa. 

Vähempi tietysti ei riitä kuin parhaansa tekeminen


Harry