 |
| Maalaus Marja Kesti-Torvinen© |
Mies ajaa pyörällä torialueelle ja mutkittelee pöytien ja ihmisten välissä. Hän vaikuttaa rauhalliselta, vaikka kulkeekin hieman hoippuen.
Taivaan tulien aukiolla on alkanut keskiviikon toritapahtuma, myyntikojuja, yhteislaulua ja karaokea.
Mies kysyy tilaisuuden vetäjältä lupaa laulaa, mutta tämä kertoo, että karaoke alkaa vasta yhteislaulujen jälkeen.
Hän hyväksyy vastauksen ja seilaa ympäri aukiota, pujotellen penkeillä istuvän yleisön ohi.
Meillä on jotain pientä käsityötä, kortteja ja kirjoja toripöydällä tilaisuuden aikana. Myyntiä ei ole varsinaisesti, mutta on mukavaa olla näin mukana ja seurata torielämää osallisena.
Minulle se on tuttua jo lapsuudesta. Istuin aina äitini kahvilassa ja seurasin sivusta baarissa asioivia ihmisiä, kuuntelin heidän tarinoitaan, tallensin muistiini keskusteluja ja sanoja.
Nyt seuraan tuon selvästi humalaisen tai joidenkin huumaavien aineiden kuljettamaa ihmistä ja löydän mielestäni jonkin haalenneen muiston.
Nuoren tai nuorehkon miehen katse on samea ja vaikuttaa kuin hän etsisi jotain. Laululupaa ei kuitenkaan tule ja mies poistuu alueelta.
Yhteislaulujen jälkeen on vuorossa karaokea ja laitan varausjonoon oman lauluni. Olen päättänyt tänään laulaa kaksi laulua.
Jälkimmäinen on vanha klassikko, Louis Armstrongin ”What a wonderful world”. Olen aina pitänyt siitä laulusta, vaikka sen sanoma on usein tuntunut toiveajattelulta.
Olen huomannut, että iän myötä laulun sanoma on alkanut tuntua lohdulliselta. Haluan uskoa siihen, että kaikesta huolimatta tämä maailma on kaunis ja hyvä ihmisen elää.
Eräs torilla myyntipöytää pitävä kertoo hirveistä selkäkivuistaan, joista kärsii koko ajan.
Silti hän tulee tänne torille ja muihin vastaaviin tapahtumiin, hymyilee ystävällisesti ja luo näin ympärilleen tilaa tulla juttelemaan.
Minä sanon jatkuvista niskakivuistani ja väännöistä, jotka sairastamani servikaalinen dystonia aiheuttaa.
Hän nyökkää ymmärtävästi ja jatkaa keskusteluaan.
Näin olen liittynyt vertaistuen näkymättömään ketjuun, jossa ymmärretään, että me jokainen kärsimme jollakin tavoin tässä maailmassa.
Kärsimys yhdistää meitä, sillä vain kärsivä tietää, mitä toinen tuntee. Se on hiljainen sanoma, jota ei tarvitse sanoilla jatkaa.
On karaoken vuoro ja minä alan odottamaan vuoroani. Sekavan oloinen mies, joka oli poistunut torilta, palaa takaisin ja ajaa viuruillen myyntikojun ohi juuri ennen lauluvuoroa.
Kojun ja yleisön välissä hän tekee liian tiukan mutkan, kaatuu kiveykselle pyörä rämisten ja jää kyljelleen makaamaan. Paikalle saapuvat kyselevät hänen vointiaan.
Mies kohoaa ylös, mutta ei hallitse liikkeitään. Joku vierellä tulleista ottaa kännykän ja soittaa johonkin.
Minut ilmoitetaan samalla seuraavaksi laulajaksi ja kävelen kohti esiintymislavaa.
Nousen lavalle ja musiikki alkaa soida. Aloitan laulun ja katselen samalla, kuinka poliisit taluttavat rauhallisin ottein miestä kohti autoa.
”I see friends shaking hands saying, "How do you do?" They're really saying ”I love you”, ajattelen laulaessani vanhan laulun sanoja.
Laulun aikana paljon ajatuksia ja muistoja kulkee mieleni kautta.
Tänä päivänä minä laulan täällä toriaukion lavalla kauniista ja ihmeellisestä maailmasta, jossa ihmiset rakastavat toisiaan.
Samalla joku meistä täällä kärsii kovista kivuista selässään tai jossain muualla.
Samalla joku viedään poliisien toimesta pois paikalta.
Kaikki me kärsimme jollain tavoin.
Siitä huolimatta tämä maailma ja elämä täällä on ihmeellistä.
Minun tilanteeni tuntuu tämän kaiken keskellä yllättävän hyvältä.
Olen kulkenut oman tieni tuosta edempänä poliisien taluttaman nuoren miehen elämästä tähän hetkeen täällä lavalla.
Olen saanut maistaa elämää, jossa ei ollut mitään toivoa ja kaiken koettuani tunnen eläväni toivossa.
Tiedän, että kaikki elämässä voi muuttua hetkessä tai hiljalleen.
Tämä hetki ja aito onni on elämän lahja, annettu sellaisenaan ja koska tahansa pois otettavissa tai osat vaihdettavissa.
 |
| torvinenharry@gmail.com |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti