ELÄMÄÄ EI VOI VAIHTAA - ASENTEEN VOI

Elämän tekee mielekkääksi se, että voi kohdata tilanteet uudella tavalla. 

Elämää ei voi vaihtaa, asenteen voi.

Jokainen hetki tarjoaa siihen uuden mahdollisuuden.

On marraskuun lopun pakkaspäivä ja mittarissa viisitoista astetta. Jäät vonkuvat pitkin järven selkää. Nuotio rätisee ja mukaan ottamani nakit saavat pintaansa väriä. 

Olen lähtenyt luontoretkelle tuttuun luonnonpuistoon kauniin pakkasaamun innostamana. Tutulle nuotiopaikalle kävelin polkua pitkin reipasta vauhtia. 

Välillä otin kuvia huurteisista puunlatvoista. Pakkanen ja aurinko saavat luonnon hehkumaan.

Nuotiopaikalla tein tulet, kaadoin kahvia termospullosta kuksaan ja hörpin sitä hiljalleen. 

Paistettuani ensimmäiset nakit kuulin polulta lumen narsketta. Kohta tulille käveli mies, otti repun selästä ja lämmitteli käsiään tulen päällä.

”Oli täällä sentään joku tulilla”, hän sanoi ja kaivoi repusta omenan sekä termospullon. Mies kertoi asuvansa lähistöllä ja käyvänsä taukopaikalla lähes päivittäin. 

”Viime kerralla täällä oli yksi yöpyjä teltassa ja kaksi samassa riippumatossa”, mies jutteli. 

Me aloimme pohtia miten he tarkenivat nukkua kylmässä pakkasyössä. 

Kerroin tavanneeni täällä kerran retkeilijän, joka oli tullut bussilla ison tien laitaan ja kävellyt sieltä. 

Silloinkin oli jäätävän kylmää ja iltakin pimenemässä. Tuo retkeilijä aikoi kuitenkin samota syvemmälle metsään ja yöpyä siellä.

Hän kertoi olevansa kiireisessä töissä Helsingin keskustassa ikkunattomassa kellarihuoneessa. 

Ei siis ihme, että hän kaipasi luontoon, vapauteen ja raikkaaseen ilmaan. 

Muistelen hänen kertoneen, että varusteet ovat nykyisin niin suojaavia, että niillä pärjää kyllä yön pakkasessa.

”Ei näilläkään sormia palele”, nuotiolle saapunut mies sanoo ja osoittaa hansikkaitaan. Ne ovat ladattavat lämpöhanskat. 

Mietin, miksi hän silti lämmittelee käsiä tulen päällä.

Hörpin kahvia ja katselen miestä, jonka kasvoille elämän polkuja on piirtynyt uurteina. 

”Nopeasti tämä elämä meni”, tuumin ääneen. 

Tavaroita repusta poimiva mies hätkähtää, vilkaisee minua ja toteaa, etteihän elämä vielä ohi ole.

Kysyn miehen ikää joka on pari vuotta enemmän kuin minulla. 

Olemme lähes samanikäisiä, joten arvelen ääneen hänen olevan eläkkeellä. 

Hän kertoo olevansa ja tekevänsä töitä samalla. 

Touhukkaan oloinen mies vaikuttaa hyväkuntoiselta, enkä ihmettele, että hän on vielä työelämässä mukana.

Mies ei jää pidemmäksi aikaa juttelemaan, vaan pakkaa pienen päivärepun ja toteaa lähtiessään, että nähdään taas. 

Tuo lausahdus on mielestäni mukava ja kertoo siitä, että meissä metsäpolkujen tallaajissa on jotain ajattoman tuttua.

Minulle jää tunne, että olen tavannut jossain tuon poistuneen kulkijan, mutta en muista missä. 

Metsäretkillä tapaa usein ihmisiä, joiden kanssa istuu kuin vanhan tutun kanssa samoilla tulilla turisten kuulumisia.

Jään miettimään näkemystämme elämän kulusta. 

Minulle se on takanapäin, kuin ohikulkenut sattumusten sarja.

Hänellä taas hetki joka kulkee eteenpäin uusina kokemuksina.

Mietin onko se asenne- vai luonnekysymys ja päädyn jälkimmäiseen. 

Ainakin omalla kohdallani kaikki tuleva on uutta eilistä. 

Elämä on kierros, joka toistuu tarpeeksi elettyään. 

Uusi on vain uudelleen kohdattua mennyttä. 

On vaikea kuvitella, että kohtaisi mitään täysin uutta. 

Elämän tekee mielekkääksi se, että voi kohdata tilanteet uudella tavalla. 

Elämää ei voi vaihtaa, asenteen voi.

Jokainen hetki tarjoaa siihen uuden mahdollisuuden.

Harry

HÖMÖTIAINEN JA PIHABONGARI

Pihabongarin elämässä mielenkiintoisia hetkiä ovat ne, kun tutun vakiojengin mukaan ilmestyy uusi kävijä. 

Yleensä tuo kävijä on hetken pyrähtäjä, joka istuu tontin kulman omenapuussa tai nappaa evästä lintulaudalta. 

Joskus kävijästä tuleekin asukki, joka jää koko kaudeksi pihan iloksi ja bongarin onneksi. 

Pohdiskelevan punarinnan tarina on yksi kaikkein hienoimpia muistoja. 

Taitava pesänrakentaja valtasi meidän koko grillikatoksen pesimällä kaasugrillin sisään. 

Juhannuksena sentään pääsimme grillaamaan, mutta pesinnän aika mentiin hiiligrillillä. 

Erään talven huippuvieras oli hömötiainen. Ilahtuneena sen touhuja seurasin ja kuvasin aina välillä.

Kerran otin aikaa ja annoin lumitöiden odottaa, kunhan katselin lintuja. 

Oivalsin siinä katsellessani, mistä hömötiainen on nimensä saanut, asia onkin askarruttanut. 

Hömötiaisen nimestä voi tietysti päätellä jotain, kuten räkättirastaasta sen komeassa haarniskassa.

Mutta nimi ei varmasti ole tuon pirteän ja touhukkaan pikku ystävän, hömötiaisen oma vika. 

Huikealla tarmolla pieni lintu syöksyy havujen kätköistä baskeri viuhuen, nappaa siemenen tai pähkinän nokkaansa ja lennähtää oksalle. 

Tätä työtä se jatkaa sellaisella vauhdilla, ettei pähkinöitä syömään ehdi. 

Hömötiaisen tapa on kätkeä lintulaudan antimia havuihin ja kaarnan alle tulevien päivien evääksi. 

Ihan fiksu ajatus, mutta valitettavasti toiset tintit ovat havainneet hömötiaisen puuhat. 

Muutama hetki hömötiaisen oksalla käynnin jälkeen, pyrähtää sinitintti tai talitintti ja nappaa hömpän kätkemän pähkinän tai siemenen.

Elämä on selviytymistä ja nokkeluus löytää tässä itsensä. Onneksi hömötiaisellekin aina johonkin kätköön syötävää jää ja ahkeruus palkitaan. 

Hyväntahtoinen hömötiainen jää kuitenkin pihabongarin muistoihin yhtenä lintumaailman persoonista.

Harmaa puku ja musta baskeri, tyylikäs asu kätkee sisäänsä värikkään ja touhukkaan veijarin.

Harry

ELÄMÄN SELVIYTYMISOPPAAT

On ihmisiä, jotka ovat kuin elämän lahjoja, eläviä selviytymisoppaita. 

Heidän esimerkillään voi selvitä monesta väsymisen hetkestä. 

Hetkestä, kun on luovuttamassa ja antamassa periksi. 

He ovat kuin kurkiauran vetäjiä, joiden turvassa voi levätä ja kerätä voimia. 

On uskallettava lähteä, kun on aika. Otettava askel kerrallaan ja mentävä. 

Kuunneltava sydäntä ja luotettava siihen. 

Aivan kuin muuttolintu, joka tietää suunnan, koska se on sydämessä. 

Monta kaunista maisemaa matkan varrella näkee, paikkaa, johon voisi jäädä. 

Mutta matkan on jatkuttava. 

On jaksettava, kunnes on perillä. On löydettävä voimat, koska kaikki on annettu matkaa varten. 

Kaikki on lahjaa ja valmiina. Mitään ei voi mukaan ottaa, sillä kaikki ylimääräinen veisi voimat. 

Kaikki taakat on jätettävä. Kaikki painolastit pudotettava. 

Monta kaunista maisemaa on ylitettävä, luotettava sydämen ääneen ja kutsuun. 

On vain luotettava.

Aika, kun saa nähdä siipien kantavan ja sydämen tietävän suunnan. 

On löytänyt oman sisäisen äänensä. 

Kuuntelee sitä, luottaa siihen ja katselee levollisesti ympärille. 

On ja lepää. Ilmavirta antaa nosteen ja kantaa. 

Kantaa sen, joka antaa siipiensä avautua.

Elämä kantaa.

Harry

MASENNUS JA ONNELLISET HETKET

Aika pöljä yhdistelmä voisi ehkä ajatella. Miten masentuneella voi olla onnellisia hetkiä?

Täysin masentunut on onneton, kokonaan ilman onnea, edes niitä pieniä onnen hetkiä. Onneton kirjaimellisesti.

Olen kyllä tavannut ihmisiä, joiden masennus on voimakas. Olen vienyt erään ystäväni sairaalahoitoon masennuksen vuoksi. 

Hän ei palannut. Minuun hän jäi, kapseloitui muistoksi, kokemuksena, joka sattuu vieläkin. Kipuna, joka uusiutuu toisinaan.

Olen kokenut elämässäni aikoja, joina masennus on saanut otteen. 

Olen piilotellut niitä tiloja, paennut johonkin ja odottanut, että mustat pilvet poistuvat. 

Tiedän kyllä, että masentunutta ei tehokkuuteen ja rahan hamuamiseen keskittyneessä maailmassa arvosteta. 

”Reppana mikä reppana, voisi hyvinkin poistua kokonaan.”

Minuakin on hulluksi huudettu ja sitähän minäkin olen. 

Mutta onko sellainen hullu, joka ymmärtää olevansa? Onko tässä hullussa maailmassa edes hullumpaa olla hullu?

On noloa puhua heikkouksistaan. Harva siihen pystyy ja hekin vasta palattuaan takaisin sarjaan ”Harva meistä on rautaa”. 

Sitten kirjoitetaan kirja sankarista, joka nousi helvetistä ja menestyy taas.

Entä jos olisi kirjoittanut, ettei pystynytkään nousemaan. 

Jäi reppanaksi.

Istuu vieläkin puistopaarin penkillä ja huutelee ohikulkijoille hulluja juttuja. Nyrjähtänyt päästä.

Tai makaa pää peiton alla lääkkeillä täytettynä umpiona. Kuin mudasta kömmerrellyt toukka.

Sellainen kirja meiltä puuttuu, kirja, joka ei ole sankaritarina.

”Minä en selvinnytkään”. Sitä kirjaa ei koskaan palata kirjoittamaan henkilökohtaisesti.

Vuosia sitten kirjoitin jo unholaan jääneen blogini masennuksesta ja peloista. Tuo teksti sai silloin paljon kommetteja. 

Eräs lukija kirjoitti tämän palautteen:

”Niin totta puhut, meidän on vaikea näyttää kuinka lujilla saattaa olla. Luetaan sitten lehdistä tai kuullaan kaduilla ja ihmetellään, että mikähän sillekin tuli. 

Ja toinen on kantanut salaa taakkojaan kun ei ole kenellekään jaksanut puhua.

Karmeita tapauksia kaikki, eikä koskaan tiedä onko itse kohta samassa tilanteessa, masennus vie elämänhalun niin täysin ja hiljalleen, äkkiä huomaakin, ettei enää pääse irti. 

Minullakin se väijyy usein nurkalla, mutta olen kirjoittamalla ja kuntoilulla saanut sen vielä pysymään pois. 

Blogissasi kuvaat mielestäni hienosti kaikkia sairauden aiheuttamia tunteita ja annat itsestäsi aidon ja rehdin kuvan.”

Lämmin kiitos tuosta kommentin tekstistä vieläkin. Arvostan paljon näitä ajatuksia.

Entäpä ne onnelliset hetket. Niitäkin minulla on, että pysyisin normaalien marginaalissa.

Kirjoittaminen ja kuntoilu minullakin ja myös luontoretket sekä luontovalokuvaus toimivat mustien pilvien lähestyessä. Ne vyöryvät kuin musta lumi tunturin kanjonia kohti.

Kuntoilu on ehkä paras lääke, jonka tiedän. Mikään ei voita hikistä treeniä ja anna sellaisia unia,kuin fyysinen rasitus.

Hyvin nukkuneena on voittamaton olo. Pienet onnen hetket on silloin helppo bongata vaikka aamukahvista, tai läheisen lämmöstä, kosketuksesta iholle.

Koskikara on onnenlintuni luontoretkellä, aina kun sen näen, olen hetken onnellinen. 

Tänäänkin kävelin Karjaanjoen reunamia kulkevaa Koskireittiä. Kuljin Tervasillalta Pitkälänkosken lähelle ja bongasin tuon pirteän sukeltelijan pulikoimasta virrassa.

Sain paljon kuviakin ja muistin ihmisen, jonka ansiosta aloin seuraamaan tuota uskomattoman upeaa lintua.

Keskustelin tuon vanhuksen kanssa vain yhden kerran ajat sitten. Hän sanoi kävelevänsä aina tänne katselemaan koskikaroja.

Minulle lintu oli täysin tuntematon. Näin vain joskus lenkeilläni mustan, valkorintaisen lintusen pyrähtelevän virran yli.

Kiitos tuolle kohtaamalleni vanhukselle, löysin hänen ansiostaan onnenlintuni.

Onko meillä mitään, jota joku toinen ihminen ei olisi antanut meille?

   Koskikara on uskomaton lintu, joka saa minut aina ihmettelemään.
. 

Koskikara on uskomaton lintu, joka saa minut aina ihmettelemään, mistä kumpuaa ja pulppuaa sen elämänvoima ja taito selviytyä ääriolosuhteissa. 

Eikä vain selviytyä, vaan näyttää miten rohkea ja voimakas voi olla pieni lintu, joka jäisellä virralla pystyy elämään. 

Koskikaran siritys ei ole kovin äänekäs, mutta heti sen tunnistaa, kun rannalle kävelee.

Pian näkeekin pirteän sukeltajan syöksyilevän kuohuissa ja pomppaavan sieltä toukka suussaan koskikivelle.

Pieni onnen hetki on nyt.

torvinenharry@gmail.com

Enkelit istuvat hipaisemalla -runokirja

TUNTEMATON DYSTONIA - Vääntynyt elämäni

DYSTONIAVUOTENI - KIRJE SINULLE

 

Heräsin kuuden maissa ja keittelin väkevää kahvia kupposen. On pikkupakkanen, vähän yli viisi astetta, joten sytytin takkaan tulen. 

Kuulin, että dystoniasi on jonkin verran vaikeutunut. Syitä tilanteeseen kerroit, mutta ei niistä sen enempää. 

Dystonian oireiden voimistumiseen voi vaikuttaa niin moni asia.

Joulu meni ja vuosi vaihtui, oli juhlan tuntua, vaikka mitään ihmeempää ei valmisteltu. Kuusi on jo pihalla lintujen käytössä. Äskettäin siinä päivysti punatulkku. 

Mustarastas tuli portailla vastaan, kun avasin ulko-oven. Heitin muutaman rusinan, jotka lintu noppi yksitellen ja harkiten. Viimeisen se otti evääksi ja lennähti pois.

Olet ollut ajatuksissani vuoden aikana. Vaikka aika kiitää, kyllä ystävyys sydämessä säilyy. Ja varsinkin se, miten tämän dystonian kanssa olemme selvinneet. 

Minulla on ollut sairauden suhteen aika rauhallinen vuosi. Kaikkeen tottuu sanotaan. 

Kun päätä vääntää tietyissä hetkissä ja kipua on joskus enemmänkin, niin silti ihminen sopeutuu. Elämä jatkuu.

Keväällä tein joitain luontoretkiä ja kävin läpi omaa dystoniahistoriaani. Tulihan silloin kuluneeksi runsas kymmenen vuotta dystonian oireiden alkamisesta.

Ne alkuajat olivat vaikeita. Oudot oireet vaivasivat ja tulivat tietysti mukaan työpaikalle. Diagnoosia ei löytynyt, eikä kummallisista väännöistä osannut puhua.

Vasta sitten kesällä sain diagnoosin ja kuulin, että sairastan servikaalista dystoniaa eli tahdonalaisten lihasten toimintaan vaikuttavaa sairautta.

Pääsin seuraavana syksynä hoitoihin, jotka eivät tehonneet merkittävästi vääntöihin. Minulle alettiin harkita DBS- eli aivostimulaatioleikkausta.

Leikkauksessa pääkuoreen porataan reiät, joiden kautta viedään elektrodit tahdonalaisten lihasten toimintaan vaikuttaviin tumakkeisiin.

Pään yli, korvan sivulta viedään ihon alla johdot solisluun alapuolelle, jonne sijoitetaan leikkauksella stimulaattori.

Stimulaattorin kautta ohjataan elektrodeihin sähkövirtaa, joka vaikuttaa tumakkeisiin sillä tavoin, että liikehäiriöt lievenevät.

Minulle varattiin aika neurokirurgille Töölön sairaalaan ja siellä käytyäni pääsin leikkausjonoon. 

Niskojen vääntö oli voimakasta ja elämää vaikeuttavaa. Neurokirurgi totesi dystoniani hankalaksi ja arvioi leikkauksen lievittävän vääntöjä 50-90 prosentilla.

Joka tapauksessa hän uskoi leikkauksen helpottavan dystonian oireita ainakin jossain määrin.

Asia oli minulle kuitenkin vaikea, koska dystonian aiheuttamaan vääntöön verraten leikkaus tuntui järeältä toimenpiteeltä.

Leikkauksen ajankohdaksi ilmoitettiin helmikuun aamupäivä vuonna 2016. Olin kuitenkin epävarma ja päätin ottaa aikalisän leikkaukseen.

Pyysin hoitavalta neurologilta mahdollisuutta kokeilla toisia botuliineja pistoshoidoissa, mutta siihen ei suostuttu.

Minua ryhdyttiin mielestäni pompottamaan hoidoissa aikalisän vuoksi ja päätin etsiä uusia vaihtoehtoja. 

Vuonna 2017 varasin ajan neurologilta, josta olin kuullut hyviä arvioita dystoniaa sairastavilta.

Loppu onkin historiaa ja pienen ihmisen elämäntarinaa. Sain dystoniahoidoista sen verran apua, että oireet lievenivät siedettäviksi.

Viime kesänä pääsin kalastelemaan Kemijärven vesille ja sain aamuvarhaisin soudella lapsuuteni maisemien ohi. Näin rannan, jossa opin uimaan ja pyysin ensimmäisen haukeni.

Kalaa syötiin paljon, tehtiin kalapihvejä, savustettiin ja paistettiin. Elin unohtumattomia hetkiä vanhoilla pyyntivesilläni.

Viime kesä oli paras kesäni sen jälkeen, kun sairastuin runsaat kymmenen vuotta sitten dystoniaan.

Soudellessa voi pää olla missä tahansa asennossa ja liikkua kuinka vain. Kaikkialla järvellä on kauniita maisemia, ulappaa, vaaroja ja tuntureita.

Syksyllä minulla oli neurologin kanssa sovittu, pidempi hoitoväli, viikon yli kolme kuukautta. Luulin sen menevän hyvin, mutta väännöt olivat hiljalleen lisääntyneet. 

Ja kuitenkin, niin vain neurologi mittasi niskojen väännöksi 45 astetta, kun sen antoi vapaasti mennä. 

Ihminen on kova sinnittelemään, että saisi jatkaa tavallista, omannäköistä elämäänsä. 

Nyt on taas hyvä jakso, kun hoidoista on kuukauden verran. 

Puhuimme lääkärin kanssa alkuun, että kokeilisimme keväällä neljän tai viiden kuukauden hoitoväliä, että näkisimme, miten dystonia reagoi. 

Hoitojen aikana hän tuli toisiin ajatuksiin ja päätti ehdottaa seuraavan hoidon kolmen ja puolen kuukauden päähän. 

Kevät on jo silloin pitkällä, ajattelin kävellessäni Turun talvisia ja viimaisia katuja.

Kuulin, että dystonian oireita helpottavaa lääkettä ei ole saanut pitkiin aikoihin apteekeista. 

Neurologini kertoi, että lääkkeiden saatavuuden loppuminen tuli myös lääkäreille yllätyksenä. 

He ovat kirjoittaneet korvaavia lääkkeitä tilalle, mutta myös ne ovat usein apteekeista loppuneet. 

Toisinaan korvaavia lääkkeitä saadaan muutama purkki apteekkiin, joista soitetaan ja annetaan yksi kerrallaan. 

Tästä on ollut myös kirjoituksia Hesarin yleisönosastossa. Dystonia on marginaalisairaus, joka jää helposti valtavirran jalkoihin.

Varsinkin koronan kaltainen epidemia on vienyt huomion ja pienempien ryhmien hoidot ovat kärsineet.

Ikävää ystäväni, ettet ole saanut edes korvaavaa lääkettä, vaikka se helpottaisi merkittävästi oloasi.

Myös minulle lääke antaa pienen lisän jaksamiseen, jos dystonia on oireiltaan vaikeaa. 

Sain lääkäriltä laajennetun reseptin ja apteekista purkin korvaavaa lääkettä. 

En ole sitä vielä kokeillut, koska vointini on hoitojen jälkeen varsin hyvä. Kokeilen sen sopivuutta jossain vaiheessa.

Takkakin ehti roihahtaa tuleen tätä kirjoitellessa ja lähden nyt ulkoilemaan. 

Rauhallista vuodenalkua ja valoisaa kevättä Sinulle ja läheisillesi.      

Takkatulilta terveisin Harry

torvinenharry@gmail.com

Enkelit istuvat hipaisemalla -runokirja

TUNTEMATON DYSTONIA - Vääntynyt elämäni