perjantai 12. heinäkuuta 2024

TAVALLISEN IHMISEN TARINA



Yksinäisyys, mitä minä tiedän siitä? Mitä tunnen ja koen tuon sanan edessä. Onko se minuun polttomerkitty, sieluun tatuoitu sana, joka leimaa koko olemukseni.

Onko se tyhjiö, jota luon ympärilleni, tila jota en pysty täyttämään. Onko se tuoksu, joka karkoittaa kaiken läheltäni, peläten tarttumista.

Yksinäisyyden tuoksu. Olet käynyt hänen lähellään, et kai vain koskettanut ettei vain tartu sinuunkin.

Yksinäisyyden tuoksu. Luulevat vielä sinua sen kaveriksi!




KODIN TUOKSU

Muistan lapsena, kuinka jokaisella kodilla oli oma tuoksunsa. Kavereiden luona käydessä panin sen merkille. Viuhdoin  eteisen läpi leikkikaverin kotiin ja tunsin heti eteisessä sen.

Kummallinen tuoksu virtasi sisääni. Toisen kodin tuoksu. Outo ja eksoottinen. Sama kokemus tapahtui kyläillessämme vanhempieni sukulaisten luona. Elämä tuoksui jokaisessa kodissa erilaiselta.

Opin pian, että kodin tuoksu on aina sen ominaislaatu. Myöhemmin menetin tuon herkkyyden, aistit turtuivat ja tottuivat, elämä ei enää esiintynyt minulle tuoksuina.

Oma koti ei koskaan tuoksunut miltään, se oli lähtökohta muille kodeille, ero jonka havaitsi. Hajusta tiesi, ettei ollut kotona.

Vielä tänäänkin, kun ajattelen joitain lapsuuden koteja, kavereiden ja vanhempien ystävien tai sukulaisten, niin tunnen kuin aavistuksen menneestä. Kodin tuoksusta. Vieraan kodin tuoksusta.




YKSINÄISYYDEN TUOKSU

Kaikella oli oma tuoksunsa. Ohi menevät ihmiset, äiti ja isä, vieraat kodissamme tuoksuivat erilaiselta.

Muistan, että myös yksinäisyydellä oli oma tuoksunsa. Yksinäisyyden tuoksu. Pelottava ja tarttuva tuoksu, jota vältettiin.

Ihminen, joka tuoksui yksinäisyydelle jäi yleensä yksin. Kävin lapsena kerran yksinäisen ihmisen huoneessa ja tunsin sen tuoksun.

Kaikki oli siistiä päälle päin, tavarat järjestyksessä, pinoissa ja saatavilla. Pieni, yksinkertainen huone.

Tuoksu oli hyvälle haisevien hajusteiden läpi tunkevaa,  mielen täyttävää ja sieluun sattuvaa ihmisen yksinäisyyttä.

Se ei ollut kodin tuoksua, se oli yksinäisyyden tuoksua.




YKSINÄISYYDEN LANGALLA

Yksinäisyys on vaikea sana. Siinä on ehkä liian monta y-kirjainta. Se kuulostaa vieraalta ja oudolta, parempi välttää sitä.

Siitä mistä puhuu, niin sitä toteutuu. Yksinäisyyttä harva haluaa todella. Moni haluaisi kyllä olla hetken yksin.

Olla vain. Olla omissa oloissaan ja levätä. Antaa mielen istua hiljaa ajatusviivalla, kuin lintu langalla.

Katsella apeita maisemia ja odottaa auringonnousua.

Palata sitten takaisin yksinäisyyden imelästä, omaan itseensä käpertyneestä, pistävästä tuoksusta.

Palata kun itse niin haluaa. Palata, minne palata. Entä jos ei ole minne palata.

On yksin ja palaa yksin. Ei ole paluuta. Ei ole ketään. Yksinkertaisesti yksin. Mitä minä siitä tiedän?




YKSIN EI OLE AINA YKSINÄINEN

Ja kuitenkin yksinäisyys on aina pitänyt minusta. Kiertynyt ympärilleni kuin naru, löytänyt minut ihmisten keskeltä, havainnut ja merkinnyt.

Siinähän sinä, tule hetkeksi kanssani yksinäisyyteen, se on sanonut.

Minä olen aina mennyt ja viihtynyt, mutta ajan oloon ymmärtänyt, ettei meidän suhteemme ole normaali.

Olen nautiskelija, olen yksinäinen nautiskelija, nautin yksin olemisesta, mutta en haluaisi olla silti yksinäinen.

Kukaan ei ole niin yksin, kuin yksinäinen ihmisten keskellä, hän on ehkä eksynyt väärään aikaan oikeaan paikkaan.




VALITTU YKSINÄISYYS

Aseman odotushuoneen penkki on yksinäisyyden hifistille nautinnollinen paikka aamuyöstä.

Kukaan ei ole häiritsemässä yksinäisyyttä. Saa istua tyhjässä, yksinäisyydelle tuoksuvassa salissa täysin yksin.

Imeä itseensä ilmapiirin, joka tekee olon täydelliseksi. Lähtevien ja tulevien matkustajien tuoksut.

Asusteet ja matkatavarat. Odotushuoneen penkkien huutava tyhjyys ja ohi kulkevien työntekijöiden kenkien kopina.

Yksinäisyyden lopullisesti leimaava työvuoroon saapuvien tai kotiin lähtevien työkavereiden puheen päätön koodikieli.

“Meidän porukan” kieli, joka yhdistää omilla viesteillään mukaan johonkin laumaan.




IHMISEN YKSINÄINEN OSA

Yksinäinen siinä tilanteessa löytää joko täydellisen tyhjyyden tai oman itsensä, joka on ihmisen osa.

Ihmisen osa on lopulta olla aina yksin. Siihen osaan voi saada vain lievitystä toisilta ihmisiltä.

Toinen ihminen voi kyllä sitä yksinäisyyttä varsin merkittävästi lievittää.




TAVALLISEN IHMISEN AIKA

Yksinäisyys pahimmillaan ei ole sitä, ettei kukaan halua kohdata tai tavata, vaan sitä, ettei kukaan halua enää nähdä. On muuttunut näkymättömäksi.

On elossa, mutta ei ole enää olemassa. Ei merkitse enää mitään kenellekään. Ei ole ihme jos ihmisiä syrjäytyy.

Pelottavaa on se, kun syrjäytyneitä alkaa olla paljon, kun yksinäisyys muuttuu vihaksi, joka yhdistää.

Syrjäytyminen on suomalaisessa yhteiskunnassa hoitunut yleensä helposti hiljaisella hautaamisella.

Nyt on tullut uusi sukupolvi, jonka yksinäisyys ei enää jää peräkamareihin. Sitä niittää, mitä kylvää.

Ihmistä ei enää tarvita ellei hän ole jotain erityistä. Tavallista ihmistä ei tarvita enää, siinä ajan ongelma.

Olisiko aika nostaa tavallinen ihminen esimerkiksi?

Aika tarvita tavallista ihmistä.




TAVALLINEN IHMINEN

Mitä tarkoittaa tavallinen ihminen? Ihmistä, jossa ei ole mitään erikoistako? Silloin mennään taas valikointiin. Sekoitetaan normaalit tavallisiin.

Normaali on elävä käsite, johon jokaisella on omat marginaalinsa. Tavallisia ihmisiä on molemmilla puolilla.

Tavallinen ihminen on uhanalainen laji.

Mielestäni tavallinen ihminen pitäisi palauttaa entiseen arvoonsa. Arvoon, joka nokioiden ja koodauksien huumassa hukkui bittivirran pyörteisiin.

Tavallinen ihminen on se, jonka varassa Suomi on aina selvinnyt. Tästäkin lamasta selvitään vain omalla tavalla.

Valitettavasti vain uhraamalla taas tukku tavallisia ihmisiä.




HAETAAN TAVALLISTA IHMISTÄ

Minun mielestäni yksi suuri ongelma tänä päivänä on juuri siinä, ettei tavallisia ihmisiä enää tarvita.

Työpaikkoja tavallisille ihmisille voi vaikka huvikseen etsiä jos haluaa. Niitä voi olla vaikea löytää kaikkien outojen erityisnerokkaiden nimikkeiden seasta.

Haetaan tavallista ihmistä, tavallisiin tehtäviin, tavalliseen työpaikkaan.

Kuulostaako oudolta?

Tavallisesta työntekijästä halutaan vain päästä eroon nopeasti ja helposti.

KATOAVA IHMISLAJI

Paljon yksinäisyyttä katoaa itsestään jos tavallinen ihminen palaa arvoonsa. Siinä vaiheessa löytyy kanava, jonka kautta virtaa elinvoimaa paljon ja laajalle.

Yllätys tulee olemaan suuri, jos se havaitaan riittävän ajoissa. Tavallisen ihmisen paluu. Onko se edes mahdollista?

Onko tavallisella ihmisellä enää paluuta? Onko yhteiskunnan evoluutio vääjäämättä ajamassa tavallista ihmistä sukupuuttoon.

Lajiksi, joka eli täällä ennen erikoisihmistä.

Missä tehtävissä tavallisia ihmisiä enää edes tarvitaan?

Pahinta yksinäisyys ei ole yksin, yksinäisyys on pahinta joukossa. 

Pelottavinta se on kun ei kuulu joukkoon, kun näytetään päin kasvoja, ettet kuulu meihin.

Me ollaan me ja sinä et ole.




TAVALLISEN IHMISEN TARINA

Muistan hyvin erään tavallisen ihmisen vuosien takaa. Hän ajeli aina töihin pyörällään ja tapasi iloisena laulaa ajaessaan.

Usein hän pysähtyi jonkun tutun kohdalle juttelemaan ja kertoi samalla vitsin tai tarinan.

Iloisen naurun jälkeen hän jatkoi laulaen matkaansa.

Sitten tuli aika, joka muutti kaiken. Tavallisten ihmisten aika oli päättymässä.

Tavallista ihmistä ei enää tarvittu.

Tavallisia ihmisiä alettiin poistaa työpaikoilta. Niin kävi myös hänen puolisolleen.

Pian tämä sairastui ja tavallinen ihminen jäi kokonaan yksin. Ajeli pyörällään ja lauloi yhä, mutta haikeammin, tavallinen ihminen.

Tänään myös hän, tavallinen ihminen on jo pois täältä, tavallinen talo myyty ja tavallinen pyörä ruostuu seinustalla.

Tavallisen ihmisen tavallinen tarina.




Blogi julkaistu ensimmäisen kerran 10.10 2014







sunnuntai 7. heinäkuuta 2024

VANHAN TALON TARINAT


Talo huokaisee, ei kuitenkaan raskaasti, ottaa vain aikaa ja tuumii. 

Huokaus on ennemminkin leppoisa ja hyväntahtoinen.

Aivan kuin yhteenveto puhutusta.

Näistä tarinoista on jo niin kauan, talo toteaa. 

Niiden jälkeen on tapahtunut paljon muutakin.





Kolmen aikaan aamuyöllä talo alkaa kertoa tarinaa. 

Se on osittain narinaa, vanhojen muistelua, entisten asukkaiden aikaa ja ajatusaaltoa.

Kuuntelen sitä ymmärtävästi, sillä pidän talosta. 

Tämä vanha talo on kuljettanut asukkaitaan pitkän taipaleen. 

Sillä on monta tarinaa, eikä se halua kertoa kaikkea, ainakaan kaikille.



Yön hiljaisuudessa se juttelee ensimmäisistä asukkaista. 

He asuivat täällä yli vuosisata sitten.

Rakensivat talon toisesta kylästä tuoduista, entisen riihen hirsistä.

Kuljettivat vesiä pitkin tänne.




Mies ajoi hevosella rahtia kauas rajan taakse, jäi joskus matkalle pitkiksi ajoiksi.

Joskus palasi pelkkä hevosennahka mukanaan.

He olivat nuoria ja reippaita, kestivät kovia elämän iskuja.


Iloja oli vähän, sanat harvassa, varsinkin miehellä. 

Nainen oli ajattelija, jonka sanonnat ja tarinat yön pitkinä tunteina vaeltavat talossa vieläkin. 

Ajattomat viisaudet eivät menetä voimaansa.



Murheetkin kulkevat seinähirsiä pitkin. Ovat varjoina nurkissa ja liikkuvat vaiti. 

Toisenlaiset tarinat ovat niiden mukana, ikävät muistella ja kertoa.

Niissä on kyynelten suolainen maku ja mukana katkeruuden mauste, kuin inkivääri bataattikeitossa. 

Makuna se on katkeran kirpeä ja makean täyteläinen, ajan kypsyttämä. 

Niin kuin kaikki hyvä, mikä syntyy hitaasti hämmentämällä ja sopivassa lämmössä.



Talo muistelee valmistumistaan, onnen ja surun aikaa.

Evakkoon lähdön hetkiä ja monia muuttoja tuntemattomaan leivän perässä. 

Kyyneleet tulevat lähdön hetkistä.

Asemalle jääneiden saattajien silmistä ne valuivat kuin pisarat ikkunasta. 

Oli pakko lähteä ja jättää turvallinen kotitalo.




Vanhojen hirsien oli luovutettava suojattinsa, joskus menetettävä lopullisesti.

Toisten oli vain uskottava, että he palaavat kerran takaisin.

Taloon, joka oli tottunut odottamaan.



Talo huokaisee, ei kuitenkaan raskaasti, ottaa vain aikaa ja tuumii. 

Huokaus on ennemminkin leppoisa ja hyväntahtoinen.

Aivan kuin yhteenveto puhutusta.

Näistä tarinoista on jo niin kauan, talo toteaa. 

Niiden jälkeen on tapahtunut paljon muutakin.



Monta tarinaa seinät sulkevat sisäänsä. 

Kaikkea ei voi kertoa, talo huokaa.

Ihmisen ymmärrys on liian sidottu ja ahdas.

Kiinni ajassa ja aikaan rajattu.



Talo jää pohtimaan seuraavia asukkaita. 

Se kertoo nopeista askelista, äänistä vintillä, kiljahduksista ja naurusta.

Laulustakin, joka kahvikuppien kilinän seassa soi keittiössä.



Onnellisia ääniä, uuden alun ääniä ja ensimmäisten öiden kuiskauksia. 

Tuoreen puun tuoksua talon laajennuksessa, patjoja ja peittoja lattialla, sipinää ja supatusta.

Haaveiluja, jotka katkeavat kesken ja siirtyvät unimaailmaan.

Unelmia ja uusia suunnitelmia, muuttoja ja kyyneleitä.

Iloa ja surua.



Tarinat liikkuvat lattiasta ja nurkista seiniin, pujahtavat verhoista ikkunaan.

Katselevat pihlajan oksien välistä sinertävälle taivaalle. 

Kuuluvat vielä lintujen soittona aamun kajossa ja katoavat sitten niiden siivillä. 



Talon vaiettua nousen neljän aikaan keittämään kahvit. 

Pihalla on jo valoisaa, pesästä poistuneet västäräkin poikaset odottavat emoa oksalla. 

Ne ovat siirtyneet ulkoruokintaan. 

Pienet linnut pörhistelevät ja ihmettelevät suurta maailmaa.



Pääskyset kieppuvat taivaalla. 

Aluksi niitä on kaksi talon yläpuolella. 

Sitten alkaa erottua lisää taivaalla kiitäviä varjoja. 

Pian niitä on kymmeniä.

On ihmeellinen hetki katsoa taivaalla leikkivien lintujen väsymätöntä liikettä. 



Katson taloa ja ajattelen, miten monta tarinaa kesän tulosta se voisi kertoa. 

Miten erilaisia tarinoita. 

Muuttoja ja lähtöjä, eroja ja saapumisia, ilon ja surun kyyneleitä. 



Vaiettuja ja vaiennettuja ääniä, kadonneita sanoja, jotka pälyilevät arkoina. 

Rikki menneitä kirjaimia, jotka kerran olivat uusia ja innokkaita. 

Tiedän sen ja tunnen, että ne haluavat tulla korjatuiksi. 

Ne haluavat kertoa tarinansa. 



On vain oltava hiljaa ja odotettava, on niiden hetki. 

Annan niille tilaa ja katselen pääskyjen kiitoa. 

Minulle pääskyt ovat aina olleet viesti lapsuuden kadonneesta kesästä.




torvinenharry@gmail.com





torstai 27. kesäkuuta 2024

ODOTUSHUONEEN AJATUKSIA



Istun odotushuoneessa yksin, tai oikeastaan tämä on pitkän käytävän pää, jossa on laajennus ja tuoleja rivissä. 

Tuolit ovat siniharmaita, ryhdikkäitä, kevyesti topattuja kangastuoleja. 

Näillä tuoleilla voi istua ajattelematta mitään, jos se ylipäätään on mahdollista. 



Odotushuoneen kulmauksen matala pöytä on saanut kantaakseen korkeat pinot aikakauslehtiä eri aloilta ja aiheista. 

Olen joskus poiminut eteeni pinosta lehden ja yrittänyt lukea jotain tai olla lukevinani. 



Kännykkää en ota esille, koska katseen kohdistaminen sen pieneen ruutuun onnistuu, mutta katseen pitäminen paikallaan on hankalaa dystonian oireiden vuoksi. 

Niinpä olen antanut itselleni oman tilan, jossa saan vain olla vapaasti ja leijua ajatusvirrassa. 



Ihmisellä täytyy olla oma tila, jonka voi viedä mukanaan minne vain. 

Voi vaikka mielessään pystyttää oman leirin ja katsella maisemia tunturin laelta tai meren rannalta. 

Voi olla kuin höyhen, jota tuuli kuljettaa ja vie yli metsien. 

Ajatusten siivin voi lentää mistä vain, lentää niin kauas kuin antaa mielen vapauden kuljettaa.



Katseeni pysähtyy lehteen pinossa. Koko sivun ristikko on täytettynä jäänyt auki pöydälle. 

”Ei se ole valmis, etkö huomaa, että yksi sana puuttuu”, ajatus singahtaa vaaleanharmaan nojatuolin uumenista. 

Äänessä on vähän harmia, kuin pettymystä siitä, että ristikko oli jäänyt kesken vain yhden sanan takia. 




Katselen ristisanatehtävää. Ajattelen, miten hyvä keskittyjä onkaan istunut tuolissa. 

Hän on pystynyt lääkäriä odottaessaan täyttämään ristikkoa. 

”Mahtoiko häntä harmittaa, ettei pystynyt ratkaisemaan viimeistä sanaa”, mietin.




”Keskity, olet olemassa”, ajatus tulee jälleen nojatuolin uumenista. 

Ymmärrän mitä ajatus tarkoittaa. 

On kysymys omasta tilasta ja siinä olevasta ajasta, jossa voi keskittyä ja vapauttaa ajatukset oivaltamaan vastauksen. 

”Hänkin oivalsi sen vastaanotolla”.



Keskityn katselemaan tarkemmin nojatuolia ja alan nähdä siinä inhimillisiä piirteitä.

Selkänoja muodostaa laakean otsan, jonka alapuolella, kuin kulmien varjossa tuijottaa kaksi pyöreää nappia. 

Niiden yläpuolelle, hieman sivuun on painunut pari ryppyä, kuin sitkeän pohdiskelun aiheuttamaa. 



Tuolin katse on tutkivaa terävyyttä ja nappien alapuolella pari poimua lisää. 

Rypyt tuovat mieleen tunteen, että tuolissa on ollut huolten painoa. 

Huonosti nukuttujen öiden uupumusta ja kipujen vaatimaa vääntöä sekä liikettä.



”Onko elämässäsi tasapaino”, ajatus tulee kohti.

Jään pohtimaan ajatusta ja annan sen vielä liikkua mielessäni. 

Lopulta päätän vastata kysymyksellä. 

”Onko elämässä mahdollista saavuttaa tasapainoa”?



Vanha odotushuoneen nojatuoli katselee minua tutkivasti, kapeat tietäjän rypyt tuntuvat punnitsevilta. 

Arvaan tuolin puntaroivan tasapainoani ja ymmärrän samalla jotain.

Tuolihan on lääkärin odotushuoneessa. Se on ollut täällä kenties jo vuosia. 

Onhan se siinä ajassa oppinut arvioimaan ihmisiä. 




Moni liikehäiriötä sairastava on etsinyt tuolin uumenissa voimia ja tasapainoa.

Sileiksi hioutuneet tammipuiset käsinojat ovat tunteneet hätäisen puristuksen, tukea etsivän otteen, lämpöä hakevan hipaisun ja luottamusta ikävöivän värinän.

Kyynärnojien ajan patinoima pinta ja elämän vaellusta kuvaavat kaaret kertovat käsistä, jotka etsivät neuvoa ja apua kuin pelastusköyteen tarttuen.

”Eikö elämä pyri aina tasapainoon”, kysymys soi mielessäni.



”Minä tunnen heidän huoliensa painon”, tuolin uumenista tuleva ajatus on kuin huokaus.

Näen samalla odotushuoneen nojatuolin keskellä, hieman vasemmalla sivulla jäljen, kuin jonkin painauman.

”Kaikki te jätätte jälkenne minuun”, tunnen kipeän ajatuksen lävistävän olemukseni.



Näen nyt tuolin olevan joistain kohti painunut hieman enemmän. Rispaantumat ja langanpätkät kertovat kulumisesta.

Elämän raskaimmat taakat uuvuttavat jokaista.

”Me kulumme kaikki, elämä jättää jälkensä”, ajatus tulee vielä mieleeni. 



Odotushuoneen nojatuoli vaikuttaa hiljenneen ja painuneen hieman kumaraan. Ehkä iltapäivän varjo aiheuttaa tunteen.

Oivallan samalla kesken jääneen ristikon viimeisen sanan.

Elämä on odotushuone.


torvinenharry@gmail.com

tiistai 18. kesäkuuta 2024

METSÄLAMMEN AAMU


Metsä on viisas ystävä, joka kulkee mukana ja kertoo niin paljon, kuin kulkija sitä pystyy ymmärtämään.

Metsän puhe ei ole ihmisen mielelle vaikea ymmärtää, onhan se aina universaalia. 

On vain oltava avoin sen sanottavalle.





Miten metsä puhuu, pohdin ajaessani aamuneljän aikaan kohti pientä metsälampea. 

Haluan nähdä aamun heräämisen luonnossa. 

Tiedän olevani jo myöhässä, mutta jotain ehtisin silti kokea



Maantie on hiljainen. Tien laidassa, muutaman kymmenen metrin päässä seisoo peura kuin patsas. 

Hidastan vauhtia ja näen muitakin sen takana. 

Parilla loikalla ne katoavat metsän suojiin.



Käännyn metsälammelle vievälle tielle, joka mutkittelee kauniin kesäisen maiseman läpi. 

Sielläkin on pellolla ruokailemassa peura, joten hiljennän vauhtia.

Pysäköin auton metsään polkeutuneelle levikkeelle, otan kameran ja repun selkääni.



Aurinko siivilöityy suurten honkien läpi polulle, jota lähden tarpomaan rauhallista vauhtia.

En ole matkalla mihinkään ja juuri siksi olen matkalle lähtenyt. 

Metsä ei ole tavaratalo tai kauppakeskus, josta etsitään ja ostetaan.



Metsä on viisas ystävä, joka kulkee mukana ja kertoo niin paljon, kuin kulkija sitä pystyy ymmärtämään.

Metsän puhe ei ole ihmisen mielelle vaikea ymmärtää, onhan se aina universaalia. 

On vain oltava avoin sen sanottavalle.



Tietysti eletyn ja koetun taustamelu voi olla niin voimakas, ettei metsän hiljainen puhe kuulu. 

Silti  metsä puhuu ja sillä on asiaa.

Aikaa se joskus vaatii, että taustamelu vaimenee. 

On toisinaan kuljettava kauan, että metsä suodattaa elämän häiritsevät äänet.



On syytä muistaa, että puhetta ymmärtää vain, jos sitä kuuntelee. 

Metsää on pyrittävä kuulemaan ilman ennakkoluuloja.

On haluttava kuulla metsän puhe. 

Kyllä sydän sen ymmärtää. 

Se osa meissä, joka pystyy olemaan vielä yhteydessä luontoon.



Voi kokea järkytyksen tai iloisen yllätyksen, kun sydän alkaa kuulla metsän ajatuksia.

Metsä puhuu aina vain sen verran, kuin vaeltaja käsittää.

Metsä luotaa ihmisen koko olemuksen. 



Pian se on selvillä kulkijan henkisestä jaksamisesta, siitä kuinka repaleinen vaeltaja on.

Metsä voi eheyttää repaleisen mielen ja sielun. 

Tai antaa mennä menojaan. 

Moni meneekin, kulkee kuin kauppakeskuksen käytäviä ostoslista kädessä.

Ostoslistalla nähtävyydet.



Mitä asiaa metsällä olisi mesoaville hälisijöille tai etuviistossa painaville suorittajille. 

Metsä antaa sellaisten mennä.

Menetys on heille merkittävä, mutta onneksi aina voi mennä metsään uudelleen. 

Ehkä jonain päivänä sen puhetta ymmärtää kuunnella.

Usein sellainen vaatii elämään jotain, mikä saa ihmisen sydämen avautumaan metsän puheelle.



Kun ensimmäisen kerran kysyin, miten metsä puhuu, kuulin tikan koputtavan jossain ja yritin nähdä sitä saadakseni kuvan.

Tikka on utelias ja taitava piiloutuja, joka kieppuu aina kätköstä kurkkimaan. 

Ymmärsin samalla, että metsällä on asiaa.

Metsä koputti sydämen oveen ja halusi sanoa jotain. 

Avasin sydämeni oven ja ikkunat.

Kuulin ja aistin metsän puheen.



Istun aamukahville luonnon muovaamalle penkille, se on hongan oksa ja mukava istua.

Katselen vedenpintaa, joka on peilityyni ja hörpin kuksasta kahvia. 

Käki kukkuu tauotta, sorsapoikue ui vastarannalla ja suopursujen valkoinen meri saa haukkomaan henkeä.

On vaikea sisäistää sitä kauneutta, jonka sisällä ja ympäröimänä on.

Ymmärrän mitä metsä tarkoittaa.



Äkkiä kuuluu kova rääkäisy ja lintu sujahtaa läheltä lakkiani. 

Silloin huomaan istuvani vain muutaman metrin päässä räkättirastaan pesältä.

Juon kahvini ja nousen hiljaa. 

Kävelen kauemmas ja jään katselemaan räksän pesälle.



Tulen rantaan ja katselen kuikkaperheen elämää lammella. 

Mukana on kaksi poikasta, toinen selkeästi pienempi. 

Kuikkaperhe lipuu läheltä lokkien täyttämää saarta. 



Jonkin ajan päästä kuikat tulevat esiin toiselta puolelta. 

Mukana on vain yksi, suurempi poikanen, joka pysyttelee lähellä emoa. 

Toinen poikanen on ehkä piiloutunut tai komennettu piiloon ajattelen. 



Lokit liitelevät yläpuolella ja tekevät hurjia syöksyjä.

Olen jo vähän huolestunut, kun pienempi poikanen lipuu toisten luo 

Näppärästi kuikanpoikanen hotkaisee emon suusta pikkukalan.


torvinenharry@gmail.com