RAKKAUDELLA EI OLE HINTALAPPUA

Mietin elämästä taipuneita, heitä jotka eivät koskaan toipuneet. Eivät kestäneet tai kasvaneet vahvoiksi selviytyjiksi.

Mietin heitä vaelluksella. Näen tuon kuvan kaislassa, elämästä taipuneessa ja ajattelen hänen taakkojaan.

Jonkun taakka on tänäänkin liian raskas. 

Lastaajia riittää, purkajia puuttuu.

Elämä on kivinen polku, jos siinä kompuroi.

Joskus kaikki on niin pienestä kiinni, kuin kaisla korresta.

Vähän ymmärrystä riittäisi joskus.

Mitä mietin, kun heräsin neljän jälkeen suolle tarpomaan. Vaelluskengät upposivat märkään turpeeseen ja jäistä vettä valui jaloille. 

En huomannut upottavia mättäitä, en kylmää vettä tai letto-ojia.

Näin tutun paikan, jossa kerran talvella istuin ja katselin miljardeissa kiteissä kimmeltävää aurinkoa. 

Kuulin kuikan huudon ja mietin, että olen tässä. 

Olen, elän, koen ja kuuntelen.

Ilo tuli ilman kysymättä sydämeen. 

Tuli ja oli, lähti mukaan.

LASTAAJIA RIITTÄÄ, PURKAJIA PUUTTUU

Mietin elämästä taipuneita, heitä jotka eivät koskaan toipuneet. Eivät kestäneet tai kasvaneet vahvoiksi selviytyjiksi.

Mietin heitä vaelluksella. Näen tuon kuvan kaislassa, elämästä taipuneessa ja ajattelen hänen taakkojaan.

Jonkun taakka on tänäänkin liian raskas. 

Lastaajia riittää, purkajia puuttuu.

Elämä on kivinen polku, jos siinä kompuroi.

Joskus kaikki on niin pienestä kiinni, kuin kaisla korresta.

Vähän ymmärrystä riittäisi joskus.

MIKÄ ELÄMÄSTÄ TEKEE NIIN VAIKEAA

Mietin, miten minä selvisin tähän hetkeen. Olisin voinut luovuttaa monta kertaa elämäni aikana.

Olisi tarvinnut vain irrottaa ote, päästää irti, katsoa mitä toisella puolella on.

Moni päästää irti tänään, liian moni huomenna, yö yön ja päivä päivän jälkeen.

Pahinta on, kun sen tekee nuori ihminen tai perheellinen. Läheisten tuskaa ei voi ymmärtää, kuin saman kokenut.

Myös yksinäisen ihmisen itsemurhan takana on usein liian raskas ja vaikea elämä.

Mikä elämästä tekee sitten niin vaikeaa, että siitä mieluummin luopuu, kuin jatkaa?

Uskon, että on tehty hiljainen valinta, hyväksytty yhteiskunnalle edullisempana se, että osa ihmisistä ei selviä.

Pääpaino on, että enemmistö selviää ja voi hyvin.

ELETTY ELÄMÄ ON TALLESSA

Tänään aamuvarhaisella luonnossa kuulin kuikan huutavan. Koko luonto oli käymässä syksyn kautta lepoon.

Kuitenkin se oli täynnä elämän voimaa ja iloa.

Yön pakkasten ja lumihuurteen sulaminen oksilta, hiljainen sade pisaroi kuusenoksien alla. Linnun valkea höyhen sammalkivellä. Ja kastepisaroiden koristama kaisla hennossa varressaan.

"Tallessa on eletty elämä", tapasi eräs vanha ja viisas sanoa. 

Onhan taivaalla tilaa heikoillekin.

Elämän tilit talletetaan onneksi sinne, minne ihmisen käsi ei yllä.

VARJOJEN VIIVEESSÄ

Minulla ei ole juurikaan sanottavaa menestyjille. Olen heikkojen ääni ja kunnioitan sitä tehtävää.

Olen vähäisten, huomaamattomien hetkien, varjojen viiveen kuvaaja.

Minussa on luovuttajan sielu, joka ei sittenkään luovuttanut. Olen antanut periksi ja sittenkin kestänyt, olen paennut ja palannut taas.

Tiedän miltä se tuntuu, kun ei ole enää mitään, ei mitään pitävää, on vain loputon, upottava elämän suo.

NÄKEMÄTTÖMIÄ MAISEMIA

Ja kuitenkin, kun jaksaa sen hetken, jota ei enää jaksaisi, niin jaksaa seuraavankin.

Silloin on nähnyt maisemia, joita ei kaikille näytetä.

Kävi sen rajalla, joka jää vahvoilta näkemättä.

Mitä siellä on, sitä ei tarvitse kertoa, eikä sitä kokematon ymmärtäisi. Kokenut käsittää sanomatta.

RAKKAUDELLA EI OLE HINTALAPPUA

Toisinaan mietin sitä, miksi siellä, jossa eniten odottaisi ymmärrystä, on sitä vähiten.

Siellä missä eniten tulisi olla armoa, sitä ei riitä jaettavaksi kuin jäsenille. 

Ja heistäkin vain valituille.

Kaikki, mistä maksetaan, muuttuu rahaksi ja mitataan sillä, olipa kyseessä hyväntekeväisyys tai mikä muu tahansa.

Kaikki mihin ihminen asettaa hintalapun on pilalla.

RAKKAUDELLA EI OLE HINTALAPPUA

Rakkaudella ei ole hintaa, eikä rakkauden teolla mitattavaa arvoa.

Silloin, kun rakkauden teko muuttuu rahalla mitattavaksi, se muuttuu muuksi kuin rakkaudeksi.

Kannattaa aina katsoa, minne lopulta se kaikki vie, joka lahjana, rakkaudesta annetaan.

JOKAINEN SUO TARVOTAAN KERRAN LOPPUUN

Aina tietyin välein minun on kirjoitettava tästä aiheesta. Olen sen velkaa elämälle, joka antoi syyn selvitä vaikeiden aikojen läpi.

Miten minä sitten selvisin, ainakin tähän asti. Kukaanhan ei tiedä oman tarinansa päätöstä vielä eläessään.

Nyt kuitenkin olen hitusen vahvemmalla pohjalla, kuin joskus vaikeimpina aikoina. Olen kulkenut niin monen rämeikön läpi elämässäni, etten jokaista enää osaa pelätä.

Tiedän jo, että jokaisella suolla on loppunsa. On vain jaksettava tarpoa, on kestettävä, vaikka suo upottaisi ja vesi tulisi jääkylmänä kenkiin.

RAKKAUS ON SUURIN

Eräs iäkäs mies, joka on omaishoitaja puolisolleen, vei tätä lääkärintarkastukseen ja sai hoitajalta osaaottavan toivotuksen.

Tämä sanoi miehelle, että toivottavasti sinä jaksat, ei tämä tehtäväsi kevyt ole.

Mies katsoi lempeästi vaimoaan ja sanoi hoitajalle: “Suurin kaikista on rakkaus.”

Kyyneleet valuivat hoitajan poskille tuon vastauksen jälkeen.

Jos tuollaista rakkautta olisi meissä enemmän.

Olisi edes pieni pisara, niin tämä maailma olisi täysin erilainen paikka.

Täällä olisi tilaa ja aikaa jokaiselle.

Myös pienistä pienimmälle.

torvinenharry@gmail.com

ENKELIT ISTUVAT HIPAISEMALLA

Nuorena jo huomasin, että runoilla on omat reittinsä ihmiseen, eikä niitä siltoja rikkomatta muuten kuljeta.

Tiedon portaat on tehty kivestä ja graniitista, runojen portaat ihmisen sielusta, sydämeen voi löytää vain hiljaa hapuilemalla.

Runot löysivät reitin sydämeeni ja toivat esiin tunteita, joita olin kokenut ja käsittänyt vain aavistaen. Löysin runoissa niiden sanoituksen.

Elämän pienet ihmeet ovat niin huomaamattomia, että niiden havaitsemisessa on oltava tarkkana. 

Kuitenkin ne ovat monta kertaa muuttaneet hetken ja tilan, tuomalla valon ja ilon.

”Miten voin selittää tämän”, kyselen ihmetellen. 

”Voin selittää tämän”, saan kyynisen vastauksen.

Pieni ihme on kuitenkin selitystenkestävä.

Pienen ihmeen olemus on niin tuttu ja luonteva, että sen sivuuttaa kuin eteisen komeron oven.

Ja kuitenkin, sen oven takaa voi löytyä jotain, mikä muuttaa hetken, joskus koko päivän, harvoin koko elämän.

Pienet ihmeet ovat kuin enkelin hipaisuja elämän rosoisella pinnalla.

Sitä sipaisua ei huomaa, jos ei ole halua, mutta muutoksen voi havaita.

Olen elämäni varrella usein löytänyt itseni odottamasta jotain suurempaa muutosta, kuin ihmettä, joka avaa uusia mahdollisuuksia.

Sitä isoa ihmettä odotellessa, on tapahtunut jotain pientä, tai olen saanut idean tehdä jonkin vähäisen jutun ajankuluksi.

Jossain vaiheessa olen huomannut, että ne pienet asiat olivat ihmeitä, jotka muuttivat sen hetken ja toivat mukanaan tarkoituksen, innoituksen ja ilon.

Jo kauan sitten aloinkin kutsua niitä päivän ihmeeksi. 

Aina kun on tuntunut pilvien painuvan päälle raskaina ja alas painavina, olen tarttunut tähän tapaan, joka muuttaa aina jotain.

Olen päättänyt tehdä päivän ihmeen, joka saa pilviin aukkoja tai ainakin tuo valoa niiden läpi.

Päivän ihme on usein jokin hyvin vaatimaton, pieni ja huomaamaton asia. Minulle se silti on ihme joka muuttaa ja ohjaa kohti jotain, mikä tuo elämään iloa ja valoa. 

Jokaisella on oma ihmeensä, eikä niitä sovi vähätellä tai menettää jotain, mikä elämään on kätketty.

Runot ovat olleet usein yksi elämän pienistä ihmeistä, joiden avulla olen löytänyt pienen ihmeeni.

Nuorena jo huomasin, että runoilla on omat reittinsä ihmiseen, eikä niitä siltoja rikkomatta muuten kuljeta.

Tiedon portaat on tehty kivestä ja graniitista, runojen portaat ihmisen sielusta, sydämeen voi löytää vain hiljaa hapuilemalla.

Runot löysivät reitin sydämeeni ja toivat esiin tunteita, joita olin kokenut ja käsittänyt vain aavistaen. Löysin runoissa niiden sanoituksen.

Aloin jo nuorena kirjoittaa runoja, joita en tietenkään halunnut kenenkään näkevän. Oli pidettävä jonkinlainen rooli koulussa.

Samalla on sanottava, että runot pelastivat henkeni nuorena.

Niihin sain purettua sen mihin en löytänyt sanoja.

Runojen maailmassa oli tilaa sellaiselle, mikä armotta tapettiin reaalimaailmassa.

En kuulunut luokan koviksiin, olin siinä välimaastossa, oman tien kulkija. 

Olen aina viihtynyt omissa oloissani, pari kolme kaveria on riittänyt hyvin.

Kerran sitten minulle kävi niin kuin elämässä usein käy. Se, minkä salaa, murtautuu ulos, koska lahjat on annettu jaettavaksi.

Tämä tapaus, joka merkitsi minulle paljon ja johti kuukemaan sisäistä ääntä herkällä mielellä, oli arkinen ja ohikiitävä. 

Tuskin sitä kukaan silloisista luokkakavereistani edes muistaa.

Opettaja ilmoitti, että tunnin aiheena on runon kirjoittaminen. 

Kaikki kirjoittivat runonsa ja ne kerättiin nippuun.

Opettaja luki runot, mutta ei kertonut kirjoittajaa. Luokka sai sitten äänestää parhaan runon.

Yllättäen kuulin runoni voittaneen äänestyksen.

Säikähdin, kun opettaja pyysi minua luokan eteen lukemaan runoni kaikkien kuullen.

Saatesanoikseen opettaja lausui, että vaikka tämä runo äänestyksen voittikin, niin ei se hänen mielestään paras ollut.

Kävelin eteen ja lausuin runoni. Siitä hetkestä en muista mitään. Taisin katsella paperia.

“Ei olis kyllä ikinä uskonu, mutta kyllä se paras runo oli”.

Sanat lausui yksi luokan koviksiin kuuluva. Hän yllätti minut sanoillaan täysin.

Tuo pieni hetki luokan edessä, tieto että runostani pidettiin, merkitsi paljon ja kirjoitin lisää.

Aloin lähettää runoja paikallislehteen nimimerkillä ja odotin aina innolla niiden julkaisua.

Oman runon näkeminen lehdessä tuntui aina hienolta, siinä oli päivän ihmeeni.

Runot ovat aina olleet luonteva tapa löytää kosketus sisäiseen tunnemaailmaan.

Runojen kautta voi kulkea sinne, missä säilyttää ja suojaa sisintään.

Herkkä mieli on kuin hiljainen vedenpinta, joka kertoo siitä, mikä on suojattava.

Vedenpinta, jonka pienikin tuulenvire saa värisemään ja myrskyt kiehumaan. 

Vähäinenkin pilvenlonka auringon edessä voi synkistää maiseman ja masentaa.

Raikas kesäsade saa sielun pinnan tanssimaan ja rannan iltanuotio sydämen hehkumaan onnesta.

Unelmia on, niin kauan kuin on elämääkin. 

Yksi elämäni unelma on aina ollut runokirja, olen siitä joskus kertonut blogeissakin. 

Nyt olen toteuttamassa unelmani.

Marras- joulukuun aikana tulee painosta runokirjani ”Enkelit istuvat hipaisemalla”. 

Kirjassa on runoja elämäni matkalta, kipujen tieltä ja onnen pienistä hetkistä. 

Unelmasta tulee viimeinkin totta, runoista, jotka ovat auttaneet kestämään, nostaneet eksyneen takaisin polulle.

Pitkän matkan mukanani kulkeneet, elämän poluilla kolhitut kirjaimet, sanoiksi sijoitetut ja runoiksi puetut sanat löytävät kodin niiden omasta kirjasta.

torvinenharry@gmail.com

DYSTONIAHOITOJEN ALASAJO - ULLAN TARINA

”Jatkossa voit asioida terveyskeskuksessa”. Näin dystoniaa sairastavalle Ullalle kerrottiin.

Eemeli-tonttu, Ullan tunteiden tulkki

”Nyt on piikeillä käyty. Surullista, että neurologi ei ollut se tuttu ja turvallinen Harri-lääkäri”.

Näin kertoo Ulla, yksi monista servikaalista dystoniaa sairastavista Suomessa.

Hoitokäynnillä lääkäri oli kertonut keskustelleensa kahden kollegan kanssa. 

Yhteisesti he olivat tulleet siihen tulokseen, että koska pistokset eivät anna kunnolla vastetta, niin botuliinihoidot lopetetaan.

”Jatkossa voit asioida terveyskeskuksessa”, Näin Ullalle kerrottiin.

Terveyskeskuksen lääkäri voi konsultoida neurologia, jos on tarvetta kysyä dystoniaan liittyvistä ongelmista.

Näin Ulla kertoi saaneensa "potkut" dystonian hoidoista Oysin neurologisella poliklinikalla.

Hänelle sanottiin, että uutta aikaa ei enää varata.

"Neurologi vetosi siihen, että hoidoissa on jo kokeiltu kahta eri botuliinia", Ulla kertoo.

"Neurologi kysyi vielä, että annetaanko nyt piikit?":

"Kyllä”, sen takia olen tänne 100 km:n päästä tullut”, Ulla oli sanonut.

Mielessään Ulla ajatteli, että tässäkö tämä kuusitoista vuotta kestänyt kamppailu dystoniaa vastaan oli.

Hän olisi toivonut vähän tarkempaa "syyniä" ennen potkuja. 

Lääkettä, fysioterapiaa, itsenäisesti kotona tehtäviä liikesarjoja, niitä joita oli vointinsa mukaan kotona tehnyt.

Näilläkö tulisi tuloksia, pärjäisi elämisen arjessa.

Ulla olisi toivonut edes vasta-ainemittausta, että selviäsi, onko hän tullut immuuniksi botuliinille.

Elämänura kirjastonhoitajana oli ollut Ullan toiveammatti.

Hänellä todettiin imusolmukesyöpä 1995. 

Sairaus uusiutui 1999, jolloin hänelle tehtiin kantasolujen siirto.

Sytostaatti- ja sädehoidot olivat rankkoja.

Servikaaliseen dystoniaan Ulla sairastui 2008.

Hän ei itse alussa huomannut eikä edes tiennyt mistään dystoniasta. 

Uimahallissa käydessään, saunan lauteilla kaverit kerran kysyivät, että ”miks' Ulla sun pää on aina kenossa”.

Pää kääntyi aina vasempaan, mutta kipuja ei ollut, ehkä siksi hän ei ollut huolestunut oireesta.

Ulla meni  neurologi Outakosken vastaanotolle Oulun diakonissalaitokselle ja sai heti diagnoosin.

Samalla tuli lähete Oys:n neuron polille.

Niin alkoivat botuliinihoidot.

Seuraavalla kerralla uimahallilla hän kertoi käyneensä lääkärissä.

"Nyt minulla on hieno diagnoosi. Se on servikaalinen  dystoonia" hän kertoi.

Lauteilla istuvat kaverit hämmästelivät. 

"Anteeks, siis mikä?"

Vuodesta 2008 tähän päivään Ulla kävi 16 vuotta säännöllisesti piikeillä. 

Hän saikin lievitystä dystoniaan. 

Kunnes tällä viimeisellä kerralla hoidot päättyivät.

Ullan  botuliinihoidot päätettiin lopettaa. 

Jatkossa tulisi olla terveyskeskukseen yhteydessä.

"Sieltä voidaan konsultoida neurologia" , Ullaa evästettiin. 

Syyksi kerrottiin, että koska botuliinihoidot eivät auta, niitä on turha jatkaa.

Ulla tahtoisi jatkaa  hoidoissa.

Hän haluaisi saada tukea ja neuvoja neurologilta selvitäkseen edes jotenkuten arjen haasteissa.

Ullan miehellä on Alzheimerin tauti ja Ulla on hänen omaishoitajansa. 

Omaishoitajuus kysyy huolenpidon lisäksi voimavaroja. 

Se on raskasta mutta rakasta.

Omaishoitajat ovat yhteiskunnan selkäranka.

Ulla tarvitsisi hyvää asiantuntevaa hoitoa ja botuliinipiikeistä ĺievitystä sairauteensa.

Ullan terapiaa on Eemeli-tonttu, jonka kautta hän kertoo pikku tarinoita. 

Tarinat ovat katsottavissa ja luettavissa facebookissa.

Niissä Ulla pohtii huumorin avulla elämää ja kaikkea ympärillä tapahtuvaa.

"Luovuus, huumori ja hulluus" on Ullan motto.

torvinenharry@gmail.com

AJETAANKO DYSTONIAN HOITOJA ALAS JULKISESSA SAIRAANHOIDOSSA

Yhteiskunnan sivistys mitataan sillä, miten se kohtelee heikoimpia jäseniään.

Dystonian hoitojen alasajo vaikuttaa nyt silkalta tosiasialta monissa sairaaloissa.

Osassa julkisia terveydenhoitopalveluja ollaan lakaisemassa potilaita terveyskeskusten maton alle. 

Osan toivotaan hakeutuvan yksityisen puolen neurologeille, vaikka tiedetäänkin, että niihin ei kaikilla ole varaa. 

Osa hoidetaan muuten hiljaisiksi. 

Varsinkin vanhempi väki, joka on sairastanut dystoniaa vuosikymmeniä unohdetaan mieluusti sinne maton alle.

Botuliini on kallis aine ja dystoniaa sairastavia sen verran paljon, että jossain raksuttavat säästöjä etsivien leikkurien laskimet. 

Ilmeisesti ajatellaan niin, että koska hoito ei paranna, niin se voidaan lopettaa. Ei oteta huomioon, että pienikin lievennys oireisiin voi olla ratkaiseva apu jaksamiseen. 

Tänä päivänä yhteiskunnassa on meneillään aika, jossa kaikesta etsitään leikattavaa.

Nyt on ilmeisesti huomattu, että ”hiljainen kansa”, dystoniaa sairastavat, on hyvä säästökohde. 

Säästyy kalliita neurologien aikoja muuhun käyttöön ja säästyvät arvokkaat botuliinit.

Olen itse kokeillut ilman botuliinihoitoja elämistä, koska hoidot eivät parantaneet kokonaan dystonian oireita. Ne antoivat kyllä osittaisen lievennyksen, joka auttoi jaksamaan.

Halusin kuitenkin kokeilla taukoa hoidoissa ja puolitoista vuotta ilman botuliinia auttoikin näkemään oireiden lieventymisen antaman avun elämään.

Ilman botuliinia sujui vuosi suhteellisen hyvin, mutta siitä eteenpäin oireet alkoivat vaikeutua. 

Lopulta tilanteeni ja oireet kävivät niin hankaliksi, että pääni vääntyi sivulle 70 astetta.

Vääntö vaikeutti kaikkeen, niin kuin voi kuvitella, jos itse kokeilee elää vaikka viikon verran pää olkapäätä vasten kääntyneenä. 

Kaiken lisäksi se vaikutti henkiseen jaksamiseen. 

Eräs tuttu tokaisikin minulle, että ”näytätpä surkealta”.

Tosiasia oli, että tunsin myös samoin. Niinpä päätin lähteä uudelleen piikeille.

Sain botuliinipiikit runsas kuukausi sitten ja piikit toivat lievennyksen oireisiin. 

Pääni tekee yhä heiluriliikettä, varsinkin jotain tehdessä, niin että pään tulisi olla suorassa. 

Esimerkiksi kirjoittaessani tätä blogia. 

Pääni vääntyy nyt noin 45 astetta ja tasapainoni on yhä jonkin verran heikko.

Kuitenkin juuri tuo lievennys on tehnyt elämästäni elämisen arvoista. 

Olen hyvin kiitollinen tästäkin lievästä helpotuksesta. 

Minun ratkaisuni oli mennä yksityislääkärin vastaanotolle. 

Mielestäni lähes sama hoito olisi voitu antaa myös julkisella puolella, jos olisi haluttu. 

Botuliinia ei kuitenkaan suostuttu pyynnöistäni huolimatta vaihtamaan. 

Yksityisellä neurologilla olen saanut pyytämääni botuliinia ja yksilöllistä hoitoa.

Olen saanut ratkaisevan lievennyksen oireisiini. 

 

Ymmärrän, ettei läheskään kaikilla ole mahdollisuutta mennä yksityiselle neurologille.

Ei, vaikka systeemi selkeästi ajaa nyt sellaisiin ratkaisuihin. 

Minunkin on säästettävä ja kieltäydyttävä monista asioista, että voin käydä yksityisellä neurologilla. 

Kuitenkin jaksamisen vuoksi on helpompi olla vaikka nälissään kuin kestää dystonian oireita.

Painoni on pudonnut puolen vuoden aikana kuusi kiloa, joten tämähän on kyllä yksi tapa laihtua.

 

Botuliinipistoksista ei saa luopua, vaikka vaste olisi vähäinen. 

Se vähäinenkin lievennys voi olla juuri ratkaiseva, joka auttaa jaksamaan. 

Uskon, että tämän kaiken taustalla on tämän hetken lyhytnäköinen linja yhteiskunnassa, kaikkien menojen leikkaukseen tähtäävä toiminta. 

Miksi aina leikkausten koura iskee heikoimpiin kipeimmin.

Sieltä aina otetaan, mistä helpoiten irtoaa, siksi heikommilta viedään ensin. 

Kuitenkin yhteiskunnan sivistys mitataan sillä, miten se kohtelee heikoimpia jäseniään.

 

Nyt olisi aika vaatia botuliinihoitoja, vaikka vaste olisi vähäisempi. 

Se voi kuitenkin olla ratkaiseva apu. 

On syytä käyttää kaikki yhdenvertaisuuslain suomat mahdollisuudet, etteivät hoidot vähenisi tai lakkaisi. 

 

Dystonia on vaativa sairaus lääkäreille hoidettavaksi ja vaatii paljon tietämystä. 

Kuitenkin potilaan heittäminen pois hoidoista pelkästään terveyskeskuksen kontolle, on vastuutonta. 

Siitä tulisi tehdä ilman muuta valituksia valvoville viranomaisille.

Onko rakas Suomi taantumassa pitkäaikaissairaiden saattohoitomaaksi.

 

Tiedän, että esimerkiksi Liikehäiriösairauksien liiton tapa toimia, on vaikuttaa enemmänkin taustalla, kuin tuoda epäkohtia julkisesti esille. 

Tapa on varmasti sivistynyt, mutta kun se ei näytä auttavan, niin olisiko aika nostaa kissa pöydälle. 

Jotain näkyvääkin dystonian kattojärjestöt voisivat tehdä ja tuoda julkisesti esille myös epäkohtia.

Niitä on nyt ilmennyt liian paljon. 

Tämä hätähuuto siksi, etteivät heikoimmat taas ajautuisi unohduksiin.

Hiljaisiin huoneisiin uupumaan pois.

Sehän olisi leikkaajille käypä hoito.

torvinenharry@gmail.com