Kävelen Kemijoen pohjalla ja katselen mitä kaikkea vesi on kätkenyt ja muovannut alleen.
Enimmäkseen mutaa, hietaa, pieniä ja suuria kiviä.
Järkäleitä, joita vesi on hionut.
Toiset niistä ovat säilyttäneet kovat ja karkeat särmänsä, kuin vesimassoja uhmaten.
Ne kohottavat teräviä kulmiaan ja osoittavat, että vaikka vesi on ottanut ne omakseen, eivät ne aio koskaan muuttua.
Toiset ihmisetkin säilyttävät särmänsä ja kulmansa, vaikka ajan aallot niitä kauan hioisivat.
On aamu, vielä varhainen ja vapaa, kirjoittamaton tarina.
Jokainen aamu aloittaa uuden lauseen, joka johtaa kohti ennalta arvaamatonta.
Tylsää tarinaa ei tästäkään tule, sillä elämä on kirjailijoista mielenkiintoisin.
Joen pohjalla katselen mitä virta on sinne kirjoittanut, muistellut omaan päiväkirjaansa.
Löydän yhden vieheen. Se on keltainen, pitkä ja lierotyylinen jigi.
Pyydys on joutunut veden saaliiksi, mutta säilyy siellä ja kertoo omaa tarinaansa.
Yllättäen vieheellä on mielenkiintoinen tarina, jota se ei ehdi kertoa liian nopeasti kulkevalle.
Itse asiassa sehän on saanut jo ison saaliin, ehkä enemmän kuin monikaan kalastaja.
Kerran se roikkui kaupan koukussa kuin kirkas ja värikäs lupaus.
Se oli toivo, viesti, joka lähetti seinämän koukusta riippuessaan mielikuvia.
Ne olivat viestejä jännittävästä retkestä tai heräävästä aamusta, iltatuulesta, joka viriää järven pinnalla.
Lupaus saaliista, joka sai veren kohisemaan ja mielikuvat elämään.
Kalastusvietillä varustettu ohikulkija tai uistimia tutkiva satunnainen virvelöijä tarttui vieheeseen joka sai saaliinsa.
Miten tarina sitten jatkuu, se on veden salaisuus, arvoitus joka säilyy pohjakivien suojassa kenties vuosituhansia.
Jigin ja sen saaliin tarina. Pyytäjästä tuli pyydetty.
Virran kuivuneella pohjalla on muitakin tarinoita.
Sileäksi hioutunut kesärengas on asettunut särmien ja kulmikkaiden kivien kehään, aivan kuin niitä yhdistävänä linkkinä.
Niin kuin elämän loppuun kuluttama ihminen.
Toisia pehmeämpi ja joustavampi, joka on joutunut toimimaan puskurina karkeampien luonteiden ja kovempia asenteita omaavien keskellä.
Joustanut niin kauan, että on kulunut sileäksi ja läpikuultavaksi.
Käyttökelvottomaksi ja pois heitettäväksi.
Montako retkeä tuo rengas on kuljettanut ja kokenut palvellessaan ihmistä.
Nyt se makaa kivien keskellä ja odottaa kuulijaa.
Nekin tarinat säilyvät joen pohjassa tuhansia vuosia.
Säännöstelyn ja vähälumisen talven vuoksi osittain kuivunut joen pohja on täynnä unohdettuja tarinoita ja kertomattomia sattumuksia.
Niitä, joita tuuli kuljettaa veden pinnalla, kun se taas palaa tänne ja peittää nämä kaikki tarinat.
Joen tarinat, kuka ne kertoisi?
Kun vesi palaa ja joki tulee takaisin se kertoo tuon tarinoista suurimman. Joen tarinan.
Joki ei tuo mukanaan sitä, mikä oli kerran joen suurin aarre.
Se tarina on päättynyt, eikä joki koskaan sitä tarinaa väsy kertomaan.
Se tarina liikkuu veden ja tuulen mukana, itkee jokaisen sateen pisaroissa.
Jokainen herkkä kuulija aistii joen itkun.
Se on joen tarina.
Kadonneen lohen tarina.
Ja vielä tulevat kohti kurottuvat pitkät lonkerot, juurakot kantoineen.
Pitkät ja käyristyneet, kuin ojentuvat raajat apua anoen.
Niiden tarinat ovat lohduttomia.
Kiiltäviksi hioutuneet juuret, pitkät kuin käsivarret.
Kerran ne olivat uomia elämän virralle.
Väkevästi ne tunkeutuivat syvälle jokitöyrään tai saaren rantamultaan.
Juuret pitivät suuret petäjät pystyssä, ne sietivät kuivuudet ja myrskyisät tuulet.
Nyt ne ovat menettäneet kaiken, otteensa ja tehtävänsä.
Ne makaavat täällä joen pohjalla ja odottavat kuulijaa.
Kuka kertoisi saaren rantapetäjän tarinan.
Sen puun, jonka kylkeen hän kaiversi nimet.
Ja miten se tarina jatkui.
Se tarina odottaa kuulijaa.
Se on ihmisen tarina.
Joen tarina on aina ihmisen tarina.
 |
| torvinenharry@gmail.com |
