Herään uneen ja tunnen olevani levännyt. Vilkaisen kelloa pöydällä ja ajattelen, että hiukan liian varhain heräsin. Kello on kolmetoista yli neljä ja ulkona on tähän vuodenaikaan kuuluvan pimeää.
Valorantu kulkee tapetin ja katon rajassa varhaisen töihin menijän ajaessa ohi.
Mietin unta, johon heräsin ja tunnustelen mieltäni, joka arvioi unen jollain tavoin onnelliseksi, tai ainakin lievästi lohtua antavaksi.
Olen unessa jossain rakennuksessa, joka on kuin pitkä putkimainen halli, hämärä sekin, niin kuin kaikki näin syksyllä.
Unessa ei ole mitään tietoista vuodenaikaa. Suuri, aaltopellistä tehty putkimainen halli kulkee kuin moottoritien pitkä tunneli ja jossain kaukana toisessa päässä hohtaa valoa, kuin siellä olisi päivä.
Näen hiekkapohjaisen hallin lattian olevan tyhjä, yhtä asiaa lukuunottamatta.
Lähellä minua hieman seinästä irrallaan on korkeaksi lastattu peräkärry, pressulla peitetty. Sellainen entisajan autojen peräkärry, ennen kuomuaikoja.
Samalla näen toisesta päästä tulevan auton ja tiedän unien tapaan auton merkin ja värin. Tajuan unessa, että isäni on tullut autolla joltain reissultaan.
Näen hänen kasvonsa ja yhdennäköisyys on yllättävä, tunnen, että jossain lähistöllä on myös joku muu ja tiedän kuka hän on.
Herättyäni mietin unta, joka tuntuu heti hyvin arkiselta, kuin luonnolliselta asialta.
Eniten minua ihmetyttävät isäni kasvot ja niiden yhdennäköisyys.
Unet ovat arvoitus ja toisaalta ratkaisuja, joita voi pohdiskella monin tavoin. Ajattelen, että minulla on ehkä ikävä kymmeniä vuosia sitten kuollutta isääni.
Tai kenties unen viesti oli yhdennäköisyyksineen, että tällaisia me olemme, kaikki kuljemme tämän elämä-nimisen putken läpi omine virheinemme.
Tulemme murjotuiksi joskus syystä, toisinaan syyttä ja usein muiden syiden vuoksi. Kuitenkin jossain on hän, joka kaiken tietää ja osaa asettaa koetun ja tehdyn oikeaan mittakaavaan.
Isän ikävä yllättää minutkin, joka usein olen enemmänkin muistellut äitini vahvaa ja neuvokasta persoonaa.
Isä kuoli niin nuorena, että minusta jäi jotain siihen aikaan.
Kivettyi vähitellen ja jäi muuttumatta.
Vasta myöhemmin, kun löysin runojen avulla tunteeni ja kävin omia kivisiä polkujani, opin hieman käsittelemään kokemiani asioita.
En ole mikään psykologian asiantuntija, olin ja koen olevani perusluonteeltani ihan tavallinen mies.
Olen usein kokenut olevani turhan herkkä tähän elämään, liian ohuella nahalla päällystetty, mutta löydettyäni kirjoittamisen, se on muuttunut usein myös hyödylliseksi ominaisuudeksi.
Tänään on helpompi olla herkkä mies, kuin nuoruudessani ja se on minusta upeaa.
”Sinäkö herkkä, tommonen kivimuuri”, tokaisi silloin joku tupakkapaikalla, kun kerroin olevani herkkä luonne.
Se kivettynyt nuori mies katsoi sisältäni ja pieni murunen lohkesi poskelta maahan.
Olen usein pohtinut, myös näissä blogeissa, kuinka paljon herkkyys on vaikuttanut ja vaikuttaa dystonian syntyyn, ainakin yhtenä osana.
Mietin yhä niitä isän kasvoja, kun hän kävi ja meni, näen niissä unen viestin.
Ja se peräkärry, täyteen lastattu, vetoaisa maahan laskettuna tyhjässä pitkässä tilassa, kuin se olisi osoittamassa niitä turhia taakkoja, joita kuljetan perässäni, enkä enää jaksaisi.
Unessa en nähnyt mitään keinoa, millä sen olisin saanut liikkeelle, joten jätin sen sinne unimaailmaan.
Kenties joku minua viisaampi ja oppineempi näkisi unessa jotain, mitä en ymmärrä.
Minulle uni kertoi oman tarinansa ja toi myös ilon siitä, että minullakin on joskus ollut isä, joka vielä unessakin tuli käymään.
Unen kasvot olivat oman nuoruuteni kasvot.
Ymmärrän unen viestin myös niin, että minun on ja on ollut oltava isä myös itselleni.
Se toinen henkilö, joka unessa oli läsnä tarkkaili vain sivusta tilannetta.
Ymmärsin silloin jotain yksinäisyydestä ja omien taakkojen vastuun kantamisesta.
Kirjoittelin tämän blogini erään asemamiehen poikana, rakkaani kotipaikassa, joka aikoinaan rakennettiin lähteen vierelle.
Se talo, ensimmäinen, oli kuulu vieraanvaraisuudestaan ja lähteen reunalle pysähtyneet saivat käyttää talon saunaa, nekin joita monet eivät ottaneet vastaan.
Tuo lempeä ja lähimmäisenrakas ihminen on minun rakkaani isoäiti.
Hän katselee minua seinälle ripustetusta taulusta. Hänellä on lempeä ilme, pää hieman kenossa ja hymynkare kasvoilla.
Yksi hänen sanontojaan oli, että ”pianko se kivi kastuu, johon kaikki sylykee”.
Hänelle kaikki ihmiset olivat yhtä arvokkaita, saivat juoda lähdekaivosta ja tulla tupaan syömään sekä lämmittelemään.
 |
| torvinenharry@gmail.com |
