Hän tuli vastaani kinttupolulla, pää painuksissa, toinen hiha roikkui tyhjänä, käsi kainaloon tuettuna.
Ei se eräpolku ollut, ei edes mikään vaellusreitti. Se oli kinttupolku, reitti elämän harjun yli.
Sitä kivistä polkua oli paljon kuljettu. Esiin oli kohonnut vankkoja juurakoita, jotka kannattelivat jylhiä puita, oikeita ikihonkia.
Kivet polulla olivat askelten hiomia ja pyöristyneitä, mutta kovia ja tunteettomia, jos niihin polvilleen putosi.
Ja elämä joskus pudottaa. Ote lipeää ja käsi, joka ennen löysi tukea viereltään, ei muistanut, että ketään ei enää ollut ottamassa vastaan.
Maan syli, kinttupolun kamara ottaa kyllä avosylin vastaan kompuroijan.
Jotain aina jää sinne elämän kinttupolulle, jotain mikä oli itsestään selvää ennen, nyt se on vain harmaa muisto josta kipu kertoo.
Elämä antaa aina jotain tilalle ottaessaan, eikä se ole ensisijaisesti mitään sellaista, jota odottaa.
Se on kuitenkin arvokasta ja täysin mahdotonta ymmärtää sen, joka ei ole elämän kinttupoluilla kompuroinut.
On surullinen tarina ihmisestä, joka oli selvinnyt kaikesta oveluudella ja luuli, että oikaisemalla voi elämästä selvitä helpommin.
Hän tuli perille ilman yhtään kokemusta elämän kiviseltä kinttupolulta.
Perillä hän katseli ontuvia ja horjuvia, kumarassa kulkevia, jotka saapuivat silmät loistaen.
Heillä oli mukanaan kokemusten hehkuvia, juurakkopolkujen kimmeltäviä kiviä, kuin jalokiviltä ne näyttivät.
He kertoivat tarinoita matkoilta ja antoivat jalokiviä toisille kulkijoille. Myös helppoja teitä kulkenut sai oman jalokivensä.
Hän otti sen käteensä ja hätkähti, sillä se oli vain likainen kasa soraa ja savea.
”Miksi annoit minulle tällaista ja toisille kimmeltäviä jalokiviä”, hän kysyi yhdeltä penkille uupuneena istuneelta.
Tämä ei pystynyt nostamaan päätään, koska sairaus veti sitä alaspäin ja väänsi olkapäätä vasten.
”Se on arvokasta vain niille, jotka ovat kulkeneet elämän kipeiden kinttupolkujen kautta”.
Istuin kohtaamani ihmisen viereen ja huomasin hänen roikottavan toisessa kädessään jonkin halpamyymälän vanhaa muovipussia.
Siinä näkyi olevan leipää, voita ja maitopurkki. Kysyin kävitkö kaupassa ja matkalla kaaduit.
Hän kertoi olleensa matkalla sairaan tuttunsa luo, joka ei ollut kuukausiin päässyt tai uskaltautunut ulos asunnosta.
Sanoin, että nyt onkin tosi liukkaat kelit kulkea.
Hän kertoi kaatuneensa matkalla ja käden ehkä murtuneen.
Ilme kasvoilla kertoi kovasta kivusta.
”Etkö mene lääkäriin”, kysyin ihmetellen.
Hän sanoi, että ensin on vietävä nämä ostokset sinne sairaan tutun kotiin ja siivottava siellä.
Sitten hän joutaisi jonottamaan vuoroaan.
Niin hän lähti ja puolittain taittunut, hento kulkija asteli horjuen, hitaasti ylös polkua.
Jotain valui hänen pussistaan, alas minua kohti ja kulki ohitseni.
Säikähdin ja katsoin, mitä se oli.
Kullanhohtoinen puro valui alas kivistä polkua, kuin hiljaa kasvaen ja leviten, saaden maan hehkumaan.
Jäin vielä istumaan siihen ja mietin tuon kulkijan tarinaa.
Näin hänet usein myöhemminkin ja kuulin hänen kärsineen paljon tuon kaatumisen, leikkausten ja niiden seurausten vuoksi.
Loputtomia öitä, kipuja ja kipuja, unettomuutta ja pohjatonta väsymystä.
Aina nähdessäni, hän oli menossa viemään ruokaa ja auttamaan tuttavaansa.
Kumarainen, resut vaatteet päällä, valittamatta kulkeva elämän kinttupolun vaeltaja.
Kultainen virta valui hiljalleen hänen askeltensa jäljistä.
Kerran sitten näin hänen päässeen perille.
Mieleeni tulivat hänen askeleensa ihmisten ja elämän syrjäyttämän ystävänsä luo.
Nuo kultaiset virrat.
![]() |
| torvinenharry@gmail.com |









