Kirjoittaminen on vaikeaa.
Pää vääntyy olkapäälle, kun yritän siirtää ajatuksia kirjaimiksi.
Lisäksi joudun korjaamaan lähes joka sanan.
Pää sivussa kirjoitettu teksti olisi sellaisenaan vaikeasti luettavaa.
Ei tässä ole silti yhtään itsesääliä.
En siksi kirjoita, sillä olen jotenkin jo tottunut näihin dystonian vääntöihin.
Niin kauan kuin jotain voi, löytää myös jotain, mitä ei muuten olisi löytänyt.
Kirjoitan siksi, että uskon jonkun samantapaisia oireita kokevan tämän lukevan.
Näin koettu on myös jaettu.
Kaikki osiintuu jakamalla, murheetkin.
Sitä on inhimillisyys.
Jos haluaa kaiken pitää itsellään, pitääkö silloin myös murheensa.
Vain omassa käytössään.
Eipä silti, minun murheeni ovat täällä vain pienen hetken.
Ne häviävät pian johonkin taivaan tuuliin.
Niin pian, että niistä on jo parempi pitää kiinni.
Ne luultavasti muuttuisivat vain vaikeammiksi, jos pyrkisin kaikista eroon.
Murheilla on taipumus kokoontua toistensa luona
Parempi pitää pitää ne, jotka ovat tulleet jo tutuiksi.
En enää muista, miltä se tuntui, kun pystyi pää suorassa kirjoittamaan.
Tai liikkumaan eteenpäin katsoen, päätä tukematta.
Kirjoittamaan nojaamatta tukeen ja pitämättä toisella kädellä päätä sivulla paikallaan.
Sietämään loputtomia kipuja, koska joutui pitämään päätä suorassa tahdonvoimalla.
Olen nyt saavuttanut sen pisteen, että pääni taipuu vapaana ollessaan olkapäätä vasten.
Saavutus sekin.
Olen pyrkinyt siihen, ettei dystonia vie minulta mitään, mikä on elämisen arvoista.
Se, mikä ei ole, menköön, en siitä piittaa.
Ne asiat, jotka koen merkittäviksi, ovat muuttuneet tämän sairauden aikana.
Osittain olen menettänyt niiden merkityksen, jotka ennen olivat tärkeitä.
Toisinaan tuntuu hyvältä päästää irti, koska enää ei pysty pitämään liian monesta asiasta kiinni.
Ei ole edes tarvetta, miksi tuuleen tarttuisi.
On niin paljon sellaista, jonka menettää, kun pystyy liian moneen.
Silloin, kun mahdollisuuksien maisema raivataan tyhjäksi ja autioksi.
Silloin jää näkyviin jotain, mihin ennen ei kiinnittänyt huomiota.
Jotain, mitä ei havainnut, vähäistä, kuin valonsäde havuissa.
Ja lopulta siellä menetettyjen mahdollisuuksien metsän takana on taivas.
Eikä sitä ihminen raivaa koskaan pois.
Siksi ei kannata menettää toivoaan.
Koska jonkin pois ottaminen avaa jollekin täysin uudelle tilaa.
Elämä on uskomaton matka kohti uusia mahdollisuuksia.
Viimeinen päivänsäde on vielä täällä.
 |
| torvinenharry@gmail.com |
