Kaksi viikkoa sitten kävin Turussa neurologin vastaanotolla yhdeksän kuukauden piikkitauon jälkeen. Hoidoissa sain dystoniaani sen oireita hillitsemään botuliinipiikit.
Olin ollut omasta valinnastani johtuen liian kauan ilman hoitoja, enkä aluksi saanut tuntuvaa vastetta piikeistä. Varsinkin kun kohdisti katsetta eteenpäin, pään liike ja niskojen vääntö oli hetkittäin hillitöntä.
Tällä hetkellä on kulunut kaksi viikkoa, jonka jälkeen botuliinin teho yleensä on parhaimmillaan. Nyt sen tuoma apu ja vääntöjen lievitys jo tuntuu helpottavasti.
Se ei välttämättä näy ulospäin, niin kuin ei moni dystonian oirekaan, mutta kyllä jokainen dystoniaa sairastava tuntee olossaan, kun oireet lievenevät. On helpompi olla ja pärjää taas elämässä eteenpäin.
Joka tapauksessa minulle kävi dystonian suhteen paremmin kuin kameralleni, jonka vein kamerahuoltoon samalla Turun reissulla. Jätin kameran liikkeeseen ja maksoin viisi kymppiä, joka kattaa korjauksen arvioinnin. Sitten poistuin ja menin korjauttamaan itseäni neurologille.
Viikon kuluttua Turussa käynnistä sain huollosta viestin. Vähän huimasi, kun luin, että korjaus maksaa enemmän kuin vastaava järjestelmäkamera uutena. Vähän käytettynäkin kameraa saa puolet halvemmalla.
Onneksi päädyin viedessäni vain korjauksen hinnan arviointiin, joten sain päättää jatkosta. En lähtenyt korjauttamaan kameraa, vaan annoin sen kierrätykseen ja liikkeestä vastattiinkin, että kamera kierrätetään asiallisesti.
Olisin kyllä saanut kameran postimaksulla takaisin, mutta kun luin, että se on osiin purettu, ajattelin paremmaksi jättää toimivat osat varaosiksi, olihan siinä ainakin lähes uusi akku.
Olen kiitollinen, että minulle kävi paremmin, kuin kameralleni. Neurologini ei todennut minua vielä korjauskelvottomaksi ja kierrätykseen joutavaksi. Saan vielä tehdä kaikenlaista kivaa, vaikkapa liikkua luonnossa, kalastella ja kirjoittaa.
”Kiitos tästä tekstistä. Kuin hengähdystauko tästä armottomasta ajasta. Kurkistus ovenraosta kauniimpaan maailmaan, jonka läsnäoloa emme aina ehdi tai jaksa huomata.”
Näin kirjoitti eräs lukija kaksi vuotta sitten blogiini kommentin. Kerroin tuossa blogissa pitkäaikaisen haaveeni, oman runokirjan julkaisun toteutumisesta.
Enkelit istuvat hipaisemalla -kirja oli se runokirja, josta haaveilin jo nuorena, kun runot tulivat elämääni. Aloin jo silloin kirjoittamaan omaa runokirjaa, sain sen myös valmiiksi ja siihen se jäikin, sillä elämä vei mennessään runopojan.
Nyt olen kirjoittanut toisen runokirjan ”Säröinen elämä, sydämeen piirretty”, kirja on omakohtainen, niin että jokainen runo on tullut eletyn kautta, koettuna ja tunnettuna muotoutunut.
Runokokoelma sisältää runoja sydämeen piirretystä, säröisestä elämästä, sen kaikesta ilosta ja surusta.
Runokirjan nimi kuvaa mielestäni sisältöä ja kiteyttää sitä, miten eräs elämän vaeltaja on tuntenut ja kokenut matkallaan.
Runoja sydämeen piirretystä, säröisestä elämästä, ilosta ja surusta. Elämänilosta, joka kulkee keskellämme vaatimattomana, huomaamattomana ja helposti ohitettavana.
Hymyillen jokaisessa kukkasessa, hyväillen kasvoja kesätuulessa.
Runoja kuin säröjä, jotka koskettavat, kuin sanaton, ymmärtävä hipaisu, joka liittää mukaan ja hyväksyy säröisen elämän, sydämeen piirrettyn.
