Puhtaan valkoinen metsäjänis hehkuu vankan koivun vieressä kuin pieni, juuri satanut lumikinos.
Valkoinen jänis saa koivun näyttämään kellastuneelta ja likaiselta.
Jänis huomaa minut ja siirtyy puun taakse piiloon.
Tuloksena osittainen näkyvyys molemmin puolin puuta.
 |
| Maalaus Marja Kesti-Torvinen© |
Jänis tuntee olevansa turvassa, eikä lähde mihinkään.
Se tuumii, ettei näe minua, joten minäkään en voi nähdä sitä.
On aamuyö ja kello hiipii kohti neljää.
Valkoinen jänis loikkii yli Pelkosenniementien.
Se vemmeltää kävelykatua kuin yöjalasta palaava juhlija.
Tien takana, jossain Kemijärven toisella puolella, tunturien ja vaarojen takana on jo auringon punertavaa kajoa.
Kauniisti valo taittuu kultaisen sävyyn kohotessaan ylemmäs.
Ajattelen eilistä käyntiäni Kemijärven rannassa.
Särkikankaan kohdalla Teljonrannan venesatamassa oli edessäni tuttu näky lapsuuden kevätajoilta.
Kemijärvi, tai säännöstelyn jäljiltä järven kuivunut uoma oli kuin maisema marsista tai kuusta.
Siinä kohdassa rantaa Kemijoki kulkee kohti kaupungin keskustaa ja pitkääsiltaa.
Pitkänsillan takaa alkaa varsinainen Kemijärven vesistö, tai entisaikaan alkoi.
Vesien säännöstelyn myötä myös pitkänsillan toinen puoli täyttyy kesäisin, tai täytetään niin kuin tekoallas vedellä järveksi.
Nyt on se aika, kun uoma on kuivunut ja muistuttaa kuun kraatereita täynnä olevaa elotonta ja elämää hylkivää maisemaa.
Esiin nousseet saaret ovat veden puuttuessa kohonneet oudon korkeiksi töyräineen.
Hassulla tavalla ne muistuttavat lapsuuden länkkäreiden sokeritoppavuoria.
Järvi on kuin talven aikana kuollut jättimäinen hirvi tai kurki, joka on jäänyt niille sijoilleen, muuntuen hiljalleen maan kamaraksi.
Kemijoki on säännöstelyineen ihmisen ahneuden uhri. Uhri, joka uhrataan joka vuosi uudelleen.
Uhrataan mammonan alttarille.
Auringon kultainen kehrä nousee ja viestii, kohoten upeana yhä ylemmäs.
Se kutsuu luo ja vaatii katsomaan miltä tuo kaikki kauneus voisi näyttää.
Niinpä päätän pakata kameran reppuun ja lähden käymään rannassa katsomassa.
On varhainen aamu, kello noin puoli kuusi, kun saavun rantaan ja alan kuvaamaan järven luurankoa.
Ajattelen kesää ja sitä aikaa, kun järvi jälleen herää eloon.
Näen mielessäni tutun veneen lipuvan siellä, missä nyt on vain kuivunut uoma, korkea töyräs ja yksinäinen saari.
Pian on kesä taas ja kaikki alkaa uudelleen.
Samalla joutsen lentää ylitseni ja äänekkäästi kailottaen etsii vettä johon laskeutua.
Lopulta se löytää uoman, jossa on vettä, ja suuri valkoinen lintu laskeutuu tyveneen.
Kesällä, kun järvi on täytetty vedellä, niitä on täällä kymmeniä ja aina jossain ruovikon laidalla uiskentelee joutsenpoikue.
Elämä on lajeista sitkein.
 |
| torvinenharry@gmail.com |
