OIKUKAS ENKELIKELLO

Enkelikello on oikukas, pyörii välillä vinhasti, hiljenee sitten, hiipuu ja pysähtyy. 

Pienet tuikut lepattavat, mutta enkelit eivät liiku. 

Ylhäällä, kellon päällimmäinen enkeli on taipunut ajan oloon kenolleen. 

Välillä suoristin sen, mutta enkeli vääntyi pian takaisin vinoon. 

Siinä se odottaa vauhtia, vääntyneessä asennossaan, torvi kädessä. 

ENKELI KENOSSA

Enkelikello ei kuitenkaan liiku. Ei pyöri, vaikka tuikut palavat ja luovat kaikki edellytykset liikkeelle. 

Enkelikelloni on oikukas. Sopiva minulle. Toimii silloin kuin huvittaa. 

Pyörii hetken kun tuikut sytyttää ja pysähtyy kun ei huvita pyöriä. 

On siinä seisahtuneena hiljaa pitkään, odottaa kuin uhmaten aikaa ja pilkaten liekkien kuumuutta. 

Pyörähtää sitten yllättäen liikkeelle ja aloittaa hitaan tanssin. 

Toisinaan se ottaa kirin ja pyörii vinhaa vauhtia kuin hurmiossa. 

Pääenkeli keikkuu heilahdellen ylhäällä, nytkähtelee kuin karusellissa.

Jotenkin se näyttää kenossa pyöriessään niin inhimilliseltä, vajavaiselta ja sopimattomaman sopivalta. 

Minulle sopivalta enkeliltä. 

Minä todella pidän tästä omapäisestä enkelikellostani. 

KILISEVÄ ENKELIKELLO

Onneksi niissä ei ole enää metallisia tikkuja, niitä jotka ennen roikkuivat enkelien jaloista, kilahtivat tiukuun joka pyörähdyksellä. 

Tämä oikukas enkelikelloni on nykyajan hiljennetty versio. 

Siinä on kynttilän ja liikkeen harmonia. Rauhoittaa mielen, varsinkin silloin kun enkelikello toimii. 

Lapsena minulla oli sellainen aito, helisevä enkelikello. Hopeanvärinen ja kilisevä. 

Siinä oli oikeat kynttilät ja varsinkin alkuun se pyöri vauhdikkaasti.

Katselin enkelikelloa kuin lumottuna. Sen pyörimiseen tai tiukujen kilinään en kyllästynyt koskaan. 

Olihan siinä äänessä myös joulun taikaa ja odotusta. 

Enkelikello otettiin siihen aikaan esille vain jouluna. 

Loppiaisen aikoihin se purettiin osiin, pakattiin laatikkoon ja vietiin kuusenkoristeiden mukana vintille.

ENKELIKELLO PYSÄHTYY

Tästä nykyisestä, oikukkaasta ja omapäisestä enkelikellostani pidän paljon. 

Minulle se on kuin vertauskuva elämästä. 

Elämä on yhtä arvaamatonta ja oikukasta kuin enkelikelloni. 

Mikään ei täällä ole täydellistä. Mikään ei toimi niin kuin odottaa. 

Ei, vaikka kaikki tekisi mielestään oikein ja harkiten. Elämä yllättää aina.

Hetken kaikki sujuu kuin enkelikellon tanssi, sitten aika vain pysähtyy. 

Kenolleen vääntynyt päällimmäinen enkeli odottaa, kuin ihmetellen. 

Se on valmis jatkamaan, mutta mitään ei tapahdu. 

Miksi enkelikello ei enää pyöri. 

Miksi elämän enkelikellot pysähtyvät. 

Seisahtuvat, vaikka kaiken piti olla kohdallaan. 

Kaikki tehtiin oikein ja ohjeiden mukaan. 

Ei aina täydellisesti ja virheettä. Ei aina onnistuttu kaikessa. 

Oltiin vajavaisia ja epätäydellisiä.

Oltiin inhimillisiä. 

Parhaansa teki ja yritti. Kokosi kaikki oikein ja sytytti tuikut. 

Enkelikello lähtikin hyvään vauhtiin. 

Sitä oli ilo seurata. 

Kunnes se pysähtyi. 

Nyt se on hiljaa paikallaan. 

Aika on loppunut enkelikellosta. 

Kaikelle ei ole selitystä. 

On vain annettava olla sen, mille ei mitään voi.

AINA JOKU VALVOO

Toisinaan tapahtuu jotain yllättävää. 

Jostain tulee ilmavirta ja enkelikello pyörii taas. 

Minun enkelikelloni toimii silloin kun itse haluaa. 

Oikukas enkelikelloni.

Elämän enkelikello ei aina pyöri niin kuin toivoisi. 

Toisinaan se vain pysähtyy. Seisahtuu juuri silloin kuin kaiken piti olla kunnossa. 

Mitä siinä tapahtui. Mikä pysäytti ajan? 

Mikä sai sen pienen enkelin vääntymään kenoon. 

Olihan se siinä kauneimmalla paikalla, kaikkien silmissä koristeena. 

Olen usein pohtinut sitä. 

On niin paljon asioita, jotka eivät toimi niin kuin pitäisi. 

On vain nöyrästi otettava vastaan se mille ei mitään voi. 

On väännyttävä kun sairaus vääntää. 

On herättävä aamuyöllä, kun uni ei tule. 

On siedettävä ja kestettävä. 

On aina joku, jolla on vielä vaikeampaa. Vielä ankarampi sairaus. 

On toinen ihminen, lähimmäinen, joka valvoo jossain tuskissaan. 

Pelkää ja itkee yksin, lähimmäinen, jonka enkelikello on pysähtynyt. 

Minun sydämeni on usein siellä, missä enkelikello ei pyöri, tai toimii kun huvittaa, on oikukas kuin elämä itse. 

Olen virittynyt sille taajuudelle. En voi sille mitään. 

OIKUKAS ENKELIKELLONI

Tämä maailma on niin usein surujen sammio, jossa ilo kuplii vain hetken pinnassa.

Elämän ilmavirta saa toisinaan vallan ja silloin ilo täyttää sydämen. 

On onnen hetkiä, kun saa tanssia ilosta. 

On riemukkaita asioita, jotka saavat mielen vapautumaan. 

On ilon aikoja ja silloin on annettava hyvän tuulen viedä. 

Silloin enkelikello pyörii ja enkelit tanssivat kuin lumottuna.

Oikukas enkelikelloni.

Tämän blogitekstin kirjoitin vuonna 2015 edelliseen blogiini ”Katse vasempaan päin”.

 Julkaisen nyt jouluna 2022 tämän uudelleen, koska se tulee usein mieleeni 

muistoina ja tunteina tuolta ajalta.

Harry

MYÖTÄTUNNON VOIMA

Ostoskärryssä on ruokakasseja, joita nostelen ruuhkassa. Viereeni pysähtyy vanhahko mies nutussaan. Hän pitää kärryistä kiinni ja auttaa minua saamaan kassit käsiini.

Sanon ystävällisyydestä mielissäni jotain hyvää toivottaen. ”Kuin myös, kuin myös”, hän myhäilee. 

Koko päivän olen hyvällä mielellä tuosta hetkestä. Sain ostosteissulla jotain, mikä merkitsi enemmän, kuin kaikki ostokseni. 

Kohtasin siinä ruuhkassa kiireettömän lähimmäisen.

Herään seuraavana aamuna tavalliseen tapaani varhain. On vielä hämärää ja pakkasta kymmenisen astetta. Viima puhaltelee ulkona ja puuskat hivenen liikuttavat raskaan lumen painamia oksia. Samalla näen ulko-oven sivulla mustan hahmon. Se on kyyristynyt siihen odottamaan.

Otan taskuuni varalta jotain ja kävelen ovelle. Avaan lukon varovasti ja kurkistan ovenraosta. Näen mustarastaan lennähtäneen kaiteelta terassin kaiteelle odottamaan. Heitän pari rusinaa ja lintu noppii ne nokkaansa. 

Pudottelen vielä muutaman lisää ja jään hiljaa odottamaan. Myös lintu jähmettyy paikalleen. Se on komea koiras, oranssiin taipuvan keltaisen nokan koristama, pöyheä ja kiiltävän musta.

Tuntuu kuin kylmä viima ja pakkanen olisi tullut linnun suojaavan höyhenpeitteen läpi, eikä se oikein osaisi ottaa syötävää. Kehoitan mielessäni lintua nappaamaan rusinoita, mutta se ei kuule ajatuksiani. 

Heitän sen eteen lisää syötävää ja lintu herää, lehahtaa syömään. Voi olla, ettei sen näkö ole erityisen hyvä, eikä lintu hämärässä näe rusinoita tummalla laudalla. Nälkä sillä varmaan on, koska pakkasviimalla on tullut kaiteelle puiden suojasta.

Viima on kylmää ja tunkee läpi villapuseron. Heitän terassille loput rusinat ja toivon, että musrastas syö ne. Pian saapuvat harakat hotkimaan kaiken, minkä irti saavat.

Lintujen suhteen on hyvä muistaa, että jos niitä ryhtyy talvea vasten ruokkimaan, on jatkettava säännöllisesti. Linnut tottuvat ruokintaan ja tarvitsevat sitä. 

Varsinkin mustarastaat, jotka tapaavat talvella ruokailla siemenillä, joita saavat tuijapensaan pienistä kävyistä, tai puihin jääneillä omenilla, ovat pulassa pakkastalvina.

Ajattelen ihmiselämää, jossa myös puhaltavat toisinaan kylmät viimat, eikä koskaan voi tietää, miten vaikeaa jonkun elämä voi olla. Hetkessä kaikki voi muuttua, eikä mikään enää palaa samanlaisena ennalleen.

Varsinkin tänään, kun uutiset tulevat kaikkien laitteiden kautta tajuntaan, ei voi välttyä siltä, ettei kestä enää tätä kaaosta. Ei jaksa tätä kaikkea, johon ihmisen maailma on ajautunut ja yhä pahemmin sotkeutuu. 

Tämän kaiken keskellä voi kadottaa kyvyn nähdä jotain, mikä tarvitsee huomiota. Ei havaitse yhden tavallisen, pienen ihmisen hätää. Ei enää jaksa kuulla tai nähdä, koska tuntee läpikotaisin oman avuttomuutensa kaiken keskellä.

Muinaisina aikoina oli tapana kirjoittaa kirjeitä, joskus ennen lähetettiin jopa sähköpostilla viestejä, aikoinaan soiteltiin ihan puheluitakin. 

Tänään jopa vanhanaikaiset ihmiset viestivät mesellä, whatsapilla, instagramilla ja muilla somen alustoilla ihan luontevasti. 

Ongelma on usein se, ettei niistä viesteistä saa mitään selvää, koska ei ymmärrä somen jatkuvasti muuttuvaa koodausta. 

Mihin me kadotimme sen hitaan ja rauhallisen, harkitsevan tavan välittää ajatuksia. Selkokielisen viestinnän.

Kiire on kova, kun ei ehdi enää ajatella, saati kirjoittaa niitä ymmärrettävällä kielellä. Onneksi on sentään uutiset selkosuomeksi. 

Onnellinen se, joka saa vielä ajatuksella, paperille käsin kirjoitetun kirjeen.

Sain päivänä muutamana kuitenkin eräältä vanhalta ystävältä viestin. Ihan oikean sähköpostiviestin. Eikä se ollut mikään joukkoviesti, joka vaati kopiointia someen tai komensi liittämään tekstin naamakirjan sivulle kuin omana tekstinä. 

Sain ihan itse kirjoitetun sähköpostikirjeen. Luin sen kirjeen ja ihmettelin miten paljon tämän terveyttä uhkuvan, yltäkylläisen virtuaalimaailman keskellä elävän ihmisen elämään kuuluu sairautta, surua ja murhetta. 

Samalla tunsin kosketuksen siitä, miten kaiken keskellä voi unohtaa ihmisiä, jotka kerran kulkivat hankalalla taipaleella rinnalla. 

Heidän kanssaan eli jonkin vaikean ajan läpi, sai ja antoi vertaistukea. Oli kokenut jotain, mikä rikkoi kuoren, heitti elämän katsomoon ilman roolivaatteita. Pani elämään omana itsenä, haavoittuvana ja heikkona.

Oli kuin se mustarastas. Ei voinut laulaa kuusen havujen alta ja olla jotain mitä ei ole. Oli pakko tulla ihmisten lähelle odottamaan jotain, koska ei pärjännytkään omillaan.

Sitten, kun sai sitä tukea ja vahvistui. Pystyi palaamaan omaan kuplaansa, oman tasoisten seuraan, piiriin, johon sairauden tai vaikeiden aikojen tukijat eivät kuuluneet. 

Silloin unohti helposti ne vaikeat ajat ja ihmiset siellä. Reppanat, joilta sai kerran tukea.

Ei ollutkaan sellainen kuin luuli. Omat murheet olivat vieneet kaikki voimat ja siinä keskiössä eläessä olivat toiset unohtuneet. 

Kuinka helppoa on elää vain itselleen?

Yllättävän helppoa. Siihen oppii, kun sisukkaasti sulkee mielensä ja keskittyy omiin asioihinsa. 

Niinhän kaikki tekevät. Tai ainakin lähes kaikki. Tai minä ainakin. On pakko, että kestäisi kaiken. Vai onko?

Kuinka paljon on surua ja murhetta ympärillä. Mietin sitä käydessäni kaupassa ja asioilla. Iloiset naurut, puheen porina, huudahdukset ja tervehdykset. 

Suru on kätketty, murheet peitetty, ei niitä nyt kylillä kuuluteta, mitä siihen sanoisivat? Juoruilisivat vain.

Naakkaparvi repii tuulen lennättämää grillipaperia, tappelee ja älähtelee. 

Ostoskärryssä on ruokakasseja, joita nostelen ruuhkassa. Viereeni pysähtyy vanhahko mies nutussaan. Hän pitää kärryistä kiinni ja auttaa minua saamaan kassit käsiini.

Sanon ystävällisyydestä mielissäni jotain toivottaen. ”Kuin myös, kuin myös”, hän myhäilee. 

Koko päivän olen hyvällä mielellä. Sain ostosteissulla jotain, mikä merkitsi enemmän, kuin kaikki ostokseni. Kohtasin ihmisen.

Luen uudelleen viestin, jonka vanhalta ystävältä sain. Ymmärsin, että moni on yhä siellä, mistä itse luuli ponnistaneensa pois.

Oppiko mitään siitä matkasta, joka annettiin, että ymmärtäisi lähimmäisen vaikeuksia.

Luin uudelleen viestin ja mietin, etten osaa vastata mitään, koska tämä kaikki on tehnyt kyyniseksi.

Sitten päätän, että kuori kasvaa yhä vahvemmaksi ja muuttuu kiveksi, jos ei siihen saa säröä. 

Säröä, jonka kautta ymmärrys ja myötätunto voivat nähdä kärsivän lähimmäisen.

Alan kirjoittaa vanhalle ystävälle.

Harry

ONNEN PIENET HETKET

Pienet onnen hetket olivat kadonneet. Niitä etsittiin parhaillaan muun työn ohessa. 

Niitä ei pidetty kovin tärkeinä toiminnan kannalta. Otetaan kiinni tavattaessa ja palautetaan kotiosoitteeseen luki ohjeessa. 

Moni oli kuitenkin surullinen. Pieniä onnen hetkiä kaipasivat lähinnä uupuneet, joilla ei ollut suuria onnen hetkiä. 

He olivat eläneet pienten onnen hetkien varassa jo kauan. Niiden avulla jaksoi yllättävän hyvin. Monta päivää meni kuin huomaamatta. 

MURHEET PEITON PAINONA

Toisinaan uupunut heräsi masentuneena. Monta murhetta painoi mieltä, ne kaikki vielä istuivat peiton päällä. 

Ei tahtonut jaksaa nostaa sitä edes ylös. Teki mieli antaa periksi ja jäädä sinne. Jäädä koko päiväksi peiton alle. 

Oli niin uupunut ja tiesi mitä on edessä. Näki koko sen harmaan päivän, joka oli edessä. Näki lipuvan elämän rämeikköön ja päättyvän mustaan suohon. 

Imu oli vahva, sinne unohduksen suonsilmään. Elämän mustaan aukkoon. 

ONNEN SÄDE

Mistä se sitten taas tuli. Pilkisti sieltä peiton raosta. Pieni onnen hetki. Tuli ja muutti kaiken. 

Sai nousemaan ylös ja aloittamaan alusta kaiken. 

Pieni onnen hetki. Kiskoi ylös epätoivon suosta, nosti ja vei eteenpäin, kantoi hetkestä toiseen. 

Pienestä onnen hetkestä.

SUURET ONNEN HETKET

Suuret onnen hetket olivat peloissaan. Ne tiesivät, että olivat vaarassa paljastua. 

Niiden olemassaolo oli uhattuna, sillä pienet onnen hetket suojelivat niitä. 

Suuret onnen hetket olivat suuria vain pienten rinnalla. Nyt ne kutistuivat omaan kokoonsa. 

Niistä tuli pieniä onnen hetkiä, mutta harvinaisia. Toiset eivät nähneet niitä koskaan. 

He olivat saaneet aina vain pieniä onnen hetkiä. 

Tarttuneet aina niihin, jaksaneet niiden avulla.

YLLÄTTÄVÄT HETKET

Muistin ajan, kun pienet onnen hetket vielä olivat täällä. Kaikki hetket olivat toisenlaisia. 

Jokainen piti sisällään yllätyksen. Niitä odotettiin. 

Niiden tuloon osattiin varautua. Onnen hetkeen.

Joku tuli silloin vastaan onnellisesti hymyillen. Sitä mietti, miksi hän oli onnellinen. 

Ei hänellä ollut mitään syytä siihen. 

HÄNEN OLISI PITÄNYT OLLA ONNETON

Hän oli köyhä ja sairas, eli yksin kylmällä vintillään ja sai vain pientä korvausta. 

Tukea jolla pystyi vaivoin elämään. 

Hänen olisi pitänyt olla surullinen ja apea, pettynyt ilme kasvoillaan kävellä katkerana kadulla. 

Hän tuli kuitenkin ja sanoi olevansa onnellinen. 

Uskoin sen, sillä hänen kasvonsa loistivat, niin ettei sitä edes kannattanut sanoa. 

Hän näytti minustakin kadehdittavan onnelliselta. 

Minun ei tarvinnut kysyä miksi hän on niin onnellinen.

Hän halusi heti kertoa sen. 

JÄÄKUKAT VINTIN IKKUNASSA

Hän oli aamulla herännyt kylmässä ja pienessä vinttihuoneessaan yksin. 

Oli ollut kova pakkanen eikä illalla lämmitetty pönttöuuni enää riittänyt lämmittämään huonetta. 

Ikkunakin oli jäätynyt umpeen ja jääkukat täyttivät sen yläreunaan asti. 

Aamuaurinko oli kuitenkin loistanut jääkukkien läpi uskomattoman kauniisti. 

Hän kertoi silmät kyynelissä, mutta säteillen näystään ja siitä kuinka onnelliseksi hän tuli nähdessään ne. 

Hän kertoi ajatelleensa, että näin kauniit kukkaset oli hänelle Taivaan Isä ojentanut jo aamusta. 

Onnen pienet jääkukkaset.

HÄN JAKSOI NIIDEN AVULLA

Olen usein myöhemmin pohtinut tuota ihmistä ja hänen elämäänsä. Pientä onnen hetkeä, joka muutti kaiken. 

Sai kolean vinttihuoneen muuttumaan sadunomaiseksi. 

Toivon säteet tulivat kylmän lasin läpi kuin kukkaset. Onnen säteet, jääkukat ikkunassa.

Hänen päivänsä muuttui pienen onnen hetken ansiosta. Hän jaksoi niiden avulla. 

Suuria onnen hetkiä elämä ei hänelle tarjonnut. 

Oli suurta saada kokea pieni onnen hetki.

ELÄMÄ OLIKIN ERILAINEN

Milloin me kadotimme pienet onnen hetket? 

Koska meistä tuli niin vaativia, että piti olla jotain suurta odotettavissa. 

Sinne tähdättiin ja niitä odotettiin. 

Kaikki oli viritetty siihen suureen onnen hetkeen. Hetkeen jota ei koskaan ehkä edes tullut. 

Elämä olikin erilainen. Suuri kutistui tullessaan ja muuttui pieneksi, katosi johonkin ja ilmestyi kauempana. 

Oli taas suuri ja edessäpäin. Suuri onnen hetki.

PUUTTUMINEN HUOMATAAN

Pienet onnen hetket ovat siellä missä niitä tarvitaan. Niiden osa on pieni ja huomaamaton. 

Siksi niitä ei havaitse helposti. Niiden puuttumisen kyllä huomaa. 

Ajan oloon elämä käy raskaaksi ilman niitä. 

Pieniä onnen hetkiä.

Harry

ONNELLISEN VAELTAJAN AJATUKSIA

Tuli kurottaa reppua kohti. Kaikki on siellä, mitä retkelle tarvitaan. Kahvipannu, vettä, pilkkeet, tuohet, eväät, kuksa ja paljon muuta.

Hiljaisuus on täynnä elämänvoimaa. Odottaa ja lepää. Hongittunut puu taistelee olemassaolostaan, on jo kenossa, matkalla veteen. 

Elämä jatkuu, kiertää ja nousee, kohisee tuulessa.

Pitkospuut yli suopuron ovat vaeltajan ystävät. Suomaastoissa uppoaa ilman niitä joskus yllättäen polvia myöten pehmeään, jäiseen suonsilmään.

On seisottava henkisesti sillä rannalla, mille on kasvanut. Siellä ihmisen juuret ovat. 

On oltava omilla juurillaan, omalla pohjalla. Jokainen on lopulta yksin omalla perustallaan.

Polku, kulkijoiden tekemä, tuhansien askelten kaiku. Jos kuulisi niiden äänet, sitä yllättyisi. 

Toisinaan haluaa rämeikköön, omalle polulle, tarpomaan ja uupumaan.

Lahossa puussa on tyhjä kotipesä. Kesää odottava, mennyttä muistellen. 

Mihin linnut lensivät täältä lammen rannalta. 

Korpilammelta kauas pitkien vesien yli.

Aamun hämärässä, usvaisen lammen rannalla seison ja katselen. 

Tuon pienen saaren jokainen puu on selviytyjä. 

Omalla tavallaan nekin ovat kulkureita, niin kuin jokainen meistä. 

Puut, nuo hiljaiset vaeltajat.

Joku kasvaa muita suuremmaksi, herättää kulkijan huomion ja vie etsimään hyvää kohtaa kuvata. 

Toinen jää näreeksi, kituuttaa siinä ja kantaa oman kuormansa. 

Lumen paino on sama, ja valoa kohti kumpikin kulkee, metsän ystävät.

”Minä kasvoin suoraksi tähän rannalle. En antanut tuulille periksi. Olen ollut aina tässä taustalla, vähän sivussa ja tukena. En ole koskaan halunnut esille, niin kuin tuo mutkainen puuhkamänty. Miten siitä kasvoi tuollainen. Halusi aina esille. Oli uusien virtausten vietävissä, välillä sinne ja sitten tänne. Nyt se on siinä kaikkine kiemuroineen. Miksi kaikki ihailevat ja kuvaavat sitä, vaikka minä seison tässä suorana ja ryhdikkäänä”, juttelee jykevä rantapuu, selälle suorana katsova.

Kenopuu kaatuu niin hitaasti, ettei sen painumista huomaa. Kohti pehmeää lumityynyä, elämään väsynyt ja uupunut. 

Varjot ovat saavuttaneet sen, vesi odottaa, tietää että pian sen on avattava sylinsä, otettava vastaan. 

Ja elämä jatkuu.

Alkukesällä tässä suojaisassa lahdelmassa ui vesilintupoikue. Niillä oli pesä pienessä saaressa. 

Istuin aamuvarhaisella kauempana, suolta laskeutuvalla töyräällä. Hörpin kuksasta kahvia ja katselin kuinka nouseva aurinko siivilöityi oksista.

Se kimmelsi pienessä tuulenvireen pyyhkimässä pyörteessä ja lintujen siipisulilla.

Pieni saari kapean lammen keskellä. Yksin usvassa, vesi erottaa sen kaikesta ja yhdistää olevaan, siihen mitä sillä on. 

Kesällä se on täynnä lokkeja. Niitä on lähes joka puun oksalla. Sieltä ne valvovat lammella liikkuvia.

Ne ovat valmiina nappaamaan vesilinnun poikasen ja suojelevat pesiään.

Näitä suolampareita on paljon täällä. Kulkeminen upottavassa  maastossa on rankkaa. 

Jalat väsyvät ja sitä pohtii, miksei kulkenut valmiita polkuja. Sitten tulee tähän, lampareen kohdalle. 

Katselee ja kuuntelee hiljaisuutta. Väsymys unohtuu.

Jäljet kertovat kulkijasta. Omat askeleet. 

Jokaisen on kuljettava tähän maailmaan omat jälkensä. 

Toisilla ne ovat suuremmat, joillakin lyhyemmät.

Toisilla ne kulkevat eri suuntiin. 

Omat askeleet, itse kuljetut.

Korpisuon kauneus saa puutkin joskus kumartumaan lampareen ylle. 

Tai ehkä ne odottavat kesää. 

Kaunista alkukesän aamua, kun sen kuvajainen syvänvihreänä piirtyy siniseen veteen.

Luonto lepää ja elää lumisen kuoren alla. 

Tuuli hiljenee, hakee voimaa jostain. 

Kohta se palaa kuin kaukainen jyminä. 

Tulee päälle, taivuttaa puunrunkoja ja heittelee oksia jalkoihin.

Otan repusta tekemäni pilkkeet, asetan ne paikoilleen, työnnän tuohia alle ja odotan tuulen lepohetkeä. 

Sytytän tulen, kaadan vettä nuotion nokeamaan pannuun. 

Istun kaatuneen, hongittuneen puun rungolle, otan eväsleivän ja kuksan esiin. 

Puut rätisevät ja savu kiemurtelee kohti lammen rantaa. Olen tässä.

Onnellinen vaeltaja.

Harry

AIVOKIRURGIN MATKASSA LEIKKAUSSALIN ARJESSA

 

Juha Hernesniemen muistelmat on hyvässä mielessä vanhan ajan elämäntarina ja lähes päätalomainen työn kuvaus aivokirurgin ammatista. Aivokirurgi Hernesniemi ottaa lukijan mukaansa, vie leikkaussaliin ja näyttää millaista arkea siellä eletään. Leikkauksen vaiheittainen kerronta on niin tarkkaa ja jokaisen vaiheen esitys täsmällistä, että mukanaolon tuntu on käsin kosketeltava. Jännite siitä, miten leikkaus onnistuu, raja huikean onnistumisen ja lopullisen menetyksen välillä on kuin nuoralla kävelyä.

Hernesniemi tuo kuvailuihin mukaan myös pitkän rivin työtovereitaan sekä potilaita, surullisia ja hauskoja sattumuksia, huippukirurgien välisiä jännitteitä, elämältä maistuvia, välillä katkeriakin, mutta syvästi inhimillisiä tapauksia. Kerronta etenee rauhallisen juohevasti, on rehdin makuista ja Hernesniemi tuntuu puhuvan itse kirjassaan. Hän ei tarvitse haamukirjoittajaa, sana on hallussa kuin kirurgin veitsi. Kaikessa on silti mukana aito arkisuus, sitähän työ kuitenkin on, vaikka kysymys on aina ihmisen elämästä.

Ihan kivuton ei lahjakkaan nuoren miehen tie lääkäriksi ole. Apua ja tukea antaa isä sekä tyttöystävä. Mutta kun Hernesniemi on vauhtiin päässyt ja oman kutsumuksensa löytänyt, pureutuu hän sisukkaasti työhön ja syventyy kaikkeen tietoon, mikä koskee neurokirurgin työtä. Uurastaminen ja pyrkiminen huippukirurgiksi on kunnioitettavaa. Alusta lähtien hän painottaa toistojen ja toistojen, runsaan, peräänantamattoman työn merkitystä. 

Juha Hernesniemi kertoo lämpimän lempeästi ja inhimillisesti kaikki tapahtumat, myös surulliset, jotka kokee raskaasti ja osassa kokee epäonnistuneensa. Pahinta on, kun taitavan ja onnistuneen leikkauksen jälkeen seuraa hirvittävin mahdollinen lopputulos. Niitä Hernesniemi kertoo vieläkin surevansa. Kuitenkin hyvin onnistuneita leikkauksia on paljon ja muistoissa myös iloisia kokemuksia, yksi niistä poromies pohjoisesta ja muhkea savuporopaisti  tai savolainen, jonka murre kuvaannollisesti leikattiin pois.

Harzun kirjavinkit

Dystoniaa sairastavan kannalta tämä kirja on myös mielenkiintoinen, vaikka siinä ei paljonkaan suoranaisesti sairautta käsitellä tai mainita. Hernesniemi pitää uransa alkupuolella luennon spasmodisesta torticolliksesta eli servikaalisesta dystoniasta ja sen hoidosta leikkauksella. Hän mainitsee hoitojen yhden vaiheen, jossa leikattiin päätä virheasentoon vääntäviä lihasjänteitä. Aika oli vielä sitä, kun dystoniaa hoidettiin leikkaamalla niskoja vääntäviä lihaksia poikki. 

Usein kävi kuitenkin niin, että dystonia jonkin ajan kuluttua siirtyi toiseen lihakseen ja pää vääntyi taas. Tästä hoitomuodosta on onneksi jo ajat sitten luovuttu. Dystonian tämän päivän neurokirurginen hoitomuoto leikkauksella on syväaivostimulaatio, jonka avulla vaikeaa dystoniaa sairastavia hoidetaan. DBS-hoitoa eli syväaivostimulaatiota, joka on neurokirurginen dystonian hoitomuoto nykyään, Hernesniemi ei käsittele kirjassaan.

Minun isäni kuoli nuorehkona aivoverenvuotoon, joten lukuisat aneurysman ja AVM:n leikkaukset vievät ajatukseni niihin aikoihin. En voi välttyä ajatukselta, että isäni olisi voitu nykyään pelastaa elämälle onnistuneella leikkauksella. Tunne siitä, että leikkauksen kohteena on rakas lähiomainen, on siksi lukiessa ja kuunnellessa tuntuva, koskaan ei tiedä miten käy. Onneksi kuitenkin useimmiten aneurysmien leikkaukset sujuvat hyvin. 

Tiede on mennyt eteenpäin ja omalta osaltaan sitä on kuljettanut uusiin oivalluksiin aivokirurgi Juha Hernesniemi. Mielenkiintoinen kirja, joka kertoo koreilematta huippukirurgin elämäntarinan ja esittää asiat niin, että tavallinen lukijakin pysyy hyvin mukana.

Harry

HILJAISTEN SANOJEN VOIMA

 

Se, mikä meissä on aitoa kestää parhaiten. Se on arvokasta, vaikka emme aina osaa sitä riittävästi itse arvostaa. 

Oma ääni, omat ajatukset. Hiljaisten sanojen voima.

Ne sanat, jotka annettiin, on hyvä sanoa tai kirjoittaa. Oman äänen sanat, viesti sisimmästä, sydämen ääni.

Jokaisella on oma ääni ja sanat. Niiden arvo ja voima on aitoudessa.

Hyvä on myös kuulla ja kuunnella. Arvostaa niitä hiljaisia ääniä.

Sanoja, jotka eivät erotu joukosta, jos ei niitä herkällä korvalla kuuntele. 

Arkoja ääniä. Hiljaisia, kuulemisen arvoisia sanoja.

Elämän arjessa hiottuja sanoja. Kokemusten pohjavirtoja.

Sosiaalinen media on muuttanut tiedon kulun niin nopeaksi, että on oltava valpas sen edessä. 

Muussa tapauksessa antautuu henkisesti ja muuttuu somen kaiuksi.

Kaikki ei ole totta, mikä totena somessa jaetaan. Pyrkimys niillä on usein vain tukea omaa tai jonkun ryhmän etua ja päämääriä. 

Surullisimpia ovat ne, jotka jakavat toisten joukkoviestejä, mutta eivät anna mitään itsestään. 

Jos ei itsestään sano mitään, on säälittävää jakaa vain toisten sanoja kaikuna. 

Eräs lukijani kirjoitti ihmisen omasta äänestä. Sisäisen äänen säilyttämisestä ja kuuntelusta. 

Elämme ajassa, joka tulvii tietoa ja ääniä monilta eri kanavilta ja laitteilta. 

Ihmisestä voi kaikkien viestien tulvassa tulla vain kaiku joka toistaa kuulemaansa. 

Tai sitten käy niin, että ihminen vaikenee, koska ei tunne omaavansa riittävästi mitään sanottavaa. 

Ja kuitenkin tämä päivä kaipaa kaikkein eniten tavallisen, arkisen ihmisen ääntä. 

Hiljaisten sanojen voimaa.

Jokaisella on oma tarinansa, oma äänensä, ainutlaatuinen ja arvokas. 

Sen kuulemiseen on syytä. Arkinen tarina tai muutama sana elämästä.

Hiljaisten sanojen kuunteleminen on sanojan arvostamista. 

Voi kuulla jotain mitä ei muuten toinen koskaan sanoisi.

Voi olla, että pelko siitä, ettei kukaan kuuntele, vaientaa aremman luonteen. 

Herkkä korva hiljaisille sanoille kuulee kaiken hälyn keskeltä arat sanat.

Ne sanat, jotka menevät metelissä monilta ohi. 

Aidot, oman äänen sanat.

Hiljaisten sanojen voima.

Harry