”Mitä merkitsee muutamat vuodet, tai ehkä tuhannetkaan”, laulaa Gösta autoradiossa. Olen matkalla, mutta en vielä Turkuun.
Ajatuksissa sitä kyllä jo mietin ja keksin muutakin asiaa entiseen Suomen pääkaupunkiin. Huomasin, että siellä on sopivalla kohdalla kameroiden huoltoliike.
Kamerassani on jotain vikaa, ja ajattelin, että voisin sen korjauttaa, tai ainakin pyytää tutkimaan, onko se vielä korjattavissa.
Luontoa on hieno seurata myös kameran kautta ja katsella vuosienkin kuluttua, miten erilaisia aikoja me saamme viettää tässä rakkaassa kotimaassa.
Pääasia on tietenkin se, mitä ilman olen ollut nyt kahdeksan kuukautta.
Servikaalinen dystonia ei anna itseään unohtaa, vaikka olen sille sanonut muistavani hoitoajan muutenkin.
Ei sitä koko ajan tarvitse vääntää samasta asiasta.
On se sitkeästi minua kyllä muistuttanut ja kääntänyt päätä kohti olkapäätä.
Olen huomannut, että tämä sairaus myös hiljalleen etenee, tai ainakin oireet lisääntyvät ja väännöt voimistuvat.
Olen lukenut ja kuullut usein, että dystonia hieman vakiintuu ja jopa lievenee noin viiden vuoden jälkeen vääntöjen alkamisesta.
Ei se ihan niin ole mennyt ainakaan minun kohdallani.
Kyllä pään vääntö ja liike on lisääntynyt, osin omasta valinnasta johtuen.
Toisaalta on olemassa myös se puoli, että botuliini vähin erin säännöllisesti käytettynä heikentää lihaksia.
Pahimmoilleen voidaan lopulta olla siinä tilanteessa, ettei ole lihaksia mihin pistää.
Tämä ennen kaikkea silloin, kun pistetään, niin sanotusti päätteen ohjauksella, eli katsotaan näytöltä, mihin on pistetty viimeksi ja toistetaan sama.
Näinhän ei pitäisi yksinomaan tehdä, koska dystonia vaihtaa lihaksia ja vaatii joka kerta uuden tutkimuksen, mihin pistetään.
Päätepistämisen ongelma on siksi kaksinkertainen.
Dystonia ei lievene niin paljon, kuin tutkimalla ja pistämällä.
Sen lisäksi lihakset heikkenevät joka kerta samoihin kohtiin pistämisen vuoksi, kunnes ei ole mihin pistää.
Vaikka dystonian oireet ovat voimistuneet, niin kirjoittaminen sujuu kunhan tuen pään hyvin ja saan pakkoliikkeen pois.
Minulla ei silloin väännä niskoja, jos makoilen selin ja annan pään olla sivulle kenossa.
Tässä asennossa voi kirjoittaa hiljakseen.
Se on ihan riittävää, sillä tavoin ei tule kirjoitettua ainakaan hätäisesti.
Liikkuminen on nyt vaikeampaa, mutta sujuu, kun ei hoppuile.
Juokseminen on toistaiseksi jäänyt matolla kävelyyn ja kevyeen hölkkään.
Juoksumatossani on kaiteet, joista saa tukea, jos horjahtaa.
Kävely vie pään heti sivulle, joten varsinkin ulkona on varottava.
Katse määrittelee maaston ja vaikuttaa tasapainoon paljon.
Pää sivulle kääntyillen ei oikein pysty maastoa arvioimaan.
Siitä syystä minulla oli luonnossa käydessä sattua onnettomuus.
Olimme puolukassa ja niitähän löytyi ihan mukavasti.
Olin jo saanut käsin keräämällä yli puoli sankkoa, kun pidin tauon ja nousin istumaan kivelle.
Siitä noustessani lähdin astumaan alas toisen kiven kautta.
Ihan normi liikehän se oli, mutta kun ei jalka osunut siihen tuelle, niin minä lensin, tai oikeastaan lennähdin liikkeen voimasta.
Tärkein, eli puolitäysi puolukkasanko antoi painollaan vielä vauhtia kieppiini.
Näin terävän kivikon ja kahmaisin eteen osuneen jykevän männyn kainalooni.
Tähtäsin neliön kokoiselle sammalikolle ja siihen myös mätkähdin.
Sanko pysyi kouristuneessa otteessani ja iskeytyi kiven kulmaan varvikkoon.
Siinä minä makasin puolukkameren keskellä.
Olin vain elossa pienen hetken ja tunnustelin oloani.
Katselin mielessäni itseäni sieltä männyn latvasta ja näytin ihan puunhalaajalta.
Irroitin kouristuneen otteeni petäjästä ja nappasin muutaman puolukan suuhuni.
Eniten harmitti kaunis puolukkameri sammalikolla, mutta ihmettelin myös miten olin osunut juuri siihen kohtaan keskellä kivikkoa.
Oli varmasti suojelusenkelillä osuutta asiaan.
Omaa hölmöä luottamustahan se oli menetettyyn ketteryyden aikaan, ajattelin ja ryhdyin keräämään kourakupilla puolukoita sankoon.
Kahdeksan kuukautta ilman botuliinihoitoja on opettanut minulle vanhan viisauden olevan totta ja hiljaa kävelemisen järkevää.
Vielä jonkin aikaa on sinniteltävä, ennen kun pääsen hoitoihin, mutta jollakin tavoin olen myös oppinut olooni tyytymään.
Ihminen on merkillisen hyvä sopeutumaan, kun ei muutakaan voi.
Nyt on ollut enemmän aikaa viipyä kirjallisuuden ja hitaan kirjoittamisen parissa.
Mieli palaa ja sydän roihuaa, vaikka askel hiipuu ja pää vääntyy.
 |
| torvinenharry@gmail.com |
