MASENNUS JA ONNELLISET HETKET

Aika pöljä yhdistelmä voisi ehkä ajatella. Miten masentuneella voi olla onnellisia hetkiä?

Täysin masentunut on onneton, kokonaan ilman onnea, edes niitä pieniä onnen hetkiä. Onneton kirjaimellisesti.

Olen kyllä tavannut ihmisiä, joiden masennus on voimakas. Olen vienyt erään ystäväni sairaalahoitoon masennuksen vuoksi. 

Hän ei palannut. Minuun hän jäi, kapseloitui muistoksi, kokemuksena, joka sattuu vieläkin. Kipuna, joka uusiutuu toisinaan.

Olen kokenut elämässäni aikoja, joina masennus on saanut otteen. 

Olen piilotellut niitä tiloja, paennut johonkin ja odottanut, että mustat pilvet poistuvat. 

Tiedän kyllä, että masentunutta ei tehokkuuteen ja rahan hamuamiseen keskittyneessä maailmassa arvosteta. 

”Reppana mikä reppana, voisi hyvinkin poistua kokonaan.”

Minuakin on hulluksi huudettu ja sitähän minäkin olen. 

Mutta onko sellainen hullu, joka ymmärtää olevansa? Onko tässä hullussa maailmassa edes hullumpaa olla hullu?

On noloa puhua heikkouksistaan. Harva siihen pystyy ja hekin vasta palattuaan takaisin sarjaan ”Harva meistä on rautaa”. 

Sitten kirjoitetaan kirja sankarista, joka nousi helvetistä ja menestyy taas.

Entä jos olisi kirjoittanut, ettei pystynytkään nousemaan. 

Jäi reppanaksi.

Istuu vieläkin puistopaarin penkillä ja huutelee ohikulkijoille hulluja juttuja. Nyrjähtänyt päästä.

Tai makaa pää peiton alla lääkkeillä täytettynä umpiona. Kuin mudasta kömmerrellyt toukka.

Sellainen kirja meiltä puuttuu, kirja, joka ei ole sankaritarina.

”Minä en selvinnytkään”. Sitä kirjaa ei koskaan palata kirjoittamaan henkilökohtaisesti.

Vuosia sitten kirjoitin jo unholaan jääneen blogini masennuksesta ja peloista. Tuo teksti sai silloin paljon kommetteja. 

Eräs lukija kirjoitti tämän palautteen:

”Niin totta puhut, meidän on vaikea näyttää kuinka lujilla saattaa olla. Luetaan sitten lehdistä tai kuullaan kaduilla ja ihmetellään, että mikähän sillekin tuli. 

Ja toinen on kantanut salaa taakkojaan kun ei ole kenellekään jaksanut puhua.

Karmeita tapauksia kaikki, eikä koskaan tiedä onko itse kohta samassa tilanteessa, masennus vie elämänhalun niin täysin ja hiljalleen, äkkiä huomaakin, ettei enää pääse irti. 

Minullakin se väijyy usein nurkalla, mutta olen kirjoittamalla ja kuntoilulla saanut sen vielä pysymään pois. 

Blogissasi kuvaat mielestäni hienosti kaikkia sairauden aiheuttamia tunteita ja annat itsestäsi aidon ja rehdin kuvan.”

Lämmin kiitos tuosta kommentin tekstistä vieläkin. Arvostan paljon näitä ajatuksia.

Entäpä ne onnelliset hetket. Niitäkin minulla on, että pysyisin normaalien marginaalissa.

Kirjoittaminen ja kuntoilu minullakin ja myös luontoretket sekä luontovalokuvaus toimivat mustien pilvien lähestyessä. Ne vyöryvät kuin musta lumi tunturin kanjonia kohti.

Kuntoilu on ehkä paras lääke, jonka tiedän. Mikään ei voita hikistä treeniä ja anna sellaisia unia,kuin fyysinen rasitus.

Hyvin nukkuneena on voittamaton olo. Pienet onnen hetket on silloin helppo bongata vaikka aamukahvista, tai läheisen lämmöstä, kosketuksesta iholle.

Koskikara on onnenlintuni luontoretkellä, aina kun sen näen, olen hetken onnellinen. 

Tänäänkin kävelin Karjaanjoen reunamia kulkevaa Koskireittiä. Kuljin Tervasillalta Pitkälänkosken lähelle ja bongasin tuon pirteän sukeltelijan pulikoimasta virrassa.

Sain paljon kuviakin ja muistin ihmisen, jonka ansiosta aloin seuraamaan tuota uskomattoman upeaa lintua.

Keskustelin tuon vanhuksen kanssa vain yhden kerran ajat sitten. Hän sanoi kävelevänsä aina tänne katselemaan koskikaroja.

Minulle lintu oli täysin tuntematon. Näin vain joskus lenkeilläni mustan, valkorintaisen lintusen pyrähtelevän virran yli.

Kiitos tuolle kohtaamalleni vanhukselle, löysin hänen ansiostaan onnenlintuni.

Onko meillä mitään, jota joku toinen ihminen ei olisi antanut meille?

   Koskikara on uskomaton lintu, joka saa minut aina ihmettelemään.
. 

Koskikara on uskomaton lintu, joka saa minut aina ihmettelemään, mistä kumpuaa ja pulppuaa sen elämänvoima ja taito selviytyä ääriolosuhteissa. 

Eikä vain selviytyä, vaan näyttää miten rohkea ja voimakas voi olla pieni lintu, joka jäisellä virralla pystyy elämään. 

Koskikaran siritys ei ole kovin äänekäs, mutta heti sen tunnistaa, kun rannalle kävelee.

Pian näkeekin pirteän sukeltajan syöksyilevän kuohuissa ja pomppaavan sieltä toukka suussaan koskikivelle.

Pieni onnen hetki on nyt.

Harry