Kirjan kokoinen kortti on itse tehty lahjakortti. Sen reunat ovat täynnä kirjoitusta. Teksti on haparoivia tikkukirjaimia, värikkäitä ja raikkaita.
Kehystetyn kortin keskiosa on puhtaan valkoinen. Jokainen lause kortissa on lupaus, mutta saan selvää vain yhden tekstistä:
”Lupaus kuulla lintujen laulua.”
Herään ja näen yhä mielessäni tuon kädessäni olevan lahjakortin. Olen unen ja valveen rajoilla ja yritän vielä saada selvää, mitä muuta teksteissä lukee.
Kaikkien kirjainten viivat ovat eri värisiä ja epätasaisina kehyksen marginaalissa. Lupausten kortti on keskeltä tyhjä ja arvoituksellinen.
Lupaus, jonka sain tähän päivään, on kuitenkin yhä mielessäni. Lahjaksi annettu lupaus kuunnella lintujen laulua.
Käytännön luonteena pohdin, miksi lupauksella ei ole aikaa, jonka se on voimassa. Lupaus on arvoitus.
Koko kortti on sitä kaikkinen värikkäine teksteineen. Puhtaan valkoinen keskiosa lisää arvoitukseen avoimuuden.
Uneni lahjakortti on elämä. Lupaukset marginaalissa ovat elämän reunaehdot.
Istun aapasuolla parin kitukasvuisen puun katveessa. Lumi peittää koko lakeuden ympärilläni, koskematon lumi, johon vain omat askeleeni ovat tehneet jäljen.
Tai ei ihan, onhan lumessa pienen metsähiiren tekemä polku ja lähes umpeen tuiskunneen isomman eläimen painaumat.
Kuljetan aina mukanani muutamaa pilkettä, tuohta, vettä ja nokipannun.
Pienet tulet rätisevät nytkin kahvipannun alla, muuten on aivan hiljaista.
Pilviä on sinitaivaalla utuisina harsoina, muuten puurajan yli kohonnut aurinko kilottaa ja vähän jo kasvoja lämmittää.
Hiljaisuus huutaa joskus, sanotaan. Nyt hiljaisuus hivelee ja tuntuu hyvältä.
Tiedän, että pian tämäkin suomaisema on äänien täyttämä. On tunne, kuin luonto pitäisi taukoa ja odottaisi.
Hetki ennen suurta konserttia. Ehkä lahjakortti unessani oli keväiseen lintukonserttiin.
Yksinäisyys on kulkenut pohdiskeluna matkassani. Mietin mitä on oikea yksinäisyys.
En usko, että olen koskaan sitä kokenut niin raskaasti, että voisin kirjoittaa todellisesta yksinäisyydestä.
Yksin oleminen, varsinkin omana valintana, on tietysti täysin eri asia kuin raaka yksinäisyys.
Yksinäisyys on lopulta aina ihmisen pään sisällä. Siellä voi olla hyvin yksinäistä, vaikka ympärillä olisi paljon ihmisiä.
En ole koskaan kokenut yksinäisyyttä luonnossa liikkuessani.
Täällä lumisen suon keskellä, kun katselen kaikkialle yli aavan, en näe yhtään kulkijaa.
On vain tammikuun sinervä taivas, viistosti paistava aurinko ja hiljaa rätisevä tuli.
Pohdin siinä istuessani monia ihmisiä ja tarinoita, joita matkan varrella olen kuullut.
Osassa olen saanut hetkisen elää matkassakin.
Toiset ovat kertoneet tarinansa avoimesti ja kursailematta, jotkut vievät kokemansa mennessään.
Vain hieman, kuin arvoituksena jättävät tarinaansa juurta.
Ymmärrän molempia, tosin jälkimmäistä vähemmän, sillä minne hän tarinansa säilöö ja aikoo kuljettaa.
Uskon itse, että nyt on oma tarinansa kerrottava, sillä vain jaettu on omaa ja säilyy.
Kerrottu tarina on säilötty. Tallennettu tarina.
Huomaan, että mielessäni on tungosta, sillä monet tarinat pyrkivät nyt esiin.
Sanojen virta kulkee runsaana ja monet ovat sitä mieltä, että nyt on heidän vuoronsa.
Tiedän, että olen kirjoittanut viime aikoina hieman harvemmin blogeja ja tarinataakkoja on päässyt syntymään.
Siihen on syynsä.
Olen viime aikoina kertonut valmistuneesta kirjastani TUNTEMATON DYSTONIA - Vääntynyt elämäni.
On ollut erittäin antoisaa ja mielenkiintoista julkaista kirja dystoniasta. Kirja, josta olen vuosia uneksinut.
Tosin tämä kaikki on vienyt tilaa ja ajan muusta kirjoittamisesta, vaikka ajatuksissa liikkuisi paljon kirjaimia.
Nyt se kauan haaveilemani kirja on valmis ja painettu, monilla jo luettavanakin.
Katselen aukeaa suoaavaa, jonka täyttävät lumiset lampareet, käkkärämännyt.
Nuo upeat puut ovat minulle kuin elämäntarinoita. Näen niissä monien dystoniaa sairastavien tarinoita.
Jokainen suon mänty kasvaa omalla tavallaan ja näyttää täysin erilaiselta kuin toiset.
Myös dystonia, joka on aivojen liikesäätelyn häiriö, tekee meistä monista erilaisia.
Näen näissä puissa monta tarinaa, mielenkiintoista ja sitkeän uskaliasta.
On rohkeaa tulla elämään suolle, kasvaa ja selvitä siellä.
Jokainen puu täällä suolla on selviytymistarina.
Tarina elämästä, olosuhteita vahvemmasta.
Jokainen puu on kulkenut erilaisen tien. Toisenlaisen kuin hyville maille kasvaneet jykevät puut.
Sellaisen tien on kulkenut myös moni ihminen. Olen kuullut ja nähnyt heidän tarinoitaan.
Olen tavannut ihmisiä, jotka eivät kestäneet ja kohdannut niitä, jotka kestivät.
Ja yhä kestävät tuolla toisenlaisella tiellä.
Toisenlaisesta tiestä ovat kirjoittaneet monet ajattelijat.
”Ken tietä käy, tien on vanki, vapaa on vain umpihanki”, kirjoitti Aaro Hellaakoski.
Samoja, outoja polkuja kulki Tommy Tabermann runossaan ”Road map.”
Eräs kauneimpia sanallisia kuvia erilaisesta tiestä ja tehtävästä on Aale Tynnin kirjoittama ajaton runo Kaarisilta.
Tämän runon lausuin erään toisenlaisen tien kulkeneen ihmisen muistojuhlassa kerran.
Kerroin samalla tarinan hänen lapsuudestaan, joka oli esimerkki siitä tiestä, jota hän eli koko elämänsä.
Toisenlainen tie ei ole itse valittu. Toisenlainen tie annetaan ja se on kuljettava yksin, sillä ihminen on lopulta aina yksin.
Runo on selvästi pohdiskelijan kirjoittama, tarkkailijan ja elämän arvoja sekä valintoja punnitsevan.
Kirjoittaja on ihminen, joka ei halua tarttua ensimmäiseen avautuvaan ovenkahvaan.
Hän kuuntelee ja kyselee. Kysymyksiä ei runossa ole, mutta rivien välissä ne odottavat suu avoinna kuin pienet linnunpoikaset.
Ja vastauksia tulee. Itse asiassa koko runo on vastausta näkymättömiin kysymyksiin.
Ikiaikaisiin kysymyksiin.
Sillä me jokainen näitä kyselemme.
Meistä jokainen etsii omaa tietään, katselee toisia ja näkee valmiita polkuja.
Tulee epätoivon sillalle ja tietää, ettei selviäkään yksin.
Ei, vaikka uhmassaan joskus uhosi kaiken yksin hoitavansa.
Olen saanut elämäni aikana tavata useita ihmisiä, jotka ovat kulkeneet tämän tien, toisenlaisen tien.
Heidän elämässään on voinut nähdä kaarisillan rakentuvan ja katoavan ihmiseltä salattuun.
He saivat tehtävän ja uskalsivat elää toisenlaisen elämän.
He olivat kuin nämä suon erilaiset puut.
Monet tarinat pyrkivät esiin, mutta yksi niistä on kuin kuvana edessäni.
Hän muistutti ulkonäöltäänkin yhtä näistä suon puista.
Korvissani soi hänen tunnuslauseensa, kun hän tuli vastaan.
Kenenkään toisen en koskaan ole kuullut niin sanovan.
Nuo muutamat sanat olivat hänen näköisiään, kuin elämän selviytymissanoja.
Tosin minä käytän niitä joskus mielessäni ja hymyilen hienon ystävän muistolle.
Mitä hänestä muistelin suolla, se vaatisi uuden blogin ja ehkä enemmänkin.
Hän oli elävä kirja tai runo.
Hän oli ajan harhauttanut vapaa sielu, levoton ja rauhallinen, iloinen ja surun kyllästämä.
Elämäntarinansa hän minulle kertoi.
Runoja hän ei halunnut kirjoittaa, koska ihmisen sielu hänen mielestään paljastuu niissä.
Runoissa paljastaa todellisen sisimpänsä, hän sanoi.
Eikä hän halunnut kenenkään tuntevan sisintä maailmaansa.
Ei hänen tarvinnutkaan kirjoittaa.
HÄN OLI ELÄVÄ RUNO
Hän oli elävä runo,
elämän kirjoittama.
Luettavana vain ajan,
ihmisten haavoittama.
Hän oli elävä runo,
säkeensä muuttuivat.
Runossa loppusoinnut
alati vaihtuivat.
Hän oli elävä runo,
taakkojen painama,
Ahdistunut ja vapaa,
huolien sitoma.
Niin elävät runot,
elämän kirjoittamat.
Jälkeen jäävät polut,
säkeet sanattomat.
Harry Torvinen
 |
| torvinenharry@gmail.com |
.jpg)
