HÄMÄRÄN MATKAN VALO

Tänään on päivä päivien jonossa, hämärän hetkissä yksi, jota en koskaan unohda. Vuosikymmen on kulunut, useitakin kiertynyt elämän runkoon, mutta tähän hetkeen ne aina palaavat. 

Tähän hetkeen saavuin pitkän ja uuvuttavan vaelluksen jälkeen. Sain kohdata Vapahtajan ja löysin sydämeeni uskon Herraan Jeesukseen. Sain sydämeeni uskon, joka yhä kantaa eteenpäin.

En tullut siihen hetkeen sattumalta tai hurahtaen hetkessä. Olin käynyt jo nuorena kiviset polut ja upottavat elämän suot.

Monta kertaa oli elämäni ollut jo päättyä ennen tuota hetkeä, mutta jokin sai minut kestämään siihen asti. 

Tänään voin sanoa vain sen, että se, mitä koin silloin, vuosikymmeniä sitten, oli niin elämää muuttavaa, että se usko kantaa minua tänäänkin. 

Tuo valo, joka tulee elämääni ristillä lävistetyistä Vapahtajan käsistä, riittää tähänkin hämärään. Ohjaa ja kantaa vaikeidenkin hetkien yli.

Matkani uskovana ei ole ollut sankaritarina, eikä vaellus, josta voisin kertoa mitään kovin merkittävää. 

Olen selvinnyt tähän päivään asti, uskoni säilyttänyt ja vaikka se on heikko, näen sen yhä kirkkaampana säteenä elämän hämärässä.

Usko Jeesukseen elämäni vapahtajana on siitä huolimatta, mitä minä olen, suurinta, mitä minulle on koskaan tapahtunut.

Nuorena uskovana olin innokas kertomaan siitä, mitä usko Jeesukseen oli tuonut elämääni. Olin ehkä jopa rasittava tuputtaja, mutta en niitä aikoja kadu. 

Rakkaus oli vilpitön, halusin hyvää ja kerroin jokaiselle elämäni valosta ja löydöstä. En ymmärtänyt silloin, että usko on jokaisen itse etsittävä ja löydettävä.

Koin myös joitain hetkiä, joissa tuo valo loisti läpi elämän hämärän jonkun kohtaamani kärsivän ihmisen elämään. Se oli ihmeellistä.

Niin kuin alussa sanoin, en ole mikään uskovaisen esimerkki, enkä sellaiseksi pyritään. Olen kokenut paljon epäonnistumisia elämässäni.

Jokainen ihminen etsii ja löytää oman tiensä. Vilpitön ja sinnikäs etsijä löytää aina lopulta sen, jota hän etsii. Näin on luvattu ja minä uskon siihen.

Uskon antama valo tuli elämääni marraskuun hämärässä ja loistaa yhä yhtä kirkkaana toivona. 

Sitä valoa kohti haluan yhä kulkea. Olen sen avulla kestänyt elämän tuomat vaikeudet. 

Olen nähnyt miten turhaa pelkästään tämän elämän varaan on mitään rakentaa, sillä kaikki päättyy täällä kerran. 

Toisinaan kaikki päättyy hetkessä, kuten isälläni, joka sairauskohtauksen kautta kuoli nuorena kesken työpäivän. 

Kaikki jäi tänne, perhe, juuri rakennettu talo, työ, kirkkovaltuusto ja muut luottamustoimet. 

Tuo valo, joka tulee elämään 

ristillä lävistetyistä Vapahtajan käsistä, 

riittää tähänkin hämärään. 

Ohjaa ja kantaa 

vaikeidenkin hetkien yli.

Kaikki jää tänne, hyvät ja pahat asiat, koetut ja annetut iskut, loukkaukset ja omat loukkaamiset, vauraus ja köyhyys, kaikki koettu.

Se, mikä on edessäpäin, on ainoa asia, joka sillä hetkellä merkitsee. Minulle se on usko Jeesukseen. 

Ei niinkään vahva usko, vaan heikko usko vahvaan Vapahtajaan, elämäni valoon.

torvinenharry@gmail.com

KYMMENEN VIIKKOA BOTULIINIHOIDOISTA

”Samalla muistan, miten dystonia tuli elämääni, kuin vaivihkaa kylään poiketen, hiljaa päätä sivuun kääntämällä. 

Silloin vielä dystonian pysäyttämiseen riitti kevyt sipaisu, kosketus leukaan. 

Pää kaipasi ehkä vain huomiota, ajattelin ja hipaisun saatuaan se kääntyikin suoraan.”

Ajatus tulee aamuyöllä vähän ennen kolmea. Hiipimällä kuin varoen säikäyttämästä ja juuri siksi hereille säpsäyttäen. 

Huomaan kirjoittavani ajatuksissani ja pohdin jotain tarinaa. Vain otsikko jäi jäljelle unitarinasta.

Kirjoittaminen ja lukeminen ovat kuin hengitystä, sisään ja ulos. Ei toista ilman toista.

On marraskuun maanantai. Ilma ulkona osittain talvinen, niin että lumen valo heijastuu sisälle.

Kuitenkin se on vielä yön kelmeää valoa, kuin vaivihkaa valaisevaa, anteeksi pyydellen.

Enkelit istuvat hipaisemalla

Runokirja tilattavissa kirjamyynneistä

Samalla muistan, miten dystonia tuli elämääni, kuin vaivihkaa, kuin kylään poiketen, hiljaa päätäni sivuun kääntämällä. 

Silloin vielä dystonian pysäyttämiseen riitti kevyt hipaisu, kosketus leukaan. 

Pää kaipasi ehkä vain huomiota, ajattelin ja hipaisun saatuaan se kääntyikin suoraan. 

”Dystonia tuli elämään kuin vaivihkaa”

Mieleeni palaa ajatus johon heräsin ja huomaan kellon lähestyvän neljää. 

Yön unimatka on kuljettu, ajattelen ja nousen keittämään kahvit. Selkään sattuu vähän noustessani ylös. 

Pari viikkoa sitten alkanut kipu on laantunut lähes kokonaan. 

Välillä kipu oli niin kova, että se vaikeutti kävelyä, joten tämän hetken tilanne tuntuu hyvältä. 

Sain selkäkivun kuin vaivihkaa ollessani pihahommissa karsimassa omenapuuta. 

Sahasin siitä yhden pääoksan pois ja raahasin sen varaston viereen. 

Siinä jossain puuhaillessa liikautin ehkä ylävartaloa sivuttain, niin että selkä otti liikkeestä itseensä. 

Oli jo syyskylmä, enkä venytellyt ennen ulos lähtöä. 

Ajattelin oksan karsimisen olevan niin pieni puuha, että se hoituu tuosta vain. 

Kahden viikon vaiva siitä kuitenkin tuli, mutta nyt oloni tuntuu jo siltä, että päätän lähteä juoksumatolle lenkille. 

Pääni vääntyy kyllä jo reilusti kohti olkapäätä, onhan elokuun käynnistä neurologilla kymmenen viikkoa. 

Huomasin, että kymmenen viikkoa piikeistä oli raja, jonka jälkeen pää vääntyi kohti olkavartta, niin että kirjoittaminen ja lukeminen kävi hankalaksi. 

TUNTEMATON DYSTONIA

Tilattavissa kirjamyynneistä

Olen kuitenkin sopeutunut sillä tavoin näihin vääntöihin, etten enää säikähdä pään vääntymistä sivuun. 

En edes heiluriliikettä, joka aiheutuu yrityksestä pitää pää suorassa. 

Muistan vielä yli kymmenen vuoden takaa paniikin, jonka tuo heiluriliike aiheutti. 

”Ihminen tottuu kaikkeen muuhun paitsi hirressä roikkumiseen”, sanotaan. 

Servikaalinen dystonia vääntää pään sillä tavoin, että elämä on tavallaan kuin hirressä vääntyilyä, ainakin löysässä hirressä. 

Olen siis tottunut siihen, tiukempaa en tosin haluaisi kokeillakaan.  

Kello naksahtaa aamuviiden yli, joten lähden lenkille juoksumatolle.

Ainakin aion kävellä ja ehkä hölkätä aina välillä. Kävely vahvistaa selän tukilihaksia. 

Samalla tunnen voimakkaan väsymyksen, joka saapuu aina kun pitäisi lenkille lähteä. 

Se on varmin tae siitä, että on mentävä. 

”Dystonian vuoksi joudun kävelemään ja juoksemaan pää sivuttain,

mutta olen tottunut siihen.”

Juoksumatolla kävelen ensin rauhallisella tahdilla, mutta koska en tunne kipua, siirryn hölkkään. 

Vaihtelen kävelyn, hölkän ja kevyen juoksun välillä viitisen kilometriä. 

Nostan juoksumaton ylös ja huomaan hieman kipua selässä. Olo tuntuu hyvältä liikunnan jälkeen. 

Dystonian vuoksi jouduin kävelemään ja juoksemaan pää sivuttain, mutta olen tottunut siihen. 

Käyn noutamassa puita ja kuulen joutsenten laulun. Näen Pyhäjärven suunnasta lentävän joutsenten auran, osa niistä erkanee harjun kohdalla parvesta.

Sytytän takkaan tulen ja kuuntelen puiden rätinää, kello lähestyy seitsemää.

On uusi päivä ja uusi taival, mutta yksin en sitä kulje.

torvinenharry@gmail.com