tiistai 25. marraskuuta 2025

POLKU PALAA JUURILLE




Pisara ajatusten vellovassa meressä. 

Pieni pisara, mutta aina sen toivoisi olevan erilainen. 

Hieman toisenlainen, kuin kaikki muut. 

En silti siihen millään tavalla pyri, mahdotonta se ehkä olisikin. 

Mutta en pääse eroon siitä mahdollisuudesta, että sillä olisi jollekin merkitystä. 

Pisarakin on ehkä liian suuri vertaus. 

Ovathan universumin mitassa kokonaiset kansakunnat vain pisara meressä. 

Kuitenkin jotain, mitä tekijä halusi ilmaista tekonsa kautta.

Sen tuominen ja antaminen on merkittävää. 





Tavallinen tarina on aina erilainen tarina. 

Oma tarina ja sen kertominen on jokaisen oma päätös.

Niin kauan kuin voi valita, miten sen käyttää. 

Kun voi valita, on vielä mahdollisuus, se kannattaa käyttää. 

Joskus voi pohtia, miksi vaikeni. 

Valitsi sen.

On ehkä vaikeinta kaikesta. 

Myöntää, että vaikeni tietoisesti. 

Että vaikeni kätkeäkseen itselleen ja itseensä.

Kätki jotain, mikä jää tänne. 

Avaamalla ja antamalla olisi voinut saada sen. 






Siksi olen kirjoittanut tätä blogia yli kaksitoista vuotta. 

Olen uskonut ikiaikaisen neuvon jakamisen mahdollisuudesta.

Myös koetun ja eletyn kertomisesta. 

Lopultakin aikaa on aina vähän ja se päättyy pian. 

Nyt on tehtävä se, minkä kokee olevan riittävän vähäistä ja olematonta. 

Merkittävää vain pienelle ihmiselle. 

Mikä se jokin on, sen tietää sydämessään, kun on mahdollisuus. 






Navastaan ihminen ei pääse eroon ja sen ympärillä on pyörittävä, halusi tai ei, esitti tai ei. 

Sieltä jokainen on kerran elämän virran saanut ja kasvanut ilman omaa ansiota. 

Lahjaksi se kaikki on saatu, ilman sitä ei olisi antajaakaan. 

Siksi on hyvä jakaa eteenpäin ja luottaa siihen, että näin elämä jatkuu. 

On valinta päättää, ettei patoa itselleen jotain, mikä on tarkoitettu virtaamaan vapaana. 

Aina jotain itselle omiva tuhoaa jotain ainutlaatuista.

Jotain, mitä ei voi enää koskaan palauttaa. 






Yli kaksitoista vuotta sitten sain dystonia-nimisen liikehäiriösairauden diagnoosin. 

Tiesin jo silloin, että tämä sairaus, aivojen liikesäätelyn häiriö, oli kulkenut kanssani mahdollisesti koko elämäni ajan. 

Silloin kun tämä sairaus sai nimen, se asettui omaan tilaansa.

Kategoriaan, jossa marginaalisairaudet majailevat. 

Vähän tutkittu sairaus, koska ei koske kovin suurta väestönosaa. 

Kaikki viralliset hoidot dystoniaan on keksitty toisten, suurempaa ihmismäärää koskevien sairauksien hoidon tutkimisen yhteydessä. 





Dystonia unohdettaisiin mieluusti kokonaan. 

Lakaistaisiin rikkakihveliin tai ajeltaisiin robotti-imurilla pois. 

Dystonian hoidoista mieluusti säästetään pidentämällä botuliinin pistosaikoja ja poistamalla vanhemmat sairastavat takaovesta. 

Pois silmistä, sulkemalla johonkin olemaan hiljaa ja vääntymään itsekseen, herättämättä huomiota. 

Dystoniaa sairastavien järjestötkään eivät kovin suurta ääntä pysty pitämään edustamiensa sairaiden kohtelusta. 

Näin on ollut ainakin näiden vuosien aikana, kun olen tämän sairauden myötä seurannut niiden toimintaa ja ollut itsekin mukana jonkin verran. 

Tosin paljon hyvää ne jäsenilleen pyrkivät tekemään. 

Mahdollisuudet ovat tietysti rajalliset pienen sairasryhmän järjestöillä. 






Välillä tuntuu kyllä, että liian positiivinen kuva hoidoista ja sairaiden tilanteesta annetaan. 

Olisi hyvä kertoa myös ongelmista hoitojen saamisessa ja sairastavien vaikeista tilanteista ihan rehellisesti ja suoraan.

Näistä asioista kirjoitin jo kymmenen vuotta sitten.

Tilanne ei ole muuttunut parempaan suuntaan.

Päinvastoin, tänä päivänä on pakko säästää kaikesta.

Vanhan perinteen mukaan aloitetaan sairaista ja heikoista.


torvinenharry@gmail.com







sunnuntai 2. marraskuuta 2025

HIPAISUSTA OTETAAN - SENSITIIVINEN KOSKETUS

 



Sormen hipaisu ihoon pysäytti liikkeen ja palautti tilanteen normaaliksi. 

Jälkeenpäin ymmärsin, että tuo yksi herkkä kosketus sai pääni kääntymään suoraan ja samalla muuttui koko loppuelämäni suunta. 

Myöhemmin sain kuulla, että kosketusta kutsutaan sensitiiviseksi. Tuo sana tarkoittaa muunmuassa herkkää, tunteellista, arkaa ja vastaanottavaista. 

Sensitiivisen vastakohdat puolestaan ovat tyly, tunteeton, karkea ja epäherkkä.

Merkillistä, että tuo sensitiivinen kosketus voi dystonian alkuvaiheessa pysäyttää pakkoliikkeen. 

Näin käy varsinkin servikaalisessa dystoniassa, eli niskalihaksiin kohdistuvassa dystoniassa.

Sen ensimmäinen oire on usein pään vääntyminen johonkin suuntaan.




Kevyt hipaisu leuan tai posken ihoon riitti aluksi palauttamaan pään suoraan. 

Tuo sensitiivinen kosketus toimi aikansa, kunnes sairaus eteni, eikä vääntö enää pysähtynyt kuin olkapäähän.

Menin heti ensimmäisten oireiden ilmaannuttua työterveyslääkärille ja sain kuulla vaivani olevan varsin erikoisen. 

Ortopediltä sain neuvon säätää auton istuimia, mikä oli sinänsä asiallinen ohje, mutta ei auttanut niskojen vääntöön. 

Se paheni ja vaikeutui sietämättömäksi, kunnes lopulta sain oikean diagnoosin perinteisen parin vuoden jälkeen.





Olen toisinaan pohtinut ajatusta, että oireeni olisi tunnistettu heti ja olisin saanut sairauteen oikeaa ja toimivaa hoitoa. 

Olen lukenut useinkin asiantuntijoiden arvioita siitä, että dystonian hoidot tehoavat sitä paremmin, mitä aikaisemmin ne aloitetaan.

Tosin huomasin päästyäni lopulta dystonian hoitoihin julkisen sairaanhoidon puolelle, ettei tämän sairauden hoitoon tunnu riittävän resursseja kuin suurten paikkakuntien sairaaloilla. 

Muutamia poikkeuksia lukuunottamatta 

Eikä sitä löydy aina sieltäkään, koska dystonia on melko harvinainen sairaus, vaikka onkin kolmanneksi yleisin liikehäiriösairaus. 

Dystonioita on kuitenkin niin monenlaisia ja jokaisen hoitaminen hieman erilaista.

Dystonian hoitoihin annettavat botuliinipistokset auttavat joillakin hyvin ja toisilla heikommin, joillakin ne eivät auta yhtään. 





On myös kysymys pistävän lääkärin ammattitaidosta löytää dystonian aktivoimat lihakset.

Varsinkin julkisella puolella hoidot ovat usein niin lyhytkestoisia, ettei siinä ajassa välttämättä ehdi löytää dystonian aktivoimia lihaksia. 

Niinpä pistokohdat joskus katsotaan päätteeltä, missä kerrotaan edellisten pistosten lihakset. 

Ongelma on kuitenkin siinä, että dystonia vaihtaa lihaksia ja löytyy usein eri paikasta kuin edellisillä pistokerroilla.

Tästä syystä tulisi dystonian botuliinihoidoissa käyttää aina apuna esimerkiksi emg-laitetta. 


Sensitiivinen tarkoittaa herkkää, vastaanottavaista, 

tunteellista, altista, herkkätunteista ja arkaa.



DBS-hoito eli syväaivostimulaatio on toinen vaihtoehto dystonian hoidoissa yleisessä sairaanhoidossa. 

Syväaivostimulaatio auttaa toisinaan paljon ja joskus vähemmän, mutta yleensä aina jonkin verran. 

Vaikeiden oireiden edessä tämä vaihtoehto on täysin ymmärrettävä ja moni on saanut avun leikkauksesta.

Kolmaskin hoitomuoto on kyllä olemassa, mutta tuo hoito ei kuulu viralliseen sairaanhoitoon. 

Tätä hoitomuotoa kutsutaan liiketerapiaksi ja siinä on johtava asiantuntija tohtori Joaquin Farias, neurotieteilijä, tutkija ja kirjailija, joka on erikoistunut dystonian liiketerapiaan.

Netistä löytyy tietoa liiketerapiasta hoitomuotona, joten kannattaa olla omatoiminen etsijä.





Uskon, että dystonian alkuperä  omalla kohdallani löytyy alusta ja kiertyy sinne sensitiiviseen. 

Sensitiivinen on herkkä, vastaanottavainen, tunteellinen, altis ja herkkätunteinen.

Hyviä ominaisuuksia monissa tilanteissa. 

Sisältävät ehkä kuitenkin myös alttiuden dystonian kaltaiselle sairaudelle joissain tapauksissa.

Dystonia on kenties joillekin sen vastapuoli, mikä useimmiten antaa elämään paljon iloa ja kokemisen voimaa.

Herkkyys on mielestäni avainsana tässä sairaudessa ainakin monille.

Dystonia on yllättävän usein herkkien ja kilttien sairaus.






Omalla kohdallani olen saavuttanut jonkinlaisen tasapainon botuliinihoidoista ja monipuolisesta liikunnasta.

Voimakkain toipuminen kohdallani alkoi, kun löysin dystonian hyvin tuntevan neurologin, joka osasi etsiä dystonian aktivoimat lihakset.

Hoidot toimivat hyvin ja kuntouduin työelämään.

Pidin välillä puolentoista vuoden tauon hoidoista ja palasin niihin dystonian oireiden vaikeutuessa.

Nyt käyn taas botuliinihoidoissa ja pidän kuntoani mahdollisimman monella tavoin yllä.






Ensimmäinen oivallukseni pian dystoniaan sairastuttuani oli, että tämä vaatii ihmiseltä itseltään paljon tahtoa ja tekemistä.

Oikeastaan enemmän kuin terveeltä, mikä on sinänsä paradoksaalista.

Muuten tähän liikehäiriösairauteen ei ole oikeastaan tarjolla muuta kuin pikahoitoja tai DBS-leikkaus.

Vaikka esimerkiksi pitkäkestoinen ja jäntevä liiketerapia voisi olla monelle se ratkaiseva ja kuntouttava hoito. 



torvinenharry@gmail.com
Maalaus Marja Kesti-Torvinen©





perjantai 24. lokakuuta 2025

JUOSTEN JA KÄVELLEN DYSTONIASSA


Maalaus Marja Kesti-Torvinen©


Vasta tänä päivänä ymmärrän, kuinka suuri merkitys liikunnalla ja minun kohdallani juoksemisella on ollut siinä, että selvisin dystoniaan sairastumisen alkuvuosista ja ensijärkytyksestä.

Ymmärsin sen kyllä jo silloin, kun sairastuin, tai oikeastaan oireet tulivat pinnan läpi ja vaikuttivat arkielämän tekemisiin.

Minun kohdallani se ensimmäinen, tyynen pinnan rikkonut värähdys tapahtui autossa työmatkalla. Tuo pinnan värähdys rikkoi koko elämäni tyvenet vedet kuin voima, joka levisi aalloiksi ja oli viedä mukanaan.


Maalaus Marja Kesti-Torvinen©



Onnekseni olin aloittanut aktiivisen lenkkeilyn muutamaa vuotta aikaisemmin. Nuoruuteni lempilaji, juokseminen, oli syttynyt sydämessäni työpaikan lahjan ansiosta. Täytin pyöreitä ja sain lahjakortin, jonka käytin kellon ja sykevyön ostoon.

Olin pian niin innostunut lenkkeilystä, että hankin myös juoksumaton, joka toimii viidentoista vuoden käytön jälkeen yhä hyvin. Ulkona luonnossa juoksu oli kuitenkin rakkainta puuhaa ja usein vielä työpäivän jälkeen suuntasin lenkkipoluille. 

Kun servikaalinen dystonia ilmoittautui elämäni pilaajaksi, olin alkuun sen kera samaa mieltä, sillä sain kuulla, että sairaus on parantumaton. Sitä voidaan vain lievittää botuliinipistoksilla tai leikkaushoidolla.






En kuitenkaan lopettanut lenkkeilyä Karkkilan kauniilla koskireitillä Karjaanjoen rantamilla. Ne juoksulenkit antoivat minulle voimaa kestää tämän uuvuttavan liikehäiriösairauden oireita. Uskon, että selvisin sillä tavoin niin hyvin dystonian alkuvuosista.

Kaikkein selkeimmin olen ymmärtänyt juoksun ja liikunnan merkityksen niissä elämän vaiheissa, joissa olen päästänyt itseni liian helpolla ja vähentänyt liikuntaa selkeästi. 

Olen silloin huomannut, että minun on palattava takaisin lenkkipoluille ja juoksumatolle, että selviän niistä vaikeuksista, jotka dystonia tuo elämääni.





Dystonia on aivojen liikesäätelyn häiriö. Sairaus, joka saa jonkin, tai jotkin lihakset toimimaan pakonomaisesti. Tämä voi tapahtua kaikissa tahdonalaisissa lihaksissa, yhdessä tai useammissa. 

Luonnollisesti se uuvuttaa ja aiheuttaa usein myös kipuja, myös kroonisia. Hyvä kunto on siis paras lääke myös dystonian oireiden kurimuksessa.

Juoksu, hölkkä, kävely tai niiden yhdistelmä, ovat yksi tapa varustautua kestämään dystonian oireiden sietämistä. Olipa liikunta mitä tahansa lajia, se vahvistaa sitä hoitoa, jota lääketiede pystyy tänä päivänä tarjoamaan.



Maalaus Marja Kesti-Torvinen©



Juoksumatto on mielestäni erinomainen kuntolaite juuri liikehäiriösairaalle. Laitteessa on hyvä olla kunnon sivutuet ja kahvat, joista voi pitää kiinni tai ottaa tukea. 

Yleensä näihin mattoihin kuuluu mahdollisuus muuttaa kävely- tai juoksukulmaa, niin että voi kulkea myös ylämäkeä, joka on tehokasta kuntoilua. 

Minulle kävely aiheuttaa voimakkaampaa niskojen vääntöä kuin juoksu, joten sivutuet ovat mielestäni varsin hyödylliset.

Aina ei myöskään jaksa juosta tai edes pysty reippaasti kävelemään, silloin voi hiljalleen astella käsitukien varassa hitaimmalla vauhdilla.






Moni muukin asia on auttanut minua selviytymään dystonian aiheuttamista haasteista elämässäni, mutta juoksu ja liikunta ovat olleet yksi kaikkein merkittävimmistä avuista. 

Jos olisin lopettanut juoksemisen ja kuntoilun kokonaan, niin kuin aluksi tein dystonian oireiden ollessa vaikeimmillaan, en edes halua ajatella, missä tilanteessa olisin tänään.

Ne kaikki juoksulenkit Karjaanjoen rantamilla ja kesäisin kotiseudullani Kemijärvellä, ovat antanee valtavan määrän virikkeitä toiseen elämäni rakkaaseen harrastukseen, kirjoittamiseen.



torvinenharry@gmail.com




torstai 2. lokakuuta 2025

HERKÄKSI SYNTYNYT - VAHVAKSI KASVANUT


Maalaus Marja Kesti-Torvinen©



HERKÄKSI SYNTYNYT - VAHVAKSI KASVANUT



Minulle on ollut löytöretki sisäiseen maailmaan kohdata oma herkkyyteni.

Vähitellen sen tunnistaa vahvuudeksi.

Uskon siihen, että ihminen voi kasvaa vahvaksi herkäksi.

Siitä olen varma, että herkällä on vivahteikas ja mielenkiintoinen elämä.

Olipa se kuinka vaikea tahansa. 




Eräs dystoniaa sairastava kirjoitti ja kertoi, että tunnistaa herkästi stressin vaikutuksen sairautensa oireisiin.

Erityisesti jäin ajattelemaan lausetta, jonka hän kirjoitti: 

Olen kiltti ja erityisen herkkä tuntemaan toisten ihmisten tunteita ja tunnelmia.” 




Paljon sanottu yhdessä lauseessa.

Paljon myös itseltä vaadittu.

Toisten tunteiden kokeminen omien lisäksi.

Herkkä peilaaja tekee niin ja uupuu.




Mielestäni siinä on kiteytettynä lukuisten erityisherkkien kokemus itsestään. 

Voisin olla aivan hyvin itsekin tuon tekstin kirjoittaja. 

Tämä asettaa ihmisen erityisherkkyyden tuntumaan tai kokonaan sisälle.




Yksi puoli asiassa on, että erityisherkkä ihminen on alttiimpi joillekin sairauksille.

Joissain tapauksissa myös dystonialle. 

Ihminen on kokonaisuus, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen. 

Uskon myös sen, etteivät kaikki dystoniaa sairastavat ole erityisen herkkiä. 

On monenlaista dystoniaa, enkä halua yleistää tai leimata ketään. 

Tämä on vain yhden ihmisen pohdintaa, ajatuksia ja tuntemuksia, kuultua ja koettua.




Minulle on ollut löytöretki sisäiseen maailmaan kohdata oma herkkyyteni.

Vähitellen sen tunnistaa vahvuudeksi.

Uskon siihen, että ihminen voi kasvaa vahvaksi herkäksi.

Siitä olen varma, että herkällä on vivahteikas ja mielenkiintoinen elämä.

Olipa se kuinka vaikea tahansa. 




Lapsena minulla oli leikki, jota en väsynyt leikkimään. 

Tuohon peliin tarvittiin vain kirjan kokoinen peili. 

Asetin peilin vatsaani vasten, astuin kynnyksen päälle ja katsoin peiliin.

Siitä heijastui seinän yläosa ja katto. 

Minusta tuntui, että seuraava askel olisi pudotus alas tyhjyyteen. 

Aina kun astuin askeleen, se oli kuin pelon ylitys.

Askel tuntemattomaan.

Vatsassa tuntuva pyörre kohosi ja päässä tuntui pelottava huimaus. 

Tajunta kävi häilyväksi ja pelko kulki kehon läpi. 

Tietoisuus siitä, että pystyin lopettamaan leikin itse, teki pelistä huumaavan.




Näen yhä tänään tuon huoneen, kaksi ovea vastakkain, pitkä räsymatto välissä, ovensuussa poika. 

Huoneen läpi on kuljettava, mutta matka yli kynnysten oli pelottava, tuntematon tila. 

Elämän peilaajan matka.




Kirjoittajana ja ihmisistä kiinnostuneena olen kuullut monta tarinaa elämäni aikana. 

Olen saanut kuulla useita tarinoita ihmisiltä, jotka ovat kokeneet kovia aikoja elämässään. 

Olen kuullut ja oppinut, ettei kärsimys välttämättä tee ihmistä paremmaksi.

Usein se kuitenkin muuttaa ihmistä ainakin hieman ymmärtäväisemmäksi. 

Moni sairauden osaa kantanut on halunnut myös jakaa tarinansa toisille. 

Voimaksi ja vertaistueksi.




Mistä se lähtee, tuo herkkä peilaaminen ihmisiin ja ympäristöön.

Toisten tunteisiin, oleviin ja tuleviin. 

Voinko tehdä jotain, pohtii herkkä peilaaja.

Ajattelee, ettei haluaisi loukata tai pilata tunnelmaa.

Tai tuumii, tekikö jotain, mikä aiheutti kaiken. 




On aina olemassa syy olla onneton, jos sielu on alavireinen. 

Mutta kuka viritti sen, tai missä se valmistettiin.

Tuo soitin, jonka piti tulla elämän juhlaan toisten mukaan. 

Soida kauniina sointuna elämän musiikissa.

Mikä sen mykisti. 

Joutui kuuntelemaan muiden soittoa.

Ettei loukkaisi vahvempiaan ja särkisi säveltä. 

Kenen sopimaa säveltä?




Kuka sen ensimmäisen kritiikin kippasi niskaan.

Sammutti soiton. 

Ehkä sieltä löytyy syy ja seuraus. 

Väänsikö se voimat ja käänsi elämän suunnan.

Kehitti lopulta sairauden, liikehäiriön tai jonkin muun.





Entä jos etsisi, 

vaikka sattuisi.

Löytäisi sen,

elämään kiertyneen.

Tunnustelisi,

herkästi pitäisi. 

Irti päästäen.

Astuisi askelen.



torvinenharry@gmail.com





maanantai 22. syyskuuta 2025

KESÄN TARINA







Olin niin onnellinen kesällä.

Että unohdin sen päättyvän. 

Onneksi syksy ei unohtanut. 

Se saapui ja kertoi kaiken.

Mikä kesältä jäi sanomatta.  





Ehkä kesällä oli niin kiire.

Ja vähän aikaa. 

Niin monta kukkaa kasvattaa.

Niin paljon elämää herättää.

Kokemaan tämä ihme.




Niin paljon kauneutta tuoda maailmaan. 

Että kaikki tietäisivät.

Kuinka suloinen suvi on. 




Tai ehkä kesä kertoi omalla tavallaan. 

Piti vain ymmärtää sen sanoma. 


Maalaus Marja Kesti-Torvinen©


Ethän ole surullinen.

Kesä kysyi ja hymyili aurinkoisesti. 

Saithan niin paljon.

Sait kokea koko kesän.

Elää heräävän aamun. 




Sait kokea ne kaikkein herkimmät hetket.

Ne, joiden kulta täytti koko suuren veden. 

Valaisi sydämen jokaisen sopukan. 




Näit, kuinka valo väikkyi veden pinnalla.

Joutsenperhe lipui kaislikossa. 

Olit yksin järvellä silloin.

Kuin omistaisit kaiken. 

Ja saitkin omistaa. 




Samalla tavoin, kuin kaisla.

Joka taittuu tuulessa.

Painuu aalloissa veteen.

Omistaa koko järven tarinan.

 



Tai linnun sulka.

Joka kulkee lounatuulen vireessä.

Kuin purjeena. 

Näyttää ajelehtivan.

Omistaa joutsenen tarinan. 




Sen pitkät lennot.

Muutot yli metsien, soiden ja suurten vesien. 

Vaikka se jää tänne.

Eikä koskaan nouse siiville.

Osana suurta lintua. 

Osana sen tarinaa. 

Se on silti osa sitä.




Niin sinäkin jäät osaksi tarinaa. 

Tämän suuren veden tarinaa. 

Tämän kesän tarinaa. 


torvinenharry@gmail.com



perjantai 19. syyskuuta 2025

KUVA JONKA SAIN


Maalaus Marja Kesti-Torvinen©


Istuin nojatuolissa ja painoin päätäni selkänojaan. 

Vaikka painoin pääni täydellä voimalla tuolin kankaaseen ja käytin kaiken tahdonvoimani, se ei auttanut. 

Pääni heilui kuin levoton oksa rantatuulessa. 




Oli  jo aamuyö, mutta en ollut saanut unta. 

Makuulla pääni heilui tyynyllä sivulta toiselle. 

Pahinta oli, etten tiennyt mistä tuo liike ja vääntö tuli, tai mikä aiheutti tämän oudon oireen. 

Olinhan käynyt työterveyslääkärillä, joka totesi, että onpas erikoinen oire. 

Ortopedi neuvoi säätämään auton istuinta, kun ei löytänyt tutkimuksissa syytä oireisiin. 




Kaikki oli alkanut niin hiljaa ja varoen, ettei se alkuun tuntunut kuin hipaisulta. 

Pääni lähti kesken työmatkan kääntymään sivuun. 

Kosketus sormella leukaan riitti pysäyttämään liikkeen ja palauttamaan pään suoraan. 




Oire palasi kuitenkin sitkeästi ja alkoi kuin huomaamatta voimistua. 

Vähitellen se muuttui väännöksi, toi kivun ja toisinaan myös pään liikkeen sivuille. 

Istuin yön pimeinä hetkinä siinä nojatuolissa ja ajattelin, että olin umpikujassa. 

Mietin, oliko koko loppuelämäni tällaista. 




Siinä hetkessä mieleeni pujahti jostain kuva kesäaamusta järven rannalla. 

Ehkä se kuva tuli mielestäni muistuttamaan, että jotain kaunista on aina olemassa.

Odottamassa jossain, vaikka elämä sillä hetkellä tuntuisi olevan umpikujassa. 




Herätin rakkaan vaimoni ja vaikka oli aamuyö, hän otti minut syliin ja me itkimme yhdessä. 

Itku tuli syvältä ja puhdisti mielestä paljon pelkoja. 

Juttelimme vielä ja päätimme, että lähden uudelleen etsimään syytä näihin outoihin oireisiin.

Enkä luovuta, ennen kuin syy niihin selviää.




Tuosta yöstä on nyt yli kaksitoista vuotta. 

Parin vuoden epätietoisuus päättyi, kun sain lopulta syyn pään liikkeisiin ja vääntöihin. 

Servikaalinen dystonia diagnoosi vei minut matkalle, josta kirjoitin kirjan Tuntematon dystonia - Vääntynyt elämäni. 





Olen tänä kesänä saanut elää kuin siinä kuvassa, jonka mieleeni sain silloin kerran nojatuolissa. 

Olen saanut kesän varhaisina aamuina mennä järven rannalle ja työntää soutuveneen vesille. 

Järvellä soudellessani ja kalastaessani olen kokenut sellaisia onnen hetkiä kuin elin pikkupoikana saman järven vesillä. 




Kenties tuo kesäinen kuva järven rannasta tuli mieleeni rohkaisuna siitä, ettei mikään täällä ole lopullista.

Kaikki voi muuttua myös parempaan suuntaan. 

Toivon, että joku vastaavassa tilanteessa oleva saa voimia tästä kokemuksesta. 




Tämä servikaalinen dystonia, neurologinen liikehäiriösairaus on yhä mukana elämässäni. 

Tällä hetkellä se on taas aktiivisempi ja muistuttaa minua kesän huikeista hetkistä. 

Raikkaista tuulista järvellä, soudellen, luontoa kuvaten ja kalastellen.

Monista upeista hetkistä paikallisessa kahvilassa karaokea laulaen, tanssien ja jutellen. 




Niitä hienoja hetkiä voin elää mielessäni yhä vielä ja saan niistä voimaa. 

Ensi viikolla olen menossa dystonian hoitoihin neurologille. 

Saan dystonian aktivoimiin lihaksiin botuliinia pistoksina.

Ne lieventävät vääntöjä ja kipuja taas muutamaksi kuukaudeksi. 


Maalaus Marja Kesti-Torvinen©



torvinenharry@gmail.com