SUOMALAISUUDEN YTIMESSÄ - PÄÄTALOSSA

Aika mennyt palaja ei koskaan. Joskaan sen löytää Päätalossa, suomalaisuuden ytimessä. 

Matka Taivalkosken Jokijärvelle on suomalaiselle atimareisu, sen verta samaa sukua olemme kansana.

Silloin joskus, kun isoisäni, armoton lukutoukka, sai käsiinsä Iijoki-sarjan ensimmäisen tiiliskiven, minä ylsin pöydän reunalle kurkkimaan kirjan kantta.

Pappa kehui kirjaa, niin että muutaman vuoden kuluttua päädyin itsekin Herman ja Briitta Päätalon kattilakuntaan.

Ensimmäisenä luin Koillismaa-sarjan, jonka tunnelma kosketti sieluani voimakkaammin kuin yksityiskohtainen Iijoki-sarja. 

Ruskan jälkeen ei sytyttänyt. Höylin miehen syksy rehevine hahmoineen upposi kuin lapio suohon. Kiltti työmies ja hyväksikäyttäjät on ajaton kuvaus ihmisistä.

Vikke Nilo on Päätalon kirjojen henkilöistä minulle läheisin ja kiinnostavin. 

Nyt kun olen kuunnellut Iijoki-sarjaa vuosien jälkeen, löydän Viken hahmon ja tapahtumia Kallesta itsestään.

Vikke on Kallen alter ego, joka uskaltaa tehdä sellaista, mitä Kalle itse ei ujoutensa vuoksi pysty kokemaan. 

Mielestäni Vikke Nilo on avain Kalle Päätalon mielikuvitukseen ja unelmiin. 

Sellainen hän halusi olla, huoleton ja vapaa kuin taivaan lintu. Rohkea reissumies. 

Jätkä, joka porskutteli eteenpäin elämän myrskyjen halki. 

Päätalon tuotanto oli ilmestyessään kriitikoille vaikeasti avautuvaa, mutta lukijoille kuin verestä rieskaa. 

Eiväthän kriitikot tosin ymmärtäneet Väinö Linnaakaan, puhumattakaan Aleksis Kivestä.

Tänään kuuntelen Kallea aivan eri tavalla kuin ensi kerroilla. Silloin löysin hänestä selviytyjän ja unelmiensa toteuttajan.

Nyt kuuntelen kuin eri tarinaa ja mietin, kumpi meistä on muuttunut. Onko Päätalon tarina ajan oloon muovautunut ja levinnyt kuin taikina Riitun käsissä. 

Paistunut paikkaansa hakevassa uunissa ja kypsynyt. Vai onko niin tapahtunut kuulijalle? 

Olenko minä niin täysin muuttunut, että tarinakin on uusi. 

Sen tiedän vasta sitten, kun Iijoki-sarja on loppuun asti taas kuultu ja eläydytty. 

Pitkä matka on Päätaloon. 

Seitsemäntoistatuhatta sivua pitkospuita, kuinkahan monta tuntia äänikirjoina?

Kalle on kirjailijana itselleen täysin armoton. Hän kertoo kaiken, tai ainakin siltä tuntuu, sillä joskus myötähäpeä tulvii mieleen. 

Siinä vaiheessa huomaan miten vähän itse pystyn kertomaan vioistani.

Olen yhden kerran vieraillut Päätalon lapsuudenkodissa Jokijärvellä. En silloin pystynyt sisäistämään maailmaa, jonka hänen kirjansa olivat luoneet. Nyt ymmärrän miksi.

Kalle Päätalo kuvaa kirjoissaan lukijan omaa kokemusmaailmaa, juuria ja kasvamista. 

Siksi päätalolaisen maiseman löytää kokemuksena muualta kuin kirjan kuvaamasta elinpiiristä.

Suomalaisena ihmisenä löydän päätalolaisen henkisen ja juurevan maiseman sisältäni. 

Alzheimerin tautiin kuollut äitini kertoi usein minulle lapsuudestaan korpeen raivatulla pientilalla Lapissa. 

Siellä ovat minun Päätalomaisemani ja juureni. Niistä minä luen ja kuulen, kun Kalle poikasena hiihtää läpi selkosten päiväkausia kohti savottaa.

Hän selviytyy mahdottomalta tuntuvista vastoinkäymisistä ja luo kuulijan mieleen ladun yli elämän rämeisten soiden. Läpi vaikeuksien.

Kalle Päätalo ei ole sankari perinteisessä mielessä. Hän on sitä inhimillisenä ihmisenä. 

On helppo samaistua sellaiseen kertojaan. 

Mikään ei lopulta tunnu siltä, miksi sen kuvitteli. Näin myös Kalle koki saavuttaessaan tavoitteensa. 

Elämässä ei tule koskaan täyttymystä. On vain opittava aloittamaan aina uudelleen. 

Elämä virtaa eikä pysähdy.

Ajatuksia Kalle Päätalon tarinoiden virralta.

Harry

DYSTONIABLOGI JA KIRJA DYSTONIAA SAIRASTAVASTA

Dystonia-haukkani

Kymmenen vuotta sitten elin vaikeaa vaihetta elämässäni. Pakkoliikettä, joka väänsi niskojani ja painoi päätä olkaa vasten oli vaikea hallita. Pahinta oli se, etten tiennyt mikä oli syynä pään kääntymiseen sivulle. Diagnoosi olikin iso helpotus ja avasi tien sopeutumiselle.

Yksi vahva, sopeuttava tekijä matkallani dystonia -nimistä lihasjäntevyyshäiriötä sairastavana on ollut kirjoittaminen. Olen pitänyt blogia siitä lähtien, kun sain tietää sairauteni nimen. Servikaalinen dystonia on kulkenut blogeissani ja elämässäni, muuttaen paljon muutakin kuin pään asentoa. 

Tosiasia kuitenkin on, että ihminen on äärettömän sopeutuva, ihmismieli mukautuva ja ihmiskeho taipuva. Ihminen on tehty selviytymään elämästä ja pärjäämään hyvinkin vaikeissa tilanteissa. On usein kysymys siitä, ettei ole muuta mahdollisuutta kuin selvitä ja eräänä päivänä havaitsee eläneensä jonkin aikakauden läpi. Muutos ja sopeutuminen ovat kulkeneet koko matkan rinnalla.

Olen viime ajat valmistellut omakohtaista kirjaa matkastani dystoniassa ja etsinyt sille myös kustantajaa. Tällä hetkellä on mahdollista, että teen kirjasta omakustanteen, jos kirja ei kiinnosta kaupallista kustantajaa. Eräs kustantaja pohti minulle, että jos irrottaisi käsikirjoituksesta tuon dystoniaosion ja julkaisisi muun tarinan. Hän oli sitä mieltä, että tämä dystoniatarina kiinnostaa vain sairastovereita.

Minä uskon, että dystoniaa sairastavista kirjoitetaan vielä monta kirjaa Suomessa. Sen verran innokkaita kirjoittajia me olemme ja lukijoita riittää, vaikka ei itse sairastaisikaan dystoniaa. Uskon myös siihen, että vielä löydän dystoniaa sairastavan elämästä kertovalle kirjalleni rohkean kustantajan.

Olen luottavainen, koska niin täytyy olla tietäessään tehneensä sen minkä osaa. Kyllä elämä kantaa ja antaa mahdollisuuksia sille joka yrittää.

Tässä tarinaa viiden vuoden takaa. Kerron tässä muistojen blogissa sairastumiseni alkuajoista ja Katse vasempaan päin -blogista.

DYSTONIABLOGINI TARINA

Aloitin tämän blogin vähän yli viisi vuotta sitten. Olin saanut kesällä 2013 servikaalisen dystonian diagnoosin. Muutaman vuoden jatkuneiden oireiden jälkeen se oli helpotus, mutta lähinnä se oli kuin eksyneelle vaeltajalle reittiviitan löytyminen.

Dystonia, joka tarkoittaa lihasjäntevyyshäiriötä, eli aivojen tuottamia pakkoliikkeitä tahdonalaisissa lihaksissa, voi ilmetä monilla eri tavoilla. Minulla sen oireita olivat pään vääntyminen vasemmalle ja makuulla pään heiluminen tyynyllä edestakaisin.

Kaikki keskittynyt tekeminen,joka vaati pään pitämistä suorassa, sai pääni vääntymään sivuun. Tämän vuoksi huomasin sairauden ensimmäiset oireet ajaessani autoa, pääni lähti liikennevaloissa kääntymään itsestään vasemmalle. Oireet vaikeutuivat vähitellen ja ilmenivät sosiaalisissa hetkissä.

Työpaikalla huomasin pitäväni sormella leuastani, ettei pääni vääntyisi sivuun. Niskojen jännite oli kuitenkin niin voimakas, että keskusteluissa ääneni katosi, tai muuttui epäselväksi.

Yritin peitellä oireita, sillä en ymmärtänyt mistä oli kysymys. Huomasin valokuvista pääni siirtyneen hartioiden keskeltä hieman vasemmalle.

Kävin työterveyslääkärin vastaanotolla muutaman kerran ja yhden kerran olin myös ortopedin vastaanotolla. Kukaan heistä ei osannut sanoa, mikä sai pääni vääntymään sivuun. ”Onpas erikoinen vaiva”, totesi työterveyslääkäri. ”Mitä jos säätäisit auton istuimia”, antoi ortopedi neuvoksi.

”Miksi sinut lähetettiin minun vastaanotolleni, eikä neurologin?” Kysyi fysiatri ja kertoi, että sairauteni nimi on servikaalinen dystonia. Kerroin käyneeni jo useammallakin lääkärillä ja ihmettelin, kuinka he eivät tunteneet tätä sairautta. ”Lääkäritkin ovat vain ihmisiä”, fysiatri sanoi ja levitti kätensä tuoliin nojaten.

Hän sanoi, että tätä sairautta hoidetaan botuliinipistoksilla, jotka yleensä helpottavat lihasvääntöä, mutta eivät paranna sitä. Fysiatri kirjoitti minulle lähetteen sairaalan neurologiselle poliklinikalle ja tulosti netistä dystoniasta kertovan artikkelin. Jäin odottamaan kutsua hoitoihin.

Hoitoihin kutsua odotellessani etsin netistä tietoa dystoniasta ja luin ahnaasti jokaisen löytämäni kirjoituksen. Suurin apu minulle oli Suomi24-sivujen neurologisia sairauksia käsittelevä osio. Löysin sieltä tekstejä, joissa dystoniaa sairastavat kertoivat elämästään. 

Erityisen merkittävää minulle oli yksi kommentti, jonka oli kirjoittanut tuntematon dystoonikko. Hän kertoi, että dystonia on sairaus, jonka kanssa on opittava elämään, koska se ei todennäköisesti parane koskaan.

Hän kirjoitti, että joskus oireet ovat niin vaikeita, että voi tuntua, ettei niiden kanssa jaksa elää. Mutta jos jaksaa nuo vaikeat hetket, niin jossain vaiheessa tulevat myös paremmat hetket ja oireet helpottavat.

Minulla oli silloin, viisi vuotta sitten sellainen vaikea vaihe ja siksi nuo tuntemattoman sairaan, useita vuosia aikaisemmin kirjoittamat sanat auttoivat jaksamaan. En ole niitä vieläkään unohtanut ja olen kiitollinen tuolle ihmiselle, joka kertoi elämästään dystoniaa sairastavana.

Kukaan ei häntä kiitellyt tarinasta, keskustelu oli jatkunut muutaman kommentin verran ja päättynyt kauan sitten. Kirjoitin loppuun muutaman sanan ja kiitin saamastani avusta. Tuo teksti oli minulle kuin pulloposti autiolle saarelle joutuneelle. Ymmärsin, että tästäkin voi selvitä ja on selvitty.

Syksyllä 2013 kävin keskustelemassa neurologin kanssa ja sovimme, että saan ensimmäiset botuliinipistokseni niin pian kuin mahdollista. Kysyin neurologilta tästä sairaudesta ja hän kertoi jonkin verran.

Lopuksi hän kehotti menemään Suomen dystonia-yhdistyksen nettisivuille, siellä tiedettäisiin sairaudesta enemmän. Sillä hetkellä ymmärsin oikeasti, että dystoniassa on kysymys harvinaisesta sairaudesta.

Dystonia-yhdistyksen nettisivut löytyivätkin helposti ja pian olin kirjautunut käyttäjäksi nimimerkillä ”Harzu”. Silloin yhdistyksen sivuilla oli vielä keskustelupalsta, joka oli aktiivisessa käytössä. Kirjoitin sinne oman tarinani nimellä ”Ajelin autoa sinistä, kun niskani alkoivat inistä”.

Sain monta kommenttia tekstiini ja huomasin, että moni muukin on joutunut tälle ”dystoniavaellukselle”. Tuntui helpottavalta vaihtaa ajatuksia, kertoa kokemastaan ja lukea toisten, jo pidempään sairastaneiden tekstejä.

Joku kirjoitti minulle, että nyt kun olet saanut diagnoosin ja pääset hoitoihin, niin kaikki on hyvin ja elämä jatkuu. Ei se ihan niin mennyt, matka oli vasta alussa.

Pyrin jatkamaan keskustelua tuolla palstalla ja huomasin, että toisten on vaikeaa kirjoittaa kokemastaan avoimesti, mikä on ihan ymmärrettävää. Oli kuitenkin myös niitä, jotka uskalsivat ja antoivat sillä tavoin paljon tukea toisille sairastaville. Olin astunut sisään käsitteeseen nimeltä ”Vertaistuki”.

Kirjoittaminen auttoi minua niin paljon, että jossain vaiheessa päätin aloittaa oman blogin ja kertoa siinä kokemuksiani dystoniasta, sen oireista, hoidoista, hyvistä ja vaikeista hetkistä. Blogin nimeksi tuli ”Katse vasempaan päin”, sairauteni aiheuttamien oireiden vuoksi.

Ensimmäisen blogini nimi oli tuo sama, kuin dystonia-yhdistyksen keskustelupalstalle kirjoittamani esittely. En silloin tullut ajatelleeksi, että blogin nimi viittaa aika vahvasti armeijaan ja tuo monelle mieleen, että blogia kirjoittaa joku kapiainen, tai armeija-aikaansa muisteleva.

Ehdin kertoa blogistani dystonia-yhdistyksen keskustelupalstalla, ennen kuin se yhden syysmyrskyn aikoihin katosi hetkessä internetistä. Yhdistyksen tiedottaja kirjoitti minulle, että sivujen katoaminen johtui palveluntarjoajasta ja ne avattaisiin toisella vastaavalla heti kuin mahdollista.

Myöhemmin sivut avattiinkin ja myös keskustelupalsta. Jostain syystä tuo keskustelupalsta ei enää noussut siivilleen, se kuihtui ja lopetettiin kokonaan. Mielestäni se on iso puute, sillä myös avointa keskustelupalstaa mielestäni tarvittaisiin yhä.

Vaikeinta lienee se, että moni ei uskalla avautua julkisesti. Toiset pelkäävät leimautumista ja keskustelevat mieluummin suljetuissa ryhmissä. Minä olen aina pitänyt avoimesta tavasta kertoa koetusta, ehkä siksi, että sain ensimmäisen merkittävän avun avoimelta keskustelupalstalta.

Päätin silloin, että haluan tehdä oman osuuteni ja kertoa avoimesti, miten olen selvinnyt tämän harvinaisen sairauden kanssa. Päätin kertoa hyvistä ja huonoista hetkistä, hoidoista ja löytämistäni, sairautta helpottavista asioista. Viiden vuoden blogivaellus on nyt tehty ja jonkinlainen arvio varmasti paikallaan.

Hetkeäkään en kadu tämän dystoniablogin aloittamista. En pysty tässä luettelemaan niitä asioita, joita se on tuonut elämääni. Olen saanut kuulla valtavan määrän elämäntarinoita, kommentteja ja kokemuksia.

Paljon niistä tarinoista on myös kertomatta ja osa jää kertomatta, osa odottaa kypsymistä. Jotain toki kadun, sillä harvoja pitkiä vaelluksia tehdään ilman sivupoluilla käyntejä. Minulle nuo sivupolut ovat olleet kivisiä reittejä, joissa on kuljettu polvet verillä ja mustelmilla, mutta itsepähän minä matkaan läksin.

Senttiäkään en ole blogeistani rahaa saanut, eikä mielessäni ole edes sellainen mahdollisuus käynytkään. Parhaat palkinnot olen saanut ihmisiltä, joihin olen blogin avulla tutustunut. Toiset ovat jääneet nimimerkeiksi joiden kanssa hetken on jaettu kokemuksia, kevennetty taakkaa ja matka on jatkunut.

Toisista on tullut ystäviä, joita olen saanut tavata ja jutella kasvotusten. En kuulu sosiaalisen median moittijiin. Kysymys on aina lopulta asenteesta. Some on vain eräs alue, jolla voi kohdata ihmisen. Avoin sydän löytää aina toisen avoimen sydämen, joskus heti, toisinaan vasta monen erehdyksen jälkeen.

Minä olen tarinankantaja, kuulija sille, joka haluaa tarinansa kertoa, suljettu säiliö sille, joka haluaa vain keventää taakkaa. Tarinankertoja hänelle, joka haluaa viedä viestiä eteenpäin. Kukaan ei pysty olemaan kaikille kaikkea, sen olen minäkin kipeiden kokemusten jälkeen oppinut.

Mutta sielun haavat ja saadut iskut eivät saa sammuttaa sitä tulta, jonka elämä antoi. Elämä, joka teki soihdunkantajaksi.

Elämä, joka vei avoimen taivaan alle ja antoi tarinankantajan tehtävän.

Kirjoitti 2018 harzu

HÖMÖTIAINEN JA PIHABONGARI

Pihabongarin elämässä mielenkiintoisia hetkiä ovat ne, kun tutun vakiojengin mukaan ilmestyy uusi kävijä. 

Yleensä tuo kävijä on hetken pyrähtäjä, joka istuu tontin kulman omenapuussa tai nappaa evästä lintulaudalta. 

Joskus kävijästä tuleekin asukki, joka jää koko kaudeksi pihan iloksi ja bongarin onneksi. 

Pohdiskelevan punarinnan tarina on yksi kaikkein hienoimpia muistoja. 

Taitava pesänrakentaja valtasi meidän koko grillikatoksen pesimällä kaasugrillin sisään. 

Juhannuksena sentään pääsimme grillaamaan, mutta pesinnän aika mentiin hiiligrillillä. 

Erään talven huippuvieras oli hömötiainen. Ilahtuneena sen touhuja seurasin ja kuvasin aina välillä.

Kerran otin aikaa ja annoin lumitöiden odottaa, kunhan katselin lintuja. 

Oivalsin siinä katsellessani, mistä hömötiainen on nimensä saanut, asia onkin askarruttanut. 

Hömötiaisen nimestä voi tietysti päätellä jotain, kuten räkättirastaasta sen komeassa haarniskassa.

Mutta nimi ei varmasti ole tuon pirteän ja touhukkaan pikku ystävän, hömötiaisen oma vika. 

Huikealla tarmolla pieni lintu syöksyy havujen kätköistä baskeri viuhuen, nappaa siemenen tai pähkinän nokkaansa ja lennähtää oksalle. 

Tätä työtä se jatkaa sellaisella vauhdilla, ettei pähkinöitä syömään ehdi. 

Hömötiaisen tapa on kätkeä lintulaudan antimia havuihin ja kaarnan alle tulevien päivien evääksi. 

Ihan fiksu ajatus, mutta valitettavasti toiset tintit ovat havainneet hömötiaisen puuhat. 

Muutama hetki hömötiaisen oksalla käynnin jälkeen, pyrähtää sinitintti tai talitintti ja nappaa hömpän kätkemän pähkinän tai siemenen.

Elämä on selviytymistä ja nokkeluus löytää tässä itsensä. Onneksi hömötiaisellekin aina johonkin kätköön syötävää jää ja ahkeruus palkitaan. 

Hyväntahtoinen hömötiainen jää kuitenkin pihabongarin muistoihin yhtenä lintumaailman persoonista.

Harmaa puku ja musta baskeri, tyylikäs asu kätkee sisäänsä värikkään ja touhukkaan veijarin.

Harry

MASENNUS JA ONNELLISET HETKET

Aika pöljä yhdistelmä voisi ehkä ajatella. Miten masentuneella voi olla onnellisia hetkiä?

Täysin masentunut on onneton, kokonaan ilman onnea, edes niitä pieniä onnen hetkiä. Onneton kirjaimellisesti.

Olen kyllä tavannut ihmisiä, joiden masennus on voimakas. Olen vienyt erään ystäväni sairaalahoitoon masennuksen vuoksi. 

Hän ei palannut. Minuun hän jäi, kapseloitui muistoksi, kokemuksena, joka sattuu vieläkin. Kipuna, joka uusiutuu toisinaan.

Olen kokenut elämässäni aikoja, joina masennus on saanut otteen. 

Olen piilotellut niitä tiloja, paennut johonkin ja odottanut, että mustat pilvet poistuvat. 

Tiedän kyllä, että masentunutta ei tehokkuuteen ja rahan hamuamiseen keskittyneessä maailmassa arvosteta. 

”Reppana mikä reppana, voisi hyvinkin poistua kokonaan.”

Minuakin on hulluksi huudettu ja sitähän minäkin olen. 

Mutta onko sellainen hullu, joka ymmärtää olevansa? Onko tässä hullussa maailmassa edes hullumpaa olla hullu?

On noloa puhua heikkouksistaan. Harva siihen pystyy ja hekin vasta palattuaan takaisin sarjaan ”Harva meistä on rautaa”. 

Sitten kirjoitetaan kirja sankarista, joka nousi helvetistä ja menestyy taas.

Entä jos olisi kirjoittanut, ettei pystynytkään nousemaan. 

Jäi reppanaksi.

Istuu vieläkin puistopaarin penkillä ja huutelee ohikulkijoille hulluja juttuja. Nyrjähtänyt päästä.

Tai makaa pää peiton alla lääkkeillä täytettynä umpiona. Kuin mudasta kömmerrellyt toukka.

Sellainen kirja meiltä puuttuu, kirja, joka ei ole sankaritarina.

”Minä en selvinnytkään”. Sitä kirjaa ei koskaan palata kirjoittamaan henkilökohtaisesti.

Vuosia sitten kirjoitin jo unholaan jääneen blogini masennuksesta ja peloista. Tuo teksti sai silloin paljon kommetteja. 

Eräs lukija kirjoitti tämän palautteen:

”Niin totta puhut, meidän on vaikea näyttää kuinka lujilla saattaa olla. Luetaan sitten lehdistä tai kuullaan kaduilla ja ihmetellään, että mikähän sillekin tuli. 

Ja toinen on kantanut salaa taakkojaan kun ei ole kenellekään jaksanut puhua.

Karmeita tapauksia kaikki, eikä koskaan tiedä onko itse kohta samassa tilanteessa, masennus vie elämänhalun niin täysin ja hiljalleen, äkkiä huomaakin, ettei enää pääse irti. 

Minullakin se väijyy usein nurkalla, mutta olen kirjoittamalla ja kuntoilulla saanut sen vielä pysymään pois. 

Blogissasi kuvaat mielestäni hienosti kaikkia sairauden aiheuttamia tunteita ja annat itsestäsi aidon ja rehdin kuvan.”

Lämmin kiitos tuosta kommentin tekstistä vieläkin. Arvostan paljon näitä ajatuksia.

Entäpä ne onnelliset hetket. Niitäkin minulla on, että pysyisin normaalien marginaalissa.

Kirjoittaminen ja kuntoilu minullakin ja myös luontoretket sekä luontovalokuvaus toimivat mustien pilvien lähestyessä. Ne vyöryvät kuin musta lumi tunturin kanjonia kohti.

Kuntoilu on ehkä paras lääke, jonka tiedän. Mikään ei voita hikistä treeniä ja anna sellaisia unia,kuin fyysinen rasitus.

Hyvin nukkuneena on voittamaton olo. Pienet onnen hetket on silloin helppo bongata vaikka aamukahvista, tai läheisen lämmöstä, kosketuksesta iholle.

Koskikara on onnenlintuni luontoretkellä, aina kun sen näen, olen hetken onnellinen. 

Tänäänkin kävelin Karjaanjoen reunamia kulkevaa Koskireittiä. Kuljin Tervasillalta Pitkälänkosken lähelle ja bongasin tuon pirteän sukeltelijan pulikoimasta virrassa.

Sain paljon kuviakin ja muistin ihmisen, jonka ansiosta aloin seuraamaan tuota uskomattoman upeaa lintua.

Keskustelin tuon vanhuksen kanssa vain yhden kerran ajat sitten. Hän sanoi kävelevänsä aina tänne katselemaan koskikaroja.

Minulle lintu oli täysin tuntematon. Näin vain joskus lenkeilläni mustan, valkorintaisen lintusen pyrähtelevän virran yli.

Kiitos tuolle kohtaamalleni vanhukselle, löysin hänen ansiostaan onnenlintuni.

Onko meillä mitään, jota joku toinen ihminen ei olisi antanut meille?

   Koskikara on uskomaton lintu, joka saa minut aina ihmettelemään.
. 

Koskikara on uskomaton lintu, joka saa minut aina ihmettelemään, mistä kumpuaa ja pulppuaa sen elämänvoima ja taito selviytyä ääriolosuhteissa. 

Eikä vain selviytyä, vaan näyttää miten rohkea ja voimakas voi olla pieni lintu, joka jäisellä virralla pystyy elämään. 

Koskikaran siritys ei ole kovin äänekäs, mutta heti sen tunnistaa, kun rannalle kävelee.

Pian näkeekin pirteän sukeltajan syöksyilevän kuohuissa ja pomppaavan sieltä toukka suussaan koskikivelle.

Pieni onnen hetki on nyt.

torvinenharry@gmail.com

Enkelit istuvat hipaisemalla -runokirja

TUNTEMATON DYSTONIA - Vääntynyt elämäni

OIKUKAS ENKELIKELLO

Enkelikello on oikukas, pyörii välillä vinhasti, hiljenee sitten, hiipuu ja pysähtyy. 

Pienet tuikut lepattavat, mutta enkelit eivät liiku. 

Ylhäällä, kellon päällimmäinen enkeli on taipunut ajan oloon kenolleen. 

Välillä suoristin sen, mutta enkeli vääntyi pian takaisin vinoon. 

Siinä se odottaa vauhtia, vääntyneessä asennossaan, torvi kädessä. 

ENKELI KENOSSA

Enkelikello ei kuitenkaan liiku. Ei pyöri, vaikka tuikut palavat ja luovat kaikki edellytykset liikkeelle. 

Enkelikelloni on oikukas. Sopiva minulle. Toimii silloin kuin huvittaa. 

Pyörii hetken kun tuikut sytyttää ja pysähtyy kun ei huvita pyöriä. 

On siinä seisahtuneena hiljaa pitkään, odottaa kuin uhmaten aikaa ja pilkaten liekkien kuumuutta. 

Pyörähtää sitten yllättäen liikkeelle ja aloittaa hitaan tanssin. 

Toisinaan se ottaa kirin ja pyörii vinhaa vauhtia kuin hurmiossa. 

Pääenkeli keikkuu heilahdellen ylhäällä, nytkähtelee kuin karusellissa.

Jotenkin se näyttää kenossa pyöriessään niin inhimilliseltä, vajavaiselta ja sopimattomaman sopivalta. 

Minulle sopivalta enkeliltä. 

Minä todella pidän tästä omapäisestä enkelikellostani. 

KILISEVÄ ENKELIKELLO

Onneksi niissä ei ole enää metallisia tikkuja, niitä jotka ennen roikkuivat enkelien jaloista, kilahtivat tiukuun joka pyörähdyksellä. 

Tämä oikukas enkelikelloni on nykyajan hiljennetty versio. 

Siinä on kynttilän ja liikkeen harmonia. Rauhoittaa mielen, varsinkin silloin kun enkelikello toimii. 

Lapsena minulla oli sellainen aito, helisevä enkelikello. Hopeanvärinen ja kilisevä. 

Siinä oli oikeat kynttilät ja varsinkin alkuun se pyöri vauhdikkaasti.

Katselin enkelikelloa kuin lumottuna. Sen pyörimiseen tai tiukujen kilinään en kyllästynyt koskaan. 

Olihan siinä äänessä myös joulun taikaa ja odotusta. 

Enkelikello otettiin siihen aikaan esille vain jouluna. 

Loppiaisen aikoihin se purettiin osiin, pakattiin laatikkoon ja vietiin kuusenkoristeiden mukana vintille.

ENKELIKELLO PYSÄHTYY

Tästä nykyisestä, oikukkaasta ja omapäisestä enkelikellostani pidän paljon. 

Minulle se on kuin vertauskuva elämästä. 

Elämä on yhtä arvaamatonta ja oikukasta kuin enkelikelloni. 

Mikään ei täällä ole täydellistä. Mikään ei toimi niin kuin odottaa. 

Ei, vaikka kaikki tekisi mielestään oikein ja harkiten. Elämä yllättää aina.

Hetken kaikki sujuu kuin enkelikellon tanssi, sitten aika vain pysähtyy. 

Kenolleen vääntynyt päällimmäinen enkeli odottaa, kuin ihmetellen. 

Se on valmis jatkamaan, mutta mitään ei tapahdu. 

Miksi enkelikello ei enää pyöri. 

Miksi elämän enkelikellot pysähtyvät. 

Seisahtuvat, vaikka kaiken piti olla kohdallaan. 

Kaikki tehtiin oikein ja ohjeiden mukaan. 

Ei aina täydellisesti ja virheettä. Ei aina onnistuttu kaikessa. 

Oltiin vajavaisia ja epätäydellisiä.

Oltiin inhimillisiä. 

Parhaansa teki ja yritti. Kokosi kaikki oikein ja sytytti tuikut. 

Enkelikello lähtikin hyvään vauhtiin. 

Sitä oli ilo seurata. 

Kunnes se pysähtyi. 

Nyt se on hiljaa paikallaan. 

Aika on loppunut enkelikellosta. 

Kaikelle ei ole selitystä. 

On vain annettava olla sen, mille ei mitään voi.

AINA JOKU VALVOO

Toisinaan tapahtuu jotain yllättävää. 

Jostain tulee ilmavirta ja enkelikello pyörii taas. 

Minun enkelikelloni toimii silloin kun itse haluaa. 

Oikukas enkelikelloni.

Elämän enkelikello ei aina pyöri niin kuin toivoisi. 

Toisinaan se vain pysähtyy. Seisahtuu juuri silloin kuin kaiken piti olla kunnossa. 

Mitä siinä tapahtui. Mikä pysäytti ajan? 

Mikä sai sen pienen enkelin vääntymään kenoon. 

Olihan se siinä kauneimmalla paikalla, kaikkien silmissä koristeena. 

Olen usein pohtinut sitä. 

On niin paljon asioita, jotka eivät toimi niin kuin pitäisi. 

On vain nöyrästi otettava vastaan se mille ei mitään voi. 

On väännyttävä kun sairaus vääntää. 

On herättävä aamuyöllä, kun uni ei tule. 

On siedettävä ja kestettävä. 

On aina joku, jolla on vielä vaikeampaa. Vielä ankarampi sairaus. 

On toinen ihminen, lähimmäinen, joka valvoo jossain tuskissaan. 

Pelkää ja itkee yksin, lähimmäinen, jonka enkelikello on pysähtynyt. 

Minun sydämeni on usein siellä, missä enkelikello ei pyöri, tai toimii kun huvittaa, on oikukas kuin elämä itse. 

Olen virittynyt sille taajuudelle. En voi sille mitään. 

OIKUKAS ENKELIKELLONI

Tämä maailma on niin usein surujen sammio, jossa ilo kuplii vain hetken pinnassa.

Elämän ilmavirta saa toisinaan vallan ja silloin ilo täyttää sydämen. 

On onnen hetkiä, kun saa tanssia ilosta. 

On riemukkaita asioita, jotka saavat mielen vapautumaan. 

On ilon aikoja ja silloin on annettava hyvän tuulen viedä. 

Silloin enkelikello pyörii ja enkelit tanssivat kuin lumottuna.

Oikukas enkelikelloni.

Tämän blogitekstin kirjoitin vuonna 2015 edelliseen blogiini ”Katse vasempaan päin”.

 Julkaisen nyt jouluna 2022 tämän uudelleen, koska se tulee usein mieleeni 

muistoina ja tunteina tuolta ajalta.

Harry