ELÄMÄ ON LAJEISTA SITKEIN

Puhtaan valkoinen metsäjänis hehkuu vankan koivun vieressä kuin pieni, juuri satanut lumikinos. 

Valkoinen jänis saa koivun näyttämään kellastuneelta ja likaiselta. 

Jänis huomaa minut ja siirtyy puun taakse piiloon. 

Tuloksena osittainen näkyvyys molemmin puolin puuta. 

Maalaus Marja Kesti-Torvinen©

Jänis tuntee olevansa turvassa, eikä lähde mihinkään. 

Se tuumii, ettei näe minua, joten minäkään en voi nähdä sitä. 

On aamuyö ja kello hiipii kohti neljää. 

Valkoinen jänis loikkii yli Pelkosenniementien.

Se vemmeltää kävelykatua kuin yöjalasta palaava juhlija.

Tien takana, jossain Kemijärven toisella puolella, tunturien ja vaarojen takana on jo auringon punertavaa kajoa. 

Kauniisti valo taittuu kultaisen sävyyn kohotessaan ylemmäs.

Ajattelen eilistä käyntiäni Kemijärven rannassa.

Särkikankaan kohdalla Teljonrannan venesatamassa oli edessäni tuttu näky lapsuuden kevätajoilta.

Kemijärvi, tai säännöstelyn jäljiltä järven kuivunut uoma oli kuin maisema marsista tai kuusta. 

Siinä kohdassa rantaa Kemijoki kulkee kohti kaupungin keskustaa ja pitkääsiltaa.

Pitkänsillan takaa alkaa varsinainen Kemijärven vesistö, tai entisaikaan alkoi. 

Vesien säännöstelyn myötä myös pitkänsillan toinen puoli täyttyy kesäisin, tai täytetään niin kuin tekoallas vedellä järveksi. 

Nyt on se aika, kun uoma on kuivunut ja muistuttaa kuun kraatereita täynnä olevaa elotonta ja elämää hylkivää maisemaa. 

Esiin nousseet saaret ovat veden puuttuessa kohonneet oudon korkeiksi töyräineen.

Hassulla tavalla ne muistuttavat lapsuuden länkkäreiden sokeritoppavuoria.

Järvi on kuin talven aikana kuollut jättimäinen hirvi tai kurki, joka on jäänyt niille sijoilleen, muuntuen hiljalleen maan kamaraksi. 

Kemijoki on säännöstelyineen ihmisen ahneuden uhri. Uhri, joka uhrataan joka vuosi uudelleen.

Uhrataan mammonan alttarille.

Auringon kultainen kehrä nousee ja  viestii, kohoten upeana yhä ylemmäs. 

Se kutsuu luo ja vaatii katsomaan miltä tuo kaikki kauneus voisi näyttää. 

Niinpä päätän pakata kameran reppuun ja lähden käymään rannassa katsomassa. 

On varhainen aamu, kello noin puoli kuusi, kun saavun rantaan ja alan kuvaamaan järven luurankoa.

Ajattelen kesää ja sitä aikaa, kun järvi jälleen herää eloon.

Näen mielessäni tutun veneen lipuvan siellä, missä nyt on vain kuivunut uoma, korkea töyräs ja yksinäinen saari.

Pian on kesä taas ja kaikki alkaa uudelleen.

Samalla joutsen lentää ylitseni ja äänekkäästi kailottaen etsii vettä johon laskeutua.

Lopulta se löytää uoman, jossa on vettä, ja suuri valkoinen lintu laskeutuu tyveneen.

Kesällä, kun järvi on täytetty vedellä, niitä on täällä kymmeniä ja aina jossain ruovikon laidalla uiskentelee joutsenpoikue.

Elämä on lajeista sitkein.

torvinenharry@gmail.com

OLET ENEMMÄN KUIN SAIRAUTESI

Maalaus Marja Kesti-Torvinen©

Pellolla lennähtelee hassusti ilmaan singahteleva töyhtöhyyppä. Pian huomaan, että niitä on useampiakin. 

Linnut saapuivat ensimmäisten joukossa, heti kun kevät vihjasi tulostaan ja maassa oli vielä lunta. 

Antennia muistuttava töyhtö erottaa hyypät helposti muista linnuista, pellolla riekkuvista naakoista ja tomerasti päivystävistä harakoista. 

Komea töyhtö heilahtelee päässä, kun hyyppä naukahdellen astelee  pellolla ja kieppuuu ilmassa kuin taitolentäjä. 

Lintu on myös rohkea, eikä pelkää edes kurkia, jotka pellon reunalla, lähellä järven rantaa astelevat ylväästi. 

Toinen kurjista iskee komean nokkansa maahan lähelle töyhtöhyyppää. 

Kurjen nokka on saman kokoinen kuin töyhtöhyyppä, mutta tälle uljaalle linnulle se on pelkkä haaste. 

Isku on töyhtöhyypälle kuin röyhkeän rohmun käsi eväspussissa. 

Onhan kyseessä hänen varaamansa paikka pellolla. 

Yhtä oma kuin vakiosyöjän lounaspöytä kuppilassa. 

Hyypän töyhtö heilahtaa ilmassa kuin kasakan sapeli ja lintu singahtaa ilmaan. 

Se on valmis ottamaan mittaa itseään kymmenen kertaa suuremmasta jättiläisestä. 

Nöyrästi joutuu suuri kurki painamaan päänsä siipensä suojaan haukkamaisesti hyökkäävän töyhtöhyypän syöksyessä sitä kohti.

Katselen kurjen päätä, joka on vääntynyt sivulle ja painunut alaspäin. 

Mieleeni tulee dystoniaa sairastava, jonka pää on taipunut liikehäiriön vuoksi. 

Hurjasti hyökkäävä töyhtöhyyppä on kuin vaikeaksi yltynyt dystonian oire. 

Mielestäni vertaus sopii hyvin dystoniaan monella tavoin myös kokoerojen vuoksi.

On hyvä muistaa, että ihminen on aina enemmän ja suurempi kuin hänessä oleva sairaus. 

Toisinaan sairaus ja sen oire käy päälle, niin että sen edessä on pakko taipua.

Silloin on vain odotettava ja luotettava, että parempi hetki tulee vielä.

Ja se tulee, kun jaksaa odottaa.

Niin minua rohkaistiin silloin kun sairastuin ja oireet olivat vaikeimmillaan. 

Nousin silloin huonosti nukutun yön jälkeen ja istuin tuoliin väsyneenä. 

Pääni heilahteli ja vääntyi sivulle, oli vaikea olla.

Oireet olivat vaikeutuneet alun rauhallisesta pään kääntymisestä rajuksi väännöksi ja liikkeeksi.

En tiennyt tästä sairaudesta mitään ja pelkäsin, mihin tämä vielä etenee.

En sillä hetkellä vielä tuntenut yhtään dystoniaa sairastavaa, jolta olisin saanut vertaistukea.

En löytänyt sairaudesta yhtään kirjaa tai muuta omakohtaista kokemusta, josta olisin saanut apua.

Kirjoitin nettiin hakusanoja ja löysin keskustelun, jossa joku dystoniaa sairastava kertoi vaikeista tilanteista.

Hän kirjoitti, että nyt voi olla todella huono päivä ja tämä sairaus tuntuu nujertavalta, mutta luota siihen, että parempi päivä tulee vielä.

Istuin yksin pimeässä huoneessa sairauden kourissa ja juuri siihen hetkeen nuo sanat toivat sydämeeni rohkeuden ja toivon.

Tänä päivänä voin sanoa, että ne tuntemattoman vertaisen, toisen dystoniaa sairastavan sanat auttoivat minua eteenpäin.

Huomasin vähitellen, että vaikka dystonia on vaikea ja oireet uuvuttavat, niin ihminen on aina suurempi ja enemmän kuin hänen sairautensa.

On hyvä olla kiinni arjessa ja tuntea itsensä, elää omilla juurillaan.

Vaikka joutuisi kantamaan sairauden taakkoja, niitäkin, joita toiset eivät aina näe.

Eihän kaikki ole sitä, miltä se päältä katsoen, pintaa hypistellen vaikuttaa. 

Eikä mikään pysy koskaan kovin pitkään sellaisena kuin se sillä hetkellä näyttää tai tuntuu.

On syvyyttä ja pimeyttä, jonka joutuu yksin kokemaan.

Siellä pimeydessä ja hiljaisuudessa kasvavat omat juuret.

Kerran ne kantavat ja kestävät elämän nostamat myrskytuulet.

Varmaa on, että nekin tulevat. 

Vaikka tänään ja nyt ei niistä olisi vähäisintäkään merkkiä.

Elämän myrskyt ravistelevat ja koettelevat, kaataen tai vahvistaen. 

Tuulet irrottavat kuivuneet oksat, kaatavat lahot puut ja lennättävät uutta kasvua kauas.

Koskaan ei voi tietää, milloin myrskytuulet tulevat.

Silloin on hyvä muistaa tuo neuvo, jonka kerran, vaikeana hetkenä sain.

Tämä menee ohi ja paremmat päivät tulevat.

Olet enemmän kuin sairautesi.

torvinenharry@gmail.com