 |
| Maalaus Marja Kesti-Torvinen© |
Istuin nojatuolissa ja painoin päätäni selkänojaan.
Vaikka painoin pääni täydellä voimalla tuolin kankaaseen ja käytin kaiken tahdonvoimani, se ei auttanut.
Pääni heilui kuin levoton oksa rantatuulessa.
Oli jo aamuyö, mutta en ollut saanut unta.
Makuulla pääni heilui tyynyllä sivulta toiselle.
Pahinta oli, etten tiennyt mistä tuo liike ja vääntö tuli, tai mikä aiheutti tämän oudon oireen.
Olinhan käynyt työterveyslääkärillä, joka totesi, että onpas erikoinen oire.
Ortopedi neuvoi säätämään auton istuinta, kun ei löytänyt tutkimuksissa syytä oireisiin.
Kaikki oli alkanut niin hiljaa ja varoen, ettei se alkuun tuntunut kuin hipaisulta.
Pääni lähti kesken työmatkan kääntymään sivuun.
Kosketus sormella leukaan riitti pysäyttämään liikkeen ja palauttamaan pään suoraan.
Oire palasi kuitenkin sitkeästi ja alkoi kuin huomaamatta voimistua.
Vähitellen se muuttui väännöksi, toi kivun ja toisinaan myös pään liikkeen sivuille.
Istuin yön pimeinä hetkinä siinä nojatuolissa ja ajattelin, että olin umpikujassa.
Mietin, oliko koko loppuelämäni tällaista.
Siinä hetkessä mieleeni pujahti jostain kuva kesäaamusta järven rannalla.
Ehkä se kuva tuli mielestäni muistuttamaan, että jotain kaunista on aina olemassa.
Odottamassa jossain, vaikka elämä sillä hetkellä tuntuisi olevan umpikujassa.
Herätin rakkaan vaimoni ja vaikka oli aamuyö, hän otti minut syliin ja me itkimme yhdessä.
Itku tuli syvältä ja puhdisti mielestä paljon pelkoja.
Juttelimme vielä ja päätimme, että lähden uudelleen etsimään syytä näihin outoihin oireisiin.
Enkä luovuta, ennen kuin syy niihin selviää.
Tuosta yöstä on nyt yli kaksitoista vuotta.
Parin vuoden epätietoisuus päättyi, kun sain lopulta syyn pään liikkeisiin ja vääntöihin.
Servikaalinen dystonia diagnoosi vei minut matkalle, josta kirjoitin kirjan Tuntematon dystonia - Vääntynyt elämäni.
Olen tänä kesänä saanut elää kuin siinä kuvassa, jonka mieleeni sain silloin kerran nojatuolissa.
Olen saanut kesän varhaisina aamuina mennä järven rannalle ja työntää soutuveneen vesille.
Järvellä soudellessani ja kalastaessani olen kokenut sellaisia onnen hetkiä kuin elin pikkupoikana saman järven vesillä.
Kenties tuo kesäinen kuva järven rannasta tuli mieleeni rohkaisuna siitä, ettei mikään täällä ole lopullista.
Kaikki voi muuttua myös parempaan suuntaan.
Toivon, että joku vastaavassa tilanteessa oleva saa voimia tästä kokemuksesta.
Tämä servikaalinen dystonia, neurologinen liikehäiriösairaus on yhä mukana elämässäni.
Tällä hetkellä se on taas aktiivisempi ja muistuttaa minua kesän huikeista hetkistä.
Raikkaista tuulista järvellä, soudellen, luontoa kuvaten ja kalastellen.
Monista upeista hetkistä paikallisessa kahvilassa karaokea laulaen, tanssien ja jutellen.
Niitä hienoja hetkiä voin elää mielessäni yhä vielä ja saan niistä voimaa.
Ensi viikolla olen menossa dystonian hoitoihin neurologille.
Saan dystonian aktivoimiin lihaksiin botuliinia pistoksina.
Ne lieventävät vääntöjä ja kipuja taas muutamaksi kuukaudeksi.
 |
| Maalaus Marja Kesti-Torvinen© |
