perjantai 26. kesäkuuta 2026

DYSTONIAKOKEMUKSIA - VIISI KUUKAUTTA BOTULIINIPIIKEISTÄ


Maalaus Marja Kesti-Torvinen©


Hieman yli viisi kuukautta on kulunut käynnistäni dystonian botuliinihoidoissa.

Tällä hetkellä tilanteeni on hieman vaikeampi oireiden suhteen. 

Olen viime aikoina saanut maistaa, miltä tämän sairauden oireet tuntuvat hoitojen vaikutuksen lakattua.




Olin botuliinihoidoissa Turussa viimeksi tammikuun lopulla ja päätin silloin, että pidän pidemmän jakson hoitojen välissä. 

Ajattelin toiveikkaasti, että kevät ja kesä kaikkineen on niin virikkeellistä aikaa, että dystonia ei oireiltaan ylly liian rajuksi. 

Ensimmäiset kolme kuukautta menivätkin siedettävillä väännöillä. 




Neljännen kuukauden paikkeilla oireet vaikenivat ja varsinkin oikealle pään kääntäminen alkoi olla kivuliasta. 

Yleensäkin pään pitäminen ja katseen suuntaaminen oikealle kävi vaikeaksi. 

Vaikka pystyin tarvittaessa sinne pään käännäyttämään, ponnahti se takaisin. 




Myös pään ja katseen pitäminen eteenpäin vaatii tahdonvoimaa, eikä silti onnistu kuin hetken aikaa ja tuottaa kipua.

Varsinkin jokin tilaisuus, missä on istuttava paikoillaan, pää suunnattuna eteenpäin, ihmisiä ympärillä, on hankala. 

Pään pitäminen paikoillaan on jo itsessään vaikeaa ilman käden tukea. 

Väkisin pään pitäminen tietyssä asennossa tuntuu niskoissa ja päässä. 




Luonnollisesti siitä seuraa kovia kipuja ja monia muitakin oireita jälkeenpäin. 

Yksi niistä on tasapaino, joka heikkenee, koska katse on lähes koko ajan sivulle. 

Tästä seuraa se, ettei liikkeitä osaa entiseen tapaan sijoittaa kuljettuun maisemaan.

Tahtomatta tulee tasapainoon häiriöitä, horjahduksia ja välillä kompurointia. 




Minulla oli mielestäni ennen hyvä tasapaino ja ketterät jalat, mutta nyt tilanne on muuttunut. 

Pystyn kuitenkin liikkumaan omissa rajoissani, joten ei ole syytä valittaa. 

Tilanteeni on sikäli hyvä, että voin pääasiassa valita mihin menen milloinkin. 

Siitä syystä ja sillä tavoin jaksan paremmin näiden oireiden keskellä. 




Kerron nämä tuntemukset ja kokemukset vain tuodakseni esiin, mikä tilanteeni on tällä hetkellä. 

Ja se on oikeasti hyvä,  parempi varmasti kuin voisi vaikeammassa sairaudessa olla. 

Niin monella vertaisella on tilanne vielä vaikeampi ja kivuliaampi. 




Liikunta on tuntuva ilon ja voiman antaja. Vaikka kävely on vaikeutunut, pystyn soutelemaan järvellä kalastellen ja luontoa ihaillen. 

Saan kokea luonnon kauneutta, kuvata sitä ja elää hienoja, yllättäviäkin onnen hetkiä.

Luonto on ihmeellinen, se yllättää juuri silloin, kun ei odota. 




Yhtenä aamuna lähdin varhain soutelemaan peilityynelle Kemijärvelle. 

Oli oikea unelmasää soudella, muutaman kalankin sain. 

Soudellessa huomasin suuren tummanharmaan pilven kohoavan metsän rajasta.

Pian kuulin voimakkaan kohinan joka voimistui nopeasti. 

Äkkiä kaikkialla ympärilläni vesi kohisi voimalla.

Sade tuli lumirakeina, ropisten ja pomppien veneessä. 

En voinut kuin nauraa, kun peilityyni aurinkoinen ilma vaihtui hetkessä rajuksi raekuuroksi. 

Olin pian läpimärkä, mutta onnellinen, että sain kokea tuon hurjan hetken. 




Sillä reissulla en huomannut tai muistanut dystoniaa tai sen oireita. 

Ei niitä soudellessa huomaa muutenkaan, koska pää voi käännähdellä vapaasti. 

Pian aurinko taas paistoi ja lämmitti, kuivaten vähitellen vaatteet ja varusteet.

Luonto yllätti minut onnelliseksi.




Nyt on kulunut yli viisi kuukautta viimeisistä botuliinihoidoista ja huomaan tilanteeni muuttuneen jälleen. 

On valittava kaikki tekeminen etukäteen, ajateltava asennot, varsinkin istuminen ja katseen suunta. 

Kävely on jätettävä vähemmälle, koska se aiheuttaa niin voimakasta vääntöä. 

Lenkkeily olisi helpompaa, koska silloin päätä vääntää hieman vähemmän kuin kävellessä.

Olen kuitenkin valinnut kesän kuntoilulajiksi soudun, eikä molempiin oikein riitä voimia.




Pään nojaaminen johonkin istuessa tai makuulla on helpompaa, kirjoitankin usein selin makuulla. 

Onneksi voin jonkin verran kirjoitella tällä tavoin.

En enää pysty kirjoittamaan läppärille kahdella kädellä tai edes yhdellä, ilman että tuen päätä. 




Kipu niskojen seuduilla on jatkuvaa, enkä muista enää aikaa, kun sitä ei ollut. 

En kuitenkaan halua käyttää jatkuvasti särkylääkkeitä, otan niitä vaikeimmilla hetkillä.

Ymmärrän kyllä, että monien on pakko käyttää lääkkeitä säännöllisesti, koska kivut ovat sietämättömiä. 

Minulla kivut ovat jatkuvia, mutta olen niitä vielä pitänyt siedettävinä. 

Kipuun liittyy myös yhä useammin aivokohinaa, joka vaikeuttaa keskittymiskykyä jonkin verran. 




Olen kaikesta huolimatta kiitollinen tämän hetken voinnistani. 

Onhan tilanteeni osittain myös itse valittua. 

Päätin kokeilla tämän pidemmän jakson ilman botuliinihoitoja nähdäkseni ja kokeakseni, miten pärjään ilman niitä.

Haluan tällä tavoin kokeilla, voisinko pärjätä ilman botuliinin tuomaa lievennystä vääntöihin.

Haluan myös kertoa tilanteestani avoimesti.




Tilanteeni on vaikeutunut, mutta voisi olla vaikeampikin, kuten monilla vertaisilla on.  

On niin monta syytä olla onnellinen. 

Elämä ilmenee niin yllättävin ja ennen kokemattomin tavoin.

On vain kuljettava mieli ja aistit avoinna.

On oltava tarkkana, ettei menettäisi yhtään hetkeä jonka saa elää.

En ole vielä luovuttanut.


torvinenharry@gmail.com





torstai 25. kesäkuuta 2026

ELÄMÄNMAKUINEN TIETOKIRJA AIVOISTA


Aivot ja paranemisen ihme. Kirjoittanut Norman Doidge. Kustantaja Viisas elämä


Viisisataa sivua tieteellistä tekstiä aivoista, niiden kyvystä hoitaa ja parantaa erilaisia sairauksia sekä toimintahäiriöitä. 

Näin aprikoin, kun kirjan tietoja katsoin miettien jaksanko lukea sitä. Aihe tuntui mielenkiintoiselta, joten päätin kokeilla.

Onneksi kokeilin, sillä kirjan läpeensä inhimillinen kerronta lukuisine elämäntarinoineen tempaisi mukaansa nopeasti.

Otin kirjan lukuun erään lukijani suosituksesta. Hänen mielestään tässä kirjassa voisi olla asiaa, joka koskettaa myös dystoniaa sairastavia. 




Huomasin kirjaston tietokannasta sen olevan lähes useimmiten lainassa ja varauksiakin oli runsaasti, joten teos meni tilaukseen.

Rovaniemen kaupunginkirjastosta sain lopulta oman kirjani ja huokaisten puristin päätalomaista järkälettä käsissäni. Tässähän kesä kuluukin, ajattelin.

Kävin alkuun läpi kirjan lukuja ja huomasin, ettei vertaus Kalle Päätaloon ollut ihan metsään mennyt. Mielenkiintoni heräsi.




Norman Doidgen tietokirja sisältää mittavan määrän koskettavia ja jännittäviäkin tositarinoita ihmisistä, jotka ovat elämässään käyneet läpi vakavia sairauksia.

Sairauksia, joiden nimetkin, ne jotka tiedän, kertovat miten vaikeita oireita ne voivat aiheuttaa. Monet kirjan tapauksista ovat sellaisia, etten vastaavista ole ennen lukenut.

Dystoniaa kirja ei kovinkaan paljoa käsittele, oikeastaan nimeksi vain mainitsee parissa otteessa. 

Tuttua juttua pienen ryhmän sairaudelle, siitä huolimatta, että myös dystonia on aivosairaus. 

On sovellettava niitä asioita, jotka löytää tähän sairauteen sopivaksi avuksi.




Kirjan takakannessa kerrotaan sisällöstä sillä tavoin, että se herättää jo mielenkiinnon. 

Tuntuu jopa uskomattomalta, että niin vaikeisiin aivosairauksiin ja -vammoihin voisi saada merkittävää apua tai peräti parantua kirjan kuvaamalla tavalla.

Lisäksi kirjan esittelyssä luvataan, että jokainen voi parantaa omaa aivoterveyttään ja vähentää riskiään sairastua dementiaan. 

Kirjassa esitelläänkin osaa hoitotavoista sillä tavoin, että niitä voi itsekin kokeilla kotona.

Näin kirjoittaa kirjailija Norman Doidge, joka on koulutukseltaan psykiatri ja psykoanalyytikko.




Kirjan avattuani huomasin pian, että kerronta imaisi mukaansa. Mielenkiintoni kasvoi huomatessani, että Doidge on kirjailija, joka osaa ottaa lukijan mukaansa. 

Heti ensimmäinen luku, joka kertoo pitkittyneestä kivusta kärsineestä lääkäristä, paljastaa, ettei kirja tule jäämään kesken, vaikka tunnustan olevani hidas lukija. 

Minulla on tapana jäädä pohtimaan jotain kohtaa tai sitten unohtua ihailemaan hienosti kuvattua tilannetta, sanoja tai lauseita. 

Olen karttalukija, jonka mieleen muodostuu kuva tai maisema reitistä, missä teksti kuljettaa. 

Kesken jääneeseen kohtaan palaan kuin polun mutkaan tai risteykseen, tekstiin joka lukiessa avautui vaikuttavana maisemana.




Kirjan toinen luku kertoo miehestä, joka sairastaa Parkinsonin tautia, mutta on pystynyt kukistamaan sairauden oireita kävelemällä rivakkaan tahtiin hurjia määriä. 

Liikunnan kerrotaan auttavan myös moniin muihin rappeuttaviin sairauksiin ja ehkäisevän jopa dementiaa. 

Miehen nimi on John Pepper ja hänen tarinansa on kirjan arvoinen, onhan Pepper kirjoittanut itsekin oman elämänkerran.




Lukujen ja lukemisen mukana kirjan henkilögalleria ja elämäntarinat tuovat aina uuden inhimillisen näkökulman johonkin vakavaan sairauteen. 

Sairaudet ovat niin vaikeita, etteivät potilaita hoitavat lääkärit anna juuri toivoa toipumisesta.

Jostain löytyy kuitenkin auttaja, jonka hoidot toimivat ällistyttävällä tavalla. 

Aivojen ei aikaisemmin uskottu voivan korjata itseään tai kykenevän palauttamaan menetettyjä toimintoja. 

Kirjan mukana kulkeva lukija saa huomata, että aivot osaavat parantaa itseään ja kohentaa merkittävästi omaa toimintaansa.




”Aivot ja paranemisen ihme - Neuroplastisuuden mahdollisuudet” on erittäin mielenkiintoisesti kirjoitettu kirja täynnä eläviä, aitoja esimerkkejä. 

Luin kirjan harkiten ja ajatuksella, otin lainalle lisäaikaakin, koska en halunnut menettää mitään kirjan annista. 

En löytänyt paljoa täysin uutta omaa sairauttani, servikaalista dystoniaa koskevaa, koska olen tämän lukemani jo sisäistänyt lähes sairauden alkuajoista. 

Liikunta on kuulunut omaan selviytymispakettiini alusta lähtien, kuten lukeminen, kirjoittaminen, musiikki ja avoin mieli uusille ideoille.

Eniten sain kirjasta irti ihmiskohtaloista, joihin oli helppo samaistua. 




PONS ELI AIVOSILTA

PoNS-laite, josta yksi kirjan luku kertoo, on mielenkiintoinen, eikä vähiten sen vuoksi, että sen yhteydessä mainitaan myös dystonia. 

Laite on tikkuaskin kokoinen ja sen suuhun laitettava osa purukumipalaa hieman suurempi. Laite kuulostaa siis toiminnaltaan hieman samankaltaiselta kuin dbs-laite eli aivostimulaattori.

PoNS on kannettava neuromodulaation stimuloija, joka stimuloi aivoja sähköisesti kielen kautta, moduloiden ja korjaten hermosolujen aktivoitumista. 

Kirjassa kerrotaan, että kieli on oikotie ihmisen aivoihin ja siitä syystä laitteen stimulointi kohdistetaan kieleen.




Laitteen avulla apua saa kirjassa muunmuassa aivoverenkiertohäiriöstä kärsivä, MS-tautia sekä Parkinsonin tautia sairastava.

Mielenkiintoinen laite, mutta kirjassa ei kerrota millä tavoin sen avulla voi hoitaa dystoniaa. Vaikka dystonia mainitaan yhtenä sairautena, johon laite voisi tuoda apua.

Kaikki dystoniaan liittyvät merkittävät hoidot on tietääkseni kuitenkin löydetty jonkin isomman väestöryhmän sairauksien hoitojen yhteydessä.

Kenties myös tässä tapauksessa käy niin ja ainakin jokin dystonian muoto saa apua näistä kirjan kertomista hoidoista.




Jäin vaikutelmaan, että jollain tavoin kirjan sanomassa lääketiede on palaamassa takaisin kotiin. Takaisin juurilleen, sairaiden ja kärsivien luo, parantamaan ihmisessä olevia omia parantumisen edellytyksiä. 

Pääosin lääkehoitoon ja kirurgiaan perustuva lääketiede on kulkemassa kohti potilaan oman sisäisen paranemisen merkityksen lisäämistä. 

Ongelmista suurin tuntuu olevan se, että kirjan kertomat parantavat hoidot eivät juurikaan tuota vastaavaa taloudellista voittoa.

Ainakaan sellaisia rahamääriä kuin lääkkeet ja muut nykyisin vallalla olevat hoidot. 

Toivoa silti sopii, että jossain vaiheessa, edes oheishoitoina meille tarjottaisiin myös vaihtoehtoisia, esimerkiksi kirjassa kuvattuja hoitomuotoja.

Mielenkiintoinen ja värikäs kirja, luettavuudeltaan kuin jännitysromaani, mutta sisältää tavalliselle lukijalle paljon uutta tietoa.


torvinenharry@gmail.com








sunnuntai 14. kesäkuuta 2026

KAIKKI MITÄ OLEN KOKENUT DYSTONIASSA




Ilveksiä on Suomessa runsaat kaksi tuhatta ja sitä pidetään tällä hetkellä elinvoimaisena lajina. 

Suurin piirtein saman verran täällä on meitä servikaalista dystoniaa sairastavia. 

Kaikkineen dystoniaa sairastavia on Suomessa runsaat viisi tuhatta.

Olemme kuin ilvekset, omalla tavallamme elämän selviytyjiä jokainen.


Maalaus Marja Kesti-Torvinen©


Ei se aina helppoa ole, pärjätä hankalien oireiden otteessa, tässä muuttuvassa ja monimutkaisessa maailmassa. 

Muuta mahdollisuutta ei ole. On vain löydettävä oma tapansa elää tämän uuvuttavan sairauden kanssa. 

Sairauden, joka vaikuttaa kaikkeen tekemiseen ja olemiseen.

Sairauden, joka jää aina isompien ja vakavampien jalkoihin.




Vakavat kansansairaudet, elämäntavoillakin saadut.

Nekin ajavat dystonian ohi.

On syytä muistaa, ettei dystonia ole elämäntavoilla hankittu sairaus.

Rapautuvat ja murenevat hyvinvointialueet eivät enää kykene hoitamaan säännöllisesti tällaista pienen sairausryhmän harvinaista sairautta.

On vain selvittävä ja luotettava, että elämä kantaa ja antaa voimia sietää vääntöjä ja kipuja.




Kaikkea ei voi tehdä eikä jaksa, mutta jostain elämä löytää aina uusia tapoja ilmetä.

Sielläkin, mistä sitä ei odota.

On hyvä kuunnella ja pohtia niitä vihjeitä, joita ei ennen huomannut. 

On pakko huomata, koska muuten jää yksin sairautensa kanssa.

Dystonia on sairaus, jota ei aina näe päälle päin.

Ei se edes suoranaisesti tapa. 

Se vain hivuttaa ja kiduttaa.

Eristää usein, koska vääntöjen vuoksi ei jaksa tai voi olla aina sosiaalinen.

Yksinäisyys on yksi sen oireista.




Ehkä menettää jotain, mitä ennen piti tärkeänä, mutta saa kenties tilalle muuta.

Elämä ilmenee niin monella tavalla ja tasolla.

Uudella tavalla ja uudessa valossa, pienissä onnen hetkissä.

Ei sitä voi mitata määrällä tai rahalla.

Elämä on hetki jotain mittaamattoman arvokasta.

Elämä itse on lahjoista suurin ja arvokkain.


Maalaus Marja Kesti-Torvinen©


Mitä merkitsee pelkkä aika.

Vaikka pitkäkin oleminen.

Aika, missä ei ole enää elämää. 

Kaikki muu on yhdentekevää. 

Arvotonta ja tyhjää.

Sanatkin loppuvat kerran. 

Jää vain kosketus.

Hipaisu iholla. 

Siinä kaikki. 

Alaviitteessä selitys. 

Kerron siellä kaiken.

Elämästäni.

Siitä, joka päättyi,

joskus aiemmin.




Sanoja oli aluksi paljon, 

niitä oli kaikkialla.

Yritin säilyttää jokaisen. 

Pitää niistä kiinni.

Ja teinkin niin.

Kirjoitin aina sen hetken.

Yritin tallentaa aidon tunteen. 

Niin, että sen voi toistaa. 

Ja kertoa.

Miten sen voi?




Nyt on kolmetoista vuotta, 

kun ensi kerran kirjoitin kaiken.

Aloitin alusta. 

Sain virallisen diagnoosin.

Selityksen, miksi pääni vääntyy sivulle.

Ei pysy suorassa kuin hetken tahdonvoimalla. 

Yhden hetken.

Diagnoosi oli servikaalinen dystonia.




Aloitin blogin nimeltä Katse Vasempaan Päin.

Kerroin jokaisessa blogissa kaiken minkä tiesin.

Dystoniasta.

Nyt olen kirjoittanut yli tuhat blogitekstiä.

Tänään blogini nimi on Katse Sivulle.

Kerron siinä kaiken, mitä olen kokenut dystoniassa.


torvinenharry@gmail.com










torstai 11. kesäkuuta 2026

JOUTSENPERHEEN PESÄN TUHO





Tänään haluaisin kertoa tarinan joutsenperheestä ja siitä tuhosta, jonka he joutuivat kokemaan ihmisen ahneuden vuoksi.

Tarina alkaa viime keväästä ja veden korkeuden säännöstelystä Kemijoessa ja Kemijärvellä.

Veden pintaa laskettiin kevään aikana niin, että se oli noin seitsemän metriä tavallista alempana.













Jokiuomat tyhjenivät jättäen jäljelle rapakoita ja lätäköitä, paljaita, rivoja uomia juurakoineen. 

Vesi pakeni suurimpiin väyliin ja alkuperäiseen Kemijärveen pitkänsillan takana.

Tämä kaikki harhautti vesilinnut pesimään paikkoihin,  joita ne luulivat turvallisiksi.

Paikkoihin, joihin vesi palautettiin juuri pesinnän ollessa kesken.

Tuloksena oli lukemattomien pesien tuho.










Eräs joutsenpari teki pesänsä saarekkeeseen, joka veden ollessa vähimpään laskettuna näytti riittävän korkealta.

Lintujen sisäisessä kartastossa ei ollut tietoa, että jossain oli ihminen, joka säätää näitä vesiä saadakseen mahdollisimman paljon taloudellista tuottoa.

Niinpä vesi alkoi nousta lintujen hautoessa saareen tekemässään pesässä pieniä poikasia.

Ne olivat vielä suojassa, kuoren sisällä ja elivät emon lämmössä.












Veden nostaminen vei koko saarekkeen lintujen pesän ympäriltä. Pelkkä pesä jäi, kuin kellumaan suuren lahdelman keskelle.

Joutsenvanhemmat kohottivat pesää ja tarkkailivat veden nousua herkeämättä.

Kova pohjoistuuli ja veden nousu oli lopulta liikaa ja joutsenet huomasivat poikasten kuolleen. 

Pesä hylättiin ja lopulta se jäi munineen veden alle.











Joutsenet jäivät kahden kiertelemään järveä. 

Pian niitä oli neljä ilmeisesti toisestakin veden tuhoamasta pesinnästä.

Neljä uljasta lintua lensi yli vesien ja piti kovaa ääntä. 

Ne kaarsivat lahdelman päältä ja suuntasivat yli Kemijärven keskustan, kirkontornin ja pitkänsillan.


Näin me kohtelimme kansallislintujamme.







”Oi, valkolinnut, vieraat Lapin kesän,

te suuret aatteet, teitä tervehdän!

Oi, tänne jääkää, tehkää täällä pesä,

jos muutattekin maihin etelän!


Oi, oppi ottakaatte joutsenista!

Ne lähtee syksyin, palaa keväisin.

On meidän rannoillamme rauhallista

ja turvaisa on rinne tunturin.


Havisten halki ilman lentäkäätte!

Tekoja luokaa, maita valaiskaa!

Mut talven poistuneen kun täältä näätte,

ma rukoilen, ma pyydän: palatkaa!”


Eino Leino: Kangastuksia 1902





torvinenharry@gmail.com