lauantai 30. joulukuuta 2023

PIENIN ASKELIN JA AJATUKSIN UUTEEN VUOTEEN

 



Kiitos rakkaat lukijat tästä värikkäästä ja monin tavoin erilaisesta murrosvuodesta. 

Uudenvuodenpäivänä 1.1.2024  pitkäaikainen unelmani dystoniaa sairastavan kirjasta toteutuu. 

TUNTEMATON DYSTONIA - Vääntynyt elämäni kirja julkaistaan.

Ensimmäinen Suomessa julkaistu dystoniasta ja sitä sairastavasta kertova kirja.




Tämä kulunut vuosi on ollut yritystä saada käsikirjoitusta kaupalliselle kustantajalle julkaistavaksi. 

Enimmäkseen hyvästä palautteesta huolimatta se ei onnistunut. 

Oli tehtävä oma valinta jälleen kerran ja tein myös. 

Tänä päivänä on uskallettava julkaista itse kirja, jos kokee sellaisen kirjan olevan tarpeellisen. 


Picture: Jaakko©


Kaupallisten kustantamojen motiivi on tänä päivänä liikaa tuottavuudessa, eikä niinkään lukijoiden palvelemisessa. 

Painoarvo tuotolla on niin voimakkaasti, että jopa hyvin kirjoitettuja kirjoja jätetään julkaisematta, koska arvellaan, etteivät ne myy riittävästi. 

Julkisuus ja tunnettavuus määrittää liikaa kirjojen kustantamisessa.

Olipa se julkisuus tullut tavalla tai toisella.


Picture: Jaakko©


Tänä päivänä on uskallettava luottaa siihen, että jos kirjaa tarvitaan, sitä myös riittävästi ostetaan ja ennen kaikkea luetaan. 

Olen onnellinen, että ensimmäinen dystoniaa käsittelevä kirja on Suomessa nyt julkaistu. 

Olen onnellinen, vaikka sainkin tehdä kirjoittamisen ja julkaisemisen itse. 

Muuta tietä ei ollut.

Sain tehdä tämän yhteistyössä rakkaiden ihmisten kanssa.

Kirjaa odottavien lukijoiden palaute oli koko ajan innostavaa. 


Picture: Jaakko©


Kaikki muurit murtuvat kerran. Nyt on aika kaupallisten, pelkästään rahan vuoksi kustantavien muurien murtua. 

Onneksi niissä on jo isoja omakustanteiden tekemiä aukkoja.

On aika julkaista tavallisten ihmisten tarinat rohkeasti itse. 

Omakustanteet ovat kirjallisuuden tämän päivän luku.

Minulle vuosi 2023 oli monin tavoin muurien murtamisen vuosi. 


Omakustanteet ovat kirjallisuuden uusi luku.


Katselen nyt vapaana ja onnellisena muurinaukosta tulvivaa valoa. 

Olkoon se vuoteen 2024 vievää valoa. 

Voimaa ja valoa, ilon pieniä säteitä ja onnen hetkiä alkavaan vuoteen 2024 Ystävät!


torvinenharry@gmail.com


TUNTEMATON DYSTONIA -kirja


Sana dystonia ei ole millään muotoa miellyttävä, joten eipä ihme, että sairaus on tuntematon.

Etymologisen sanakirjan mukaan dystonia-sanan pohjana ovat kreikankieliset ”dys” ja ”tonia”.

”Dys”-sana tarkoittaa huonoa, epämieluisaa, puutetta tai virhettä. 

”Tonia” puolestaan tarkoittaa etymologisen sanakirjan mukaan muunmuassa jännittämistä. 



Sairauden suomalainen nimi voisi siis hyvinkin olla epämieluisa jännittäminen. 

Dystonia on siis sairaus, jossa aivojen tahdonalaisten lihasten liikkeitä säätelevän keskuksen toiminta on häiriintynyt. 

Sairaus aiheuttaa tahdosta piittaamattomia liikkeitä, vääntöjä ja usein myös pysyviä virheasentoja.

Nimeä ei tarvitse dystoniaa sairastavalle suomentaa. Jokainen tätä sairautta poteva tuntee sanojen merkityksen tarkalleen itsessään.



Dystonia on uuvuttava sairaus, eikä mielestäni oikeasti lievää dystoniaa olekaan. 

On vain vaikeita, vaikeampia ja erittäin vaikeita oireita aiheuttavaa dystoniaa.

Toisilla tämä sairaus ei ehkä näy aina päälle päin. Sairastava itse tietää silti, miten hankalaksi dystonia osaa elämän tehdä. 

Siitä syystä vertaistuki on niin merkittävää jokaiselle sairastavalle.

Tätä vertaistukea on tarjolla lähinnä toisten samaa sairautta potevien kautta. 

Tämä johtuu siitä, ettei dystonian kaltaista, kokonaisvaltaista, kaikkeen elämään vaikuttavaa sairautta voi ymmärtää sitä kokematon.



Dystoniaa, joka ei alkuun esiinny selkeänä virheliikkeenä, pystyy tiettyyn pisteeseen asti peittämään. 

Tämä siitä huolimatta, että itse tuntee sairauden otteen jo selkeästi.

Minun dystoniani alkoi tällä tavoin. 

Uskon sinänsä, että olen kantanut dystoniaan sairastumisen mahdollisuutta ja potenut lieviä oireita koko elämäni ajan.



Ensimmäisen kerran dystonia tuli elämääni kuin kysymysmerkki tuulilasiin.

Pääni kääntyi autossa hiljalleen vasemmalle odottaessani liikennevalojen vaihtumista.

Siitä hetkestä kului vielä puolitoista vuotta ja muutama lääkärin vastaanotto, ennen kuin sain diagnoosin.

Koko tuon ajan kävin töissä, enkä ollut päivääkään sairauslomalla, paitsi yhden viikon, jonka jälkeen minut lomautettiin.



Kukaan ei kertaakaan maininnut, että minulla olisi niskoissani tai pään liikkeessä jotain erikoista.

Pystyin pitämään puhuessani päätäni sillä tavoin, ettei se herättänyt huomiota. Kenenpä pää nyt muutenkaan on täysin suorassa koko ajan.

Sairaus kuitenkin eteni ja vaikeni. Ääneni meni välillä oudoksi, koska niskoja väänsi niin voimakkaasti.

Pahinta oli heiluriliike, jota alkoi ilmaantua selälläni makoillessa ja unta odotellessa.


onpas erikoisia oireita”


Minua pelotti, sillä oireet olivat outoja. Työterveyslääkärikään ei niistä osannut sanoa muuta kuin, ”onpas erikoisia oireita”.

Diagnoosi oli lopulta helpotus ja samalla uuden vaiheen alku elämässäni. 

Tuosta ajasta on nyt yli kymmenen vuotta ja voin sanoa, että dystonia on muuttanut tuon ajan kuluessa lähes kaiken elämässäni.

Tämä kaikki siitä huolimatta, että monet ovat sanoneet, ettei dystoniaa havaitse minusta millään tavalla.




TUNTEMATON DYSTONIA - Vääntynyt elämäni kirjassa kerron oman tarinani tästä matkasta ja hankalasta sairaudesta. Dystoniasta, joka ei ehkä aina näy päällepäin, mutta tuntuu ja vaikuttaa koko ajan elämässä.


torvinenharry@gmail.com


sunnuntai 24. joulukuuta 2023

KIRJA DYSTONIAA SAIRASTAVISTA



Kymmenen vuotta sitten kirjoitin blogin, jossa ehdotin kirjaa dystoniaa sairastavien elämäntarinoista. 

Kirjoitus sai hyvän vastaanoton ja muutama vuosi sitten yritimme myös toteuttaa ideaa. 

Kaikki ei elämässä mene aina niin kuin toivotaan ja hyvästä yrityksestä huolimatta kirja jäi toteutumatta. 

Ajatus ei kuitenkaan jättänyt minua rauhaan ja kirjoitinkin useita dystoniaa sairastavien elämäntarinoita blogeihini. 

Tein myös muutaman digilehden nettiin, jossa kerroin dystoniaa sairastavien tarinoita. 


Tilaukset: torvinenharry@gmail.com


TUNTEMATON DYSTONIA - vääntynyt elämäni

Nyt on tullut aika julkaista Suomessa ensimmäinen dystoniaa sairastavan tarina kirjana. 

Olen kiitollinen tuon kirjani ”TUNTEMATON DYSTONIA - vääntynyt elämäni”, saamasta vastaanotosta.

Iloitsen siitä, että osa tuosta kymmenen vuoden sitten saamastani ideasta ja unelmasta on toteutunut ja toteutumassa. 

Olen kirjoittanut yhden dystoniaa sairastavan elämäntarinan.

Uskon silti, että kaikkein paras on edessäpäin. 

Luotan siihen, että myös ajatus kirjasta, joka sisältää erilaisia dystonian muotoja sairastavien elämänkokemuksia toteutuu vielä. 



Tässä blogi, jossa esitin idean dystoniakirjasta kymmenen vuotta sitten:  


DYSTONIA JA ELÄMÄNTARINAT (Kirjoitettu 18.12.2013.)


- Sinun tarinasi voi olla selvitymistarina


Minä saan aina lenkeillä ideoita. Useinkaan ne eivät ole toteutuskelpoisia, mutta joskus ne toimivat. 

Radikaalit ideani usein sammuvat jo juoksumatkan aikana, väsymys vie pullistelun halun.

Tekee nöyräksi todellisuuden edessä. 

Kaikki ei toimi todellisuudessa niin kuin mielikuvituksessa.

Monta ideaa olen kuitenkin saanut, joiden toteuttaminen on onnistunut. 

Lähinnä ne ovat koskeneet kirjoittamista ja siihen liittyviä oivalluksia.


”KIRJA DYSTONIAA SAIRASTAVISTA”


Useita runoja tai blogeja olen ajatellut lenkillä päässäni. 

Kotona olen kirjoittanut joskus ajatuksia ylös lenkkarit jalassa.

Innoitus on nyt hetkessä, ainakin minulle, siinä elää ja palaa kuin tulenliekki.

En voisi kuvitella elämää ilman niitä hetkiä kun jotain syttyy ajatusmaailmassa. 

Uskon, että se on elämän perusta meissä kaikissa. Syttyä jollekin ja palaa siinä innossa. 

Toisinaan valitettavasti palaa loppuun. 

Yrittää tehdä ideastaan juhannuskokon, vaikka aineksia on vain kynsitulille. 




Pitäisi olla nöyryyttä myöntää omat voimavaransa, pysyä toleranssissa ja taitojensa rajoissa. 

Loppuunpalaminen on sokeutta, omien kykyjen ja voimien yliarviointia. 

Usein siitä idean liikkeelle ajamasta junasta on vauhdissa vaikea hypätä. 

Pääteasema tulee toisinaan liian varhain. 



Ihminen on luotu innostumaan. Syttymään ideoista, omista tai toisten. Palamaan ja roihuamaan. 

On hienoa saada toteuttaa omia pieniä innoituksen synnyttämiä ideoita. 

On upeaa nähdä omien töidensä jälki.

Kun näkee oman kätensä jäljen; olipa se kudottu lapanen, nikkaroitu linnunpönttö tai kirjoitettu runo, niin siinä on jotain omaa.

Itse tehtyä. 



On lupa olla luova, vaikka ei loisi suurtekoja. 

Innoitus on jokaisen oikeus. Ei tarvitse olla taiteilija ollakseen sitä. 

Saa olla elämäntaiteilija. 

Luovuus on ihmisoikeus.

Usein tämä elämä vaatiikin luovuutta. 

On taidetta pysyä elossa elämänsä loppuun asti. 

Se on kirjaimellisesti elämäntaidetta.




KIRJA DYSTONIKOISTA

Olen ehdottanut Suomen Dystonia-yhdistyksen tiedottajalle, että tekisimme meistä dystonikoista kirjan.

Sellaisen idean sain viimeksi lenkillä eilen ja lähetin siitä heti sähköpostia.

Heti alkuun on sanottava, että esityksenä on luonnollisesti erittäin epävirallinen. 

Ymmärrän myös, etteivät kaikki ideani ole toteutuskelpoisia.

Olen kuitenkin oppinut, että vain avaamalla itsensä voi löytää ja saada uutta. 

Tiedotussihteeri piti ehdotustani hyvänä ja mahdollisena. 



Ajattelin esittää ideani myös julkisesti täällä blogissani kaikille lukijoille. 

Uskon, että useilla meistä olisi paljon annettavaa. 

Monta tarinaa sairastumisesta. Kokemusta, jotka auttaisivat omien vaivojensa kanssa kipuilevia. 

Ainakin itse olisin sairauden alkuvaiheessa mieluusti sellaiseen kirjaan tutustunut. 

Kuinka sairaus alkoi ilmetä elämässäni, kuinka sain diagnoosin ja kuinka selvisin siitä eteenpäin?

Monet käpertyvät sisäänpäin. 

Yrittävät taistella työpaikalla ja piilotella yt-neuvottelujen pyörteissä vaivojaan. 



Heikkoudet on kovassa työmaailmassa usein pakko piilottaa. 

Aina pieni prosentti työpaikolla on julmia kiusaajia, jotka iskevät armotta heikkouteen. 

Monta tuhottua elämää ja yhteiskunnan kustantamaa eläkeläistä on heidän jäljiltään keskellämme. 

Liian monta.




Loppuunpalaminen tulee, kun yrittää täyttää osansa yli voimiensa ja kantaa vielä sairauden taakkaa mukanaan. 

Toiset valitsevat elämän takaoven. 

Sielläkin on vilkas liikenne. 

Elämän sisäänheittäjiä on vähän, ulosheittäjiä riittää. 

Niitä, jotka lopuksi toteavat, että "enhän minä mitään pahaa”, ”pitikö se tosissaan ottaa".



Olen itsekin kohdannut näitä elämän ulosheittäjiä matkani varrella ja täytyy myöntää, että kylmää kun ajattelenkin heitä. 

Tiedän heidän toimivan aina vastuullisissa tehtävissä ja pätevinä työntekijöinä. 

Siinä heidän puolustuksensa aina onkin, mutta vyöllään heillä on monta päänahkaa ja kaapeissa kolisee. 

Hommia sellaisille luonteille riittää kuitenkin aina loppuun asti. 

Onneksi tosin vastuun päivä kerran koittaa myös näille elämän ulosheittäjille.


”olisin sairauden alkuvaiheessa mieluusti sellaiseen kirjaan tutustunut”


Kerran eräs ulosheittäjä yt-neuvottelujen aikana kertoi tylysti tutulleni, joka nöyrästi ovensuussa kyseli omaa ja kaverinsa kohtaloa, ettei firmassa ole tapana kysellä mielipiteitä. 

Syynä oli se, että kaikki kuitenkin pitäisivät omia työtehtäviä tärkeinä. 

Päätökset tulevat kyllä aikanaan hän sai vastauksen.

Kumpikin työntekijöistä sai lähdöt ja ovat tänään nurmen alla. Toinen oman käden kautta ja toinen sairasteltuaan pitkään. 

Molemmat nuoria ihmisiä, vuosikymmenien päässä eläkeiästä. 

Tällaisessa yhteiskunnassa me elämme, tällaista sattuu työpaikoilla, enkä varmaankaan puhu marginaalitapauksista. 

Useimmalle valitettavasti riittää, että suurimmalla osalla menee hyvin. 



Ehkä tuo ideani kirjasta olisi kädenojennus jollekin kiltille puurtajalle, sysäys hakea apua ennenkuin on liian myöhäistä. 

Ennen kuin voimavarat ovat niin lopussa, että yt-neuvottelut ja poistaminen työyhteisön paineista tulee helpotuksena. 

Näin kävi itselleni.



Ulosheittäjä katselee jo, etsii heikointa lenkkiä eikä kysele turhia. 

Kuin korppikotka jyrkänteen reunalta.

Päätökset tulevat aikanaan. 

Siinähän odottelee.


Tämän blogin kirjoitin 18.12.2013





KIRJA DYSTONIAA SAIRASTAVISTA

Olisiko nyt aika kypsä viritellä uudelleen tuota ajatusta yhteisestä kirjasta erilaisia dystonian muotoja sairastavista? Koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa oikeita asioita.


torvinenharry@gmail.com

maanantai 18. joulukuuta 2023

DYSTONIAPUU - TUNTURIMÄNNYN TARINA


Tunturimännyn tavoin taipunut matala mänty näkyy Turku-Helsinki moottoritieltä ennen Paimiontien liittymää. 

Puu kasvaa pienen ojan reunalla, joka pitkän matkan poimuilun jälkeen laskee aikanaan Itämereen. 

Olen mielessäni antanut puulle nimeksi dystoniapuu, sen vääntyneen muodon vuoksi. 

Itätuuli on puhaltanut siihen vuosia. Puhurit ovat iskeneet männyn tuuheaan latvaan ja vääntäneet sitä sivuun. 

Sitkeä mänty on taipunut tuulen voimasta ja painunut bonsaipuun tavoin kaarelle. 

Mielestäni puu on hyvin kaunis ja siksi pysähdyin lähes aina Turussa käydessäni siinä kohdassa tauolle ja kävin kahvilla viereisellä huoltoasemalla.

Tuo huoltoasema on nyt lopetettu, enkä minäkään ole enää ajanut siitä ohi pitkään aikaan. 

Toivottavasti puu on yhä siinä, koska minulle se on symboli selviytymisestä, 



Tuo puu, kuin Lapin tunturimänty, joka on jostain syystä kerran päätynyt kasvamaan kauas kotiseudultaan, on minulle tärkeä.

Puu tuo mieleeni aina ihmisen, joka on joutunut kestämään vastoinkäymisiä ja paineita elämässään. 

Ne ovat muovanneet ja muuttaneet, mutta eivät murtaneet koska puun juuret ovat äärettömän lujasti kiinni ojan pientareella,




Tunturimänty on minulle esimerkki sisusta ja sitkeydestä, joka ylivoimankin edessä kestää ja säilyy juuriensa voimalla. 

Ihminenkin voi kohdata elämässään niin kovia myrskyjä, että ne pyrkivät nujertamaan, mutta lopulta opettavat taipumaan ja kestämään. 

Kaikkien koettujen myrskyjen jälkeen puu on muuttunut. Tuimat tuulet, elämän puuskatuulet ovat jättäneet siihen jälkensä. 

Se, joka ymmärtää mistä muutoksessa on kysymys, osaa ihailla näkemäänsä ja antaa sille arvon. 

Sille, joka ei vielä, tai koskaan sitä ymmärrä, hänelle ojan reunalla on vain vanha, riutunut männynkäppyrä, jonka ohi voi ajaa kuin sitä ei olisi edes olemassa.



Minä näen aina tuossa taipuneessa puussa jotain sellaista, mikä saa ajattelemaan ja vertaamaan sitä ihmiselämään. 

Puun tavoin ihminenkään ei voi valita sitä paikkaa, mistä elämä alkaa, ei maaperää, mihin hennot juuret ensimmäisen kerran kasvavat. 

Ensimmäiset elämän alkuvuodet usein muovaavat ihmisenkin tulevaisuuden, kuten tämän dystoniapuun. 

Se on selvästi joutunut kokemaan kovia tuulia jo taimesta lähtien. Tuulia, jotka ovat muovanneet puun ja saaneet sen juuret painumaan syvälle maahan. 

Ei se ole kestänyt minkään näkyvän vuoksi. Se on kestänyt, koska pimeydessä, mullan syvyydessä männyn juuret ovat olleet vahvat ja myrskytuulien koettelemat. 

Siksi puu on kestänyt, vaikka se on taipunut ja kaarelle vääntynyt. 




Minulle se on dystoniapuu, joka edustaa tämän lihasvääntösairauden runtelemaa ihmistä. 

Dystonia on harvinainen sairaus, joka tulee sanoista "dys" eli häiriö ja "tonia" eli jäntevyys. 

Suomessa on dystoniaa sairastavien määräksi arvioitu yli viisi tuhatta diagnoosin saanutta. 

Sairastavien ja asiantuntijoiden mielestä tämä sairaus on kuitenkin alidiagnosoitu. 

Moni sairastaa dystoniaa tietämättään, koska sairautta eivät tunnista monet lääkäritkään, jos ei ole erikoistunut neurologisiin saurauksiin. 

On myös paljon dystonian lievempää muotoa sairastavia, jotka sairauden tunteva tarkkasilmäinen huomaa.

Tunnistaa, koska tietää ne tavat, joilla se ilmenee ja häiriötä tietoisesti tai vaistomaisesti peitellään. 

Dystoniaa on olemassa monia eri tyyppejä, koska sairaus saa alkunsa aivojen tumakkeesta, joka ohjaa kaikkia tahdonalaisia lihaksia. 

Alkua tälle aivosairaudelle ei tunneta, mutta se voi esiintyä missä tahansa, myös useammassa tahdonalaisessa lihaksessa. 



Minulla dystonia on tyypiltään servikaalinen, joka vääntää niskalihaksia niin, että pääni kääntyy vasemmalle. 

Olen saanut noin viisikymmentä kertaa tämän sairauteni oireiden vuoksi botuliinia dystonian aktivoimiin niskalihaksiin. 

Clostridium botulinum -bakteerin tuottama neurotoksiini, eli botuliini on voimakkain tunnetuista myrkyistä. 

Dystonian aktivoimiin lihaksiin sitä pistetään lääketeollisuuden valmistamana tuotteena hyvin pieni määrä. 

Hermomyrkyllä hoidon tarkoitus on muodostaa eräänlainen puskuri aivoissa sijaitsevan tumakkeen lihakseen lähettämän virheellisen käskyn välille, niin ettei toimintakäsky mene perille. 

Botuliinin vaikutus on toisilla voimakkaampi ja poistaa dystonian oireet lähes kokonaan. 

Joillakin lääke auttaa jonkin verran ja noin kymmenen prosenttia sairastavista on immuuneja botuliinille. 

Heille voidaan kokeilla jotain toista botuliinivalmistetta ja vaikeissa tapauksissa harkita DBS- eli syväaivostimulaatioleikkausta. 



Minä olen sairauteni aikana käynyt botuliinihoidoissa Lohjalla, Meilahdessa ja viimeiset vuodet Turussa yksityisen lääkäriaseman neurologilla. 

Ensimmäiset vuodet kävin julkisen puolen neurologisella polilla, mutta botuliinin vaikutus dystonian vääntöihin oli vähäinen. 

Sairaus väänsi niskojani niin voimakkaasti sivuun botuliinin pistämisen jälkeenkin, että minulle ehdotettiin DBS-leikkausta. 

Olin jo menossa siihen, mutta päätin viime vaiheessa vielä kokeilla yksityisen lääkäriaseman neurologia. 

Hänen kerrottiin antavan botuliinihoitoa, johon liittyy tarkka dystonian aktivoimien lihasten tutkiminen. 

Lisäksi hän oli valmis kokeilemaan myös eri botuliinivalmisteita, johon julkisen puolen neurologit eivät pyynnöistäni huolimatta suostuneet. 



Useiden julkisen puolen neurologisten poliklinikoiden tehokkuusvaatimukset ovat tehneet hoitokäynneistä liian usein pikapiikityksiä. 

Niissä katsotaan tietokoneelta pistospaikat ja pistetään piikit, usein jopa ilman EMG-laitteen antamaa apua. 

Uskon vahvasti, että hoitavat neurologitkin haluaisivat hoitaa potilaat kiireettömämmin ja tutkia dystonian altistamat lihakset tarkemmin. 

Taustalla on tehokkuusvaatimukset, joiden vuoksi hoidot ovat usein pikaisia käyntejä. 

Osalle potilaista se riittääkin, koska botuliini toimii heidän sairaudessaan ja poistaa tai ainakin lieventää oireita.

Toisilla botuliini ei kuitenkaan tehoa ilman tarkkaa tutkimusta, joka vaatisi pidemmän hoitoajan ja erilaisten botuliinien kokeilun.

Tästä syystä minä päädyin kokeilemaan neurologia, jonka olin kuullut tutkivan potilaansa tarkasti ja löytävän ne lihakset, jotka dystonia on aktivoinut. 




Menin ensimmäisen kerran hänen hoitoonsa keväällä 2017 ja siitä lähtien dystonian oireeni puolittuivat. 

Kysyin kerran neurologilta, onko emg-laite välttämätön botuliinipistoksia annettaessa. 

Hän kertoi, että sitä on hyvä käyttää, koska sillä hetkellä oireilevat lihakset löytyvät paremmin. 

Dystonian aktivoimat lihakset ovat toisinaan eri kohdissa kuin edellisellä kerralla, joten ne olisi syytä etsiä joka käynnillä. 



Oireiden lieventyminen oli minulle ratkaiseva asia. Pystyin taas juoksemaan pitämättä kädellä päätäni suorassa. 

Sain nukuttua huomattavasti paremmin ja syvempää unta kuin aikaisemmin. 

Aikaisemmin lepojännitys oli niin voimakas, että pääni vääntyi selällään sivuttain ja alkoi nytkähdellä. 

Heräsin usein kolmen aikaan yöllä ja sain migreenin tapaisen päänsäryn johon yhdistyi näön heikkeneminen, niin etten pystynyt lukemaan. 



Olen erittäin tyytyväinen, että päätin vielä kokeilla tämän mahdollisuuden. 

DBS-leikkausta en nykyisten oireideni perusteella enää pidä todennäköisenä, jos sairaus ei muutu vaikeammaksi.

Kävin tuon neurologin hoidoissa säännöllisesti kolmen kuukauden välein kuuden vuoden ajan.

Niiden hoitojen ansiosta pystyin kouluttautumaan tiedottajaksi ja tekemään vuosia työtä  osaeläkkeellä.

Minulla ei ole mitään DBS-leikkausta vastaan, sillä tiedän hyvin aivostimulaation tuoneen avun monen sairaan elämään.

Minun kohdallani se olisi kuitenkin ollut liian järeä hoitomuoto, joten olen kiitollinen, että uskalsin valita toisin kuin minulle suositeltiin.



Muistan kuinka kerran tulin  neurologin vastaanotolle hyvissä ajoin ja istuin odottamaan vuoroani. 

Luin siinä odotellessani lehdestä jotain artikkelia sairaanhoidosta.

Jutussa mainittiin, että potilas-sana tulee latinan sanasta patiens, joka merkitsee kestämistä ja kärsimistä. 

Minulle potilas sana merkitsee ihmistä, joka on jollain tavoin muiden armoilla, toisten ohjattavissa.

Vaatii rohkeutta ylittää omat pelkonsa ja arkuutensa, tehdä niin kuin toiset tekevät tai neuvovat.

On kestettävä joskus jopa enemmän kuin luuli kestävänsä kulkeakseen oman tiensä elämässä.

Mutta onko elämä, jonka toiset ovat valinneet ja sille ohjanneet, enää omaa elämää?



Tuo ajatus kestämisestä, joka on potilas sanan alkuperäinen merkitys tuntuu tuovan sanaan särmää. 

Se joka kestää on aina vahvempi, kuin se, jota ei ole koeteltu. 

Sanan merkitystä miettiessäni minä muistan, että tällä viikolla tulee kuluneeksi yhdeksän kuukautta siitä, kun kävin viimeksi botuliinihoidoissa. 



Päätin viime keväänä kokeilla taukoa botuliinihoidoissa, koska vain sillä tavoin voin tietää miten dystonia reagoi, kun sen aktivoimat lihakset eivät saa botuliinia.

Kysyin neurologiltani, voinko siirtyä toistaiseksi hoitoon ja tulla botuliinipiikeille oireiden vaikeutuessa. 

Hän kertoi, että näen vaikutuksen neljän viiden kuukauden kuluttua.

Nyt on kulunut yhdeksän kuukautta ja oireet ovat jonkin verran vaikeutuneet. Eivät kuitenkaan vielä sietämättömiksi, joten jatkan vielä ilman botuliinia.

Aion olla nyt ainakin vuoden ilman botuliinia ja teen sitten päätöksen menenkö vielä hoitoihin.

Tätä ajatellessani näen mielessäni tuon tunturimännyn Turun moottoritien laidassa. 




Minun puuni, elämän tuulien tuivertama dystoniapuu. Tuulien mukana joskus ojan pientareelle lennähtänyt.

Oppinut kestämään elämän myrskyt, raskaat lumikuormat, pakkaset, kylmät tuulet ja päivien pitkät ikävät kaukana kotoa.

Elämän oikkujen, tuulien ja muutosten taivuttama, vääntynyt dystoniapuu kertoo tarinaansa. 

Tunturimännyn tarinaa.



Harry

perjantai 15. joulukuuta 2023

ARKA JA HAAVOITETTU - IHMINEN


Talvinen päivä oli painunut iltaan ja katulamput syttyneet valaisemaan korkeita lumipalteita Kemijärven Asematiellä. Minä kaivoin katulamppujen keltaisessa valossa tunnelia aura-autojen puskemiin palteisiin. 

Lumipalteisiin oli hyvä kaivaa, koska auran painamat kinokset olivat tiiviitä ja hyvin kantavia. Olin niin keskittynyt puuhiini, että huomasin naapuritalon tädin vasta, kun hän tuli kohdalleni. 

Töistä kotiin pyöräilevä täti ei huomannut minua, mutta jostain tuli mieleeni, varmaan kotona opittuna, että olisi kohteliasta tervehtiä. 

Minä nousin seisomaan, leikkilapio kourassa, lumiukon näköisenä ja huudahdin ”iltaa”. 

Naapurin täti hätkähti, vilkaisi minua, hymyili ja vastasi ”iltaa”. 



Minä katsoin poistuvan tädin pyöräilyä, kunnes hän kaarsi alas veturitallin tielle ja kääntyi asematalojen pihoja kohti. Palasin takaisin tunneliini ja kaivaessani sitä syvemmälle, mietin tuota ilta-sanaa. 

En kokenut kuuluvani siihen maailmaan, jossa sanotaan niin itsestään selviä asioita. Eivätkö aikuiset tiedä jo pimeästä, että on ilta, miksi se pitää heille sanoa erikseen. 

Sitten ajattelin, että ehkä naapurin täti oli unohtanut illan ja minun piti muistuttaa häntä siitä. 



Tuosta illasta asematien palteen reunalla on jo vuosikymmeniä, mutta pystyn yhä näkemään tapahtuman mielessäni ja näen kaiken selkeästi. 

Miksi muistini on tuon tapahtuman säilönyt, sitä en tiedä. Tapaus on myös ainoa muistoni tuosta naapurin tädistä, mutta mielessäni näen hänen hymynsä. Ehkä hän tarvitsi, raskaan työpäivän jälkeen pienen lumimiehen kajauttavan tervehdyksen, ymmärtääkseen, että on ilta. 

Pienen pojan oli vaikea ymmärtää, ettei sanalla ollut mitään merkitystä. Ainoa, joka merkitsi siinä hetkessä, oli se, että rankan työpäivän uuvuttama ihminen huomattiin, se sai hänet kääntämään katseensa ja hymyilemään. 


ehkä naapurin täti oli unohtanut illan”


Tänään ymmärrän jo hieman enemmän siitä, miten paljon toisen ihmisen huomioiminen merkitsee. 

En kuitenkaan ole ollut aina niin reipas, kuin silloin pikkupoikana ja usein olen pikemminkin vetäytynyt sinne itse kaivamani tunnelin suojaan, itse kaivettuun ja valittuun eristykseen. 

Ja lopulta sitä toivoisi, siellä tunnelin perällä yksin hytistessään, että joku tulisi ja sanoisi, että minä olen etsinyt sinua. 




Ihminen kaipaa sitä, että hänet huomataan, mutta usein, tai lähes aina hänellä on kuvaannollisesti kaksi mahdollisuutta. Voi kaivautua yhä syvemmälle itseensä, mennä kuoreen ja kätkeytyä maailmalta. 

Tosiasia on se, että siihen tunneliin harva löytää, vaikka haluaisikin. Ja lopultakin sieltä on parempi tulla pois niin nopeasti kuin pystyy, sillä muuten menettää suuntavaiston ja kaivautuu liian syvälle. 

Voi olla, että ei enää uskalla edes palata takaisin, koska se pieni ja ahdas tunneli muuttuukin turvapaikaksi. Ihmisen yksinäisyys on totuus, jota ei pääse pakoon edes lapsuuden tunneliin. 


”On tunnettava syvästi kirjoittaakseen koskettavasti”


Ei ihme, että runo, joka kertoo ihmisen yksinäisyydestä on eräs yksinäisyydestä kirjoitettujen blogien siteeratuimpia. V.A.Koskenniemen runo ”Yksin oot sinä, ihminen, kaiken keskellä yksin...” on syvästi ihmisen yksinäisyyteen kaivautuneen runoilijan kirjoittama. 

On tunnettava syvästi, että voi kirjoittaa koskettavasti. 

Samaistua voi vain omakohtaisesti elettyyn, sillä sivusta ei mitenkään voi nähdä, kuinka vaikeaa aikaa joku elää. Olen kontannut oman elämäni tunneleista ulos niin monta kertaa, että tiedän miltä se tuntuu. 

Sinne yksinäisyyden tunneliin ei muita mahdu, sillä herkkä ihminen on kuorensa sisällä kuin muottiin valettu. Se kuori on rikottava itse, sillä jos sen rikkoo joku toinen, silloin ei koskaan opi elämään omaa elämäänsä. 




Yksinäisyyden tunnelista on tultava itse pois, sillä jos joku vetää sieltä ulos, silloin tunneli jää tavaksi hankkia huomiota. On kontattava ulos yksinäisyyden tunnelista ja sen jälkeen matka jatkuu eteenpäin. 

Olen monta kertaa huomannut, että elämä yllättää, kun jaksaa eteenpäin. Monta kertaa luonnossa vaeltaessani olen kokenut, etten ole yksin. Kaikki me olemme osa tätä ihmeellistä, elämää sykkivää universumia, tähtipölyä jokainen. 

Tiedän, ettei syvästi masentunut ihminen pysty kuulemaan, tai uskomaan tällaisia sanoja, sillä olen yrittänyt sitä. Muutaman kerran elämäni varrella olen tavannut ihmisen, joka seuraavana päivänä on päättänyt itse elämänsä. 


”Olen kontannut oman elämäni tunneleista ulos monta kertaa


Ainoastaan yksi heistä jutteli ahdistuksestaan. Hän oli uponnut niin syvälle masennuksen tunneliin, etten enää tavoittanut häntä. Vein tuota ystävää sairaalaan, koska hänet oli sinne masennuksen vuoksi lähetetty. 

En tiedä, olisiko tuota ystävää enää mikään hoito auttanut, mutta koko tuon tunnin ajomatkan ajan yritin puhua hänelle. 

Kaikki sanani varisivat hänen jähmettyneen kuorensa pinnalta, poukkoilivat ohikiitävälle tien pientareelle. 

Jälkeenpäin sairaalan lääkäri oli kertonut, että miestä oli hoidettu virheellisesti.




Muistan hyvin ja näen mielessäni sen hetken, kun jätin tuon yksinäisen miehen sairaalan pihalle. Sanoin, ennen kuin hän astui ovesta ulos, että tulen käymään. 

Hän sanoi äänellä, joka oli sairauden ja ehkä lääkkeiden myötä käynyt oudon yksitotiseksi, että älä lupaa, ettei tule valehdeltua. 

Katsoin auton ikkunasta yksinäistä miestä, joka laukku kädessä käveli kohti suuren, kasvottoman sairaalan ovea, eikä kukaan tullut häntä vastaan. 

Tuo kuva ihmisestä valtavan sairaalan seinän ja ikkunoiden alla, yksin suurella pihalla, on mieleeni jäänyt kuvana ihmisen yksinäisyydestä. 

Kuvana tunnelista, josta ei enää löytynyt paluureittiä. 


”kuva ihmisestä valtavan sairaalan ikkunoiden alla”


Opin tuosta kokemuksesta sen, että ihmisen tulee armahtaa itsensä, löytää omat tunteensa, purkaa ne jonkun kanssa ja se on tehtävä ennen kuin uppoaa liian syvälle. Aina löytyy ihminen, joka jaksaa olla lähellä ja kuunnella, vaikka toisinaan se vaatii avautumista, joka ei ole helppoa. 

Elämä on enimmäkseen tasaista junnaamista eteenpäin ilman taputuksia ja huomioon ottamista. Monikaan ei saa koko elämänsä aikana sellaista arvostusta jota sydämessään kaipaa, vaikka ei sitä koskaan uskalla tunnustaa. Lopulta kuitenkin ainoa huomiointi, joka merkitsee jotain on sydämestä aidosti sanottu sana, kosketus, tai kumpikin. 

Olen monen ihmisen kuullut kertovan, että joku ohimennyt tapaus, tuntemattoman tervehdys kadulla, parin sanan juttelu tai hymy on muuttanut pilvisen päivän vähän valoisammaksi. Harrastan luontovaellusta ja kuljen usein metsissä. 

Yllättävää kyllä, olen saanut siellä kuulla todella koskettavia elämäntarinoita. 




Enimmäkseen syvällä metsässä joutuu, tai saa kulkea yksin, vaikka koko päivän kävelisi vaellusreittejä. Toisinaan tulee päiviä ja retkiä, joilla tapaa toisen vaeltajan, joka alkaa juttelemaan. Joskus menee pitkiä aikoja, kun tuntematon vaeltaja avautuu elämästään ja taakoistaan. 

Kerran luonnossa vaeltaessani näin erään miehen tulevan hieman etukumarassa vastaan. Jokin hänen olemuksessaan sai minut havahtumaan ja tervehdittyämme aloimme juttelemaan. Hän oli täynnä tuskaa omasta elämäntilanteestaan, joka tuntui olevan umpikujassa. 

Mies oli pitkän työuran tehnyt ja menettänyt siinä terveytensä, niin että joutui ottamaan puusta tukea juttelun aikana. Vaikka terveys oli mennyt ja lääkärit olivat kirjoittaneet hänelle eläkettä puoltavia lausuntoja, ei myönteistä eläkepäätöstä ollut tullut yhteenkään hakemukseen. 




Mies oli ahdistuneen oloinen ja purki sanoin kokemuksiaan. Hänen lähdettyään jatkoin matkaani ja pysähdyin eräälle tutulle taukopaikalleni kahville. Jäin miettimään sitä, miten jokaisen ihmisen elämä kulkee tässä maailmassa vaikeuksien kautta. 

Silloin kun omat vaikeudet tuntuvat ylipääsemättömiltä, voi kohdata ihmisen, joka on vielä vaikeamman tilanteen keskellä. Aivan kuin tuo mies, joka oli pitkän päivätyön tehnyt raskaassa ammatissaan. Nyt kipujen ja sairauden runtelemana hän sai vain kielteisiä eläkepäätöksiä. 

Elämä on merkillinen matka, jossa toisinaan joutuu huomaamaan, miten yksin ihminen omalla taipaleellaan on. Toinen ihminen ei voi muuta tehdä, kuin asettua kuulijaksi ja toivoa, että puhuminen hieman keventäisi taakkaa.


haavoitettu ja arka - ihminen”


Tällä viikolla olin luontopolulla yhtenä päivänä aamusta iltaan, enkä nähnyt yhtään ihmistä. En silti kokenut olevani yksin, harvoin sellaista metsässä tunnen. Metsä on niin elämää täynnä, sykkii ja kuiskii kulkijan mieleen hyviä ajatuksia. 

Palatessani autolle huomasin ojan pientareella valkoisen jäniksen, jonka turkkia peittivät punaiset veriviirut. Nostin kameran vaistomaisesti kuvaa varten, mutta se säntäsi karkuun. Ajattelin, miten me ihmisetkin olemme usein haavoitettuja ja arkoja.

Elämässä kohtaa asioita tai ihmisiä, jotka voivat haavoittaa tahallaan tai tahtomattaankin herkän luonteen vereslihalle. Ihmisestä voi silloin tulla niin arka, että hän pakenee kaikkea, myös sitä, joka haluaisi auttaa.


Harry