Istun kappelin penkissä vaimoni vieressä. Etuosassa, vasemmalla kulmalla on pieni ikkuna ja punatiilistä seinää pitkin kipuaa vehreä viherkasvi.
Päädyn sivussa on kuvakudos Mariasta, Jeesuksen äidistä ja sen vierellä kookas risti.
Valkoinen arkku on keskellä päätykoroketta ja sen päällä hyvin kaunis kukka-asetelma.
Ystävämme maallinen maja lepää siellä.
Kyyneleitä valuu hiljalleen, silmäkulmia pyyhitään ja koskettava suru kuuluu myös salissa.
On ikävän aika, rakkaan ihmisen viimeisen matkan aika.
Itku on minussakin sisällä, mutta ei löydä tietä ulos.
En ole riittävän vahva itkeäkseni, en edes tässä, rakkaan ystävän arkun äärellä.
Kyyneleet ovat lahja, jota ei kaikilla ole. On vain hiljainen suru ja kaipaus.
Siunauksen jälkeen lähdemme arkkua kantavien läheisten ja omaisten jäljessä kävelemään hiljalleen ulos.
On pilvipoutaa, raikkaan viileä tuuli sivelee ihoa ja keväinen aurinko lämmittää kasvoja.
Kävelemme hautakivien ja kauniiden istutusten ohi.
Tuomi on kukassa ja sembramännyt hehkuvat syvän vihreinä.
Katselen niitä ihaillen.
Vanhat, tummanruskeat, suuret kävyt ovat auenneet ja pudottaneet siemenensä.
Myös uusia, punertavan ruskeita käpyjä on oksilla paljon.
Minä ihailen aina, kun näen näitä vehreitä ja tuuheita mäntyjä.
Ne kertovat kauniilla tavalla elämästä joka luo uutta vanhan rinnalle.
Ajattelen ystävääni, joka on nyt viimeisellä matkallaan ja saa lepopaikan kotiseutunsa, Someron multiin.
Täällä hän on kasvanut ja elämänsä elänyt, luonnoltaan hyvin kauniissa elämänpiirissä.
Häntälän notkojen vehmaissa maisemissa alkanut matka myös päättyy tänne samalle seudulle.
Muistojuhlakin on Häntälän kyläkeskuksessa, entisellä kansakoululla.
Ystävämme oli hyvin lahjakas monilla tavoin, runot ja taidekäsityöt olivat hänelle rakkaita.
Niinpä tilaisuudessa luetaan runo hänen runokirjastaan.
Kuunnellessani runoa, muistan monet keskustelut, joita vuosien varrella kävimme ystäväni kanssa.
 |
| Runo Ritva Nummela / Kuva Harry Torvinen |
Hän oli lahjakas sanan käyttäjä.
Sillä tavoin taitava, että ajatus oli sanojen sisällä kuin kauniissa kääreessä.
Lukijan sydän sai ne avata.
Sanat olivat usein pitkään vaikuttavia ja loivat uusia uomia ajatusvirtaan.
Hänen sanansa olivat elämän koulussa hiottuja helmiä.
Kuin arvokkaita viittoja kohti oivallusta.
Kirjoitin blogeja ja usein opin hänen kommenteistaan uusia näkökulmia ja ymmärrystä.
Toisinaan tuntui, että hänen kommenttinsa blogini jälkeen olivat kirjoitusten paras ja antoisin osa.
Nyt, kun hän on pois, puuttuu myös blogin kirjoittamisesta jotain minulle ja varmasti monelle lukijalle tärkeää ja koskettavaa.
Olenkin pohtinut, olisiko aika jo päättää tämä blogimatka.
Aloitin blogien kirjoittamisen lähes kaksitoista vuotta sitten sairastuttuani dystoniaan.
Aluksi kerroin lähinnä dystonia-nimisestä harvinaisesta sairaudesta.
Myöhemmin laajensin blogien kerronnan muihinkin ajatuksiin ja kokemuksiin.
Blogit ovat tuoneet minulle paljon lukijoita ja ystäviä.
Jotkut ovat poistuneet matkan aikana, kuka mistäkin syystä, elämä yhdistää ja toisinaan myös erottaa.
Mutta on niitäkin, jotka ovat olleet mukana alusta lähtien ja myös pysyneet.
Ilman lukijoita ja keskusteluja en olisi näin pitkään jaksanut blogia ylläpitää.
Ystäväni, jota sain olla saattamassa viimeiselle matkalle, tuli blogieni lukijaksi jo alkuaikoina, yli kymmenen vuotta sitten.
Samankaltainen, mutta erityyppinen sairaus yhdisti meitä.
Mutta oli jotain vielä enemmän, mikä meitä yhdisti.
Oli samankaltainen sielujen sointi.
Sanojen matka kulki samoilla, toisiaan ymmärtävillä tavoilla, erilaisilla, opettavillakin, mutta herkällä otteella.
Niinhän me toisiltamme opimme, minä varmasti sain oppia enemmän.
Erilaisuus yhdistettynä samankaltaisuuteen on suuri henkinen rikkaus.
Se avaa uusia ajatusvirtoja.
Dystonia on sairaus, joka usein uuvuttaa kantajansa.
Siksi myös siitä kirjoittaminen tuntuu joskus kuin lisäisi vielä kipuilevan taakkaa.
Toisinaan haluaisi kirjoittaa jotain myönteistä ja valoisaa.
Tuoda onnen hetkiä jonkun lukijan elämään.
”Onnen hetket” oli idea, jonka sain ajatellessani miten voisin tuoda iloa lukijan elämään.
Kysyin muutamalta ystävältä, olisiko heillä tarinaa elämän onnellisesta hetkestä.
Sellaista, jonka he haluaisivat jakaa lukijoille.
Ilokseni sain puolenkymmentä onnen hetkeä jaettavaksi.
Yksi sellainen onnen hetki, tai kokemus, oli tämän rakkaan ystäväni, jota nyt saattelimme viimeiselle matkalle.
Annan hänen kertoa tässä blogissa Onnen hetkestään omin sanoin, niin kuin vain hän osasi kirjoittaa.
RITVAN ONNEN HETKI
Tiedän mitä tarkoitat, yksi on ylitse muiden.
Täällä ei ollut järveä, vaan kylätien vieressä leveämpi oja, mitä sanottiin kaljuksi, se oli pihan reunalla.
Se oja oli kevään tuoksu, joka ei katoa.
Poppelipuita oli ojan reunat täynnä ja niiden pihkan tuoksu.
Aina muistan sen tuoksun ja äänet.
Ehkä tiedän sen puun, tännekin sen alun toin, että voi sulkea silmänsä ja tuntea siinä tuoksussa kevään.
Parasta siinä lammessa oli joka kevät illan hämärtyessä sammakoiden kevätjuhlat.
Se näky, kun sata sammakon päätä ja ihan huikeaa kurnutusta.
Se kevään iltausvan hämärä. En ehkä osaa selittää, mutta kun silmät suljen, näen ja tunnen sen hetken, tuoksut ja äänet.
Niitä ei ole muualla.
Ehkä toisenlainen muisto, josta olen tehnyt runon, on kadonnut enkelikuva.
Se liittyy hetkeen, jossa kiipesin vanhoja kapeita rappuja vintille, vanhaan synnyinkotiini, jonka purkivat kun muutimme.
Se on ehkä sopivampi, sillä siellä oli vanha, edellisten polvien kirjoittama muistivihko.
Mustakantinen vihko eräässä matkalaukussa muistojen joukossa.
Siinä oli todella kauniita kiiltokuvia ja keskellä enkeli, joka täytti koko sivun.
Vaikka pelottikin pimeässä vintissä, niin ei koskaan tullut hukkareissua, sillä se kiiltokuvaenkeli kultareunainen oli niin kaunis.
Mutta sitten se enkeli katosi kun muutimme, en enää löytänyt sitä laukkua.
Tämän muiston loppu on runona.
Runo syntyi, kun olin eräässä kanalassa lomittamassa.
Yhtäkkiä ymmärsin, että koko ajan kulki vierelläni se lapsuuden enkeli kultareunainen.
En vain ollut huomannut sitä.
Suurinpiirtein näin tykkään tästä muistosta sillä se on tosi.
KIILTOKUVA ENKELINI
Minun aarteeni, onneni voimani
muisto lapsuuden
ullakon pimeän kätköissä
muistovihko mustakantinen
aarteita entisten polvien
Kukkakoreja ja enkeleitä
ja kaunein kaikista
se enkeli kultareunainen
joka koko sivun täytti.
Vuosien saatossa
vaihtuivat maisemat
jäi lapsuuskoti
ja purettiin myös se vintti.
Niin usein palasin muistoissani
siihen kadonneeseen enkelinkuvaan.
Kunnes ymmärsin että
koko ajan se kulki vierelläni
lapsuuden enkeli
kultareunainen.
En vain huomannut sitä.
Se sydämen ääni joka johti
kun suuntaani valitsin.
Se valo johon suunnistin
kun maailma tummalta näytti.
Se turvan ja onnen tunne
kun iltarusko maalaa maisemaa
Se kiiltokuva enkelini lapsuuden
palaan juurille
lapseksi jälleen.
Ritva Nummela
Kiitos rakas ystäväni, lepää rauhassa.
 |
| Runo ja kuva Ritva Nummela |
 |
| torvinenharry@gmail.com |
