lauantai 24. toukokuuta 2025

YSTÄVÄN HAUTAJAISISSA



On ikävän aika, 
rakkaan ihmisen viimeisen matkan aika. 
Itku on minussakin sisällä, 
mutta ei löydä tietä ulos. 

En ole riittävän vahva itkeäkseni, 
en edes tässä, 
rakkaan ystävän arkun äärellä. 

Kyyneleet ovat lahja, jota ei kaikilla ole. 
On vain hiljainen suru ja kaipaus. 

-harry




Istun kappelin penkissä vaimoni vieressä. Etuosassa, vasemmalla kulmalla on pieni ikkuna ja punatiilistä seinää pitkin kipuaa vehreä viherkasvi. 

Päädyn sivussa on  kuvakudos Mariasta, Jeesuksen äidistä ja sen vierellä kookas risti. 

Valkoinen arkku on keskellä päätykoroketta ja sen päällä hyvin kaunis kukka-asetelma. 

Ystävämme maallinen maja lepää siellä. 

Kyyneleitä valuu hiljalleen, silmäkulmia pyyhitään ja koskettava suru kuuluu myös salissa. 

On ikävän aika, rakkaan ihmisen viimeisen matkan aika. 

Itku on minussakin sisällä, mutta ei löydä tietä ulos. 

En ole riittävän vahva itkeäkseni, en edes tässä, rakkaan ystävän arkun äärellä. 

Kyyneleet ovat lahja, jota ei kaikilla ole. On vain hiljainen suru ja kaipaus. 




Siunauksen jälkeen lähdemme arkkua kantavien läheisten ja omaisten jäljessä kävelemään hiljalleen ulos. 

On pilvipoutaa, raikkaan viileä tuuli sivelee ihoa ja keväinen aurinko lämmittää kasvoja.

Kävelemme hautakivien ja kauniiden istutusten ohi. 

Tuomi on kukassa ja sembramännyt hehkuvat syvän vihreinä. 

Katselen niitä ihaillen. 

Vanhat, tummanruskeat, suuret kävyt ovat auenneet ja pudottaneet siemenensä. 

Myös uusia, punertavan ruskeita käpyjä on  oksilla paljon. 

Minä ihailen aina, kun näen näitä vehreitä ja tuuheita mäntyjä. 

Ne kertovat kauniilla tavalla elämästä joka luo uutta vanhan rinnalle. 




Ajattelen ystävääni, joka on nyt viimeisellä matkallaan ja saa lepopaikan kotiseutunsa, Someron multiin. 

Täällä hän on kasvanut ja elämänsä elänyt, luonnoltaan hyvin kauniissa elämänpiirissä. 

Häntälän notkojen vehmaissa maisemissa alkanut matka myös päättyy tänne samalle seudulle. 

Muistojuhlakin on Häntälän kyläkeskuksessa, entisellä kansakoululla. 

Ystävämme oli hyvin lahjakas monilla tavoin, runot ja taidekäsityöt olivat hänelle rakkaita. 

Niinpä tilaisuudessa luetaan runo hänen runokirjastaan. 

Kuunnellessani runoa, muistan monet keskustelut, joita vuosien varrella kävimme ystäväni kanssa. 


Runo Ritva Nummela / Kuva Harry Torvinen


Hän oli lahjakas sanan käyttäjä.

Sillä tavoin taitava, että ajatus oli sanojen sisällä kuin kauniissa kääreessä.

Lukijan sydän sai ne avata. 

Sanat olivat usein pitkään vaikuttavia ja loivat uusia uomia ajatusvirtaan. 

Hänen sanansa olivat elämän koulussa hiottuja helmiä.

Kuin arvokkaita viittoja kohti oivallusta. 

Kirjoitin blogeja ja usein opin hänen kommenteistaan uusia näkökulmia ja ymmärrystä. 

Toisinaan tuntui, että hänen kommenttinsa blogini jälkeen olivat kirjoitusten paras ja antoisin osa. 

Nyt, kun hän on pois, puuttuu myös blogin kirjoittamisesta jotain minulle ja varmasti monelle lukijalle tärkeää ja koskettavaa. 

Olenkin pohtinut, olisiko aika jo päättää tämä blogimatka. 




Aloitin blogien kirjoittamisen lähes kaksitoista vuotta sitten sairastuttuani dystoniaan. 

Aluksi kerroin lähinnä dystonia-nimisestä harvinaisesta sairaudesta. 

Myöhemmin laajensin blogien kerronnan muihinkin ajatuksiin ja kokemuksiin. 

Blogit ovat tuoneet minulle paljon lukijoita ja ystäviä. 

Jotkut ovat poistuneet matkan aikana, kuka mistäkin syystä, elämä yhdistää ja toisinaan myös erottaa.

Mutta on niitäkin, jotka ovat olleet mukana alusta lähtien ja myös pysyneet. 

Ilman lukijoita ja keskusteluja en olisi näin pitkään jaksanut blogia ylläpitää. 




Ystäväni, jota sain olla saattamassa viimeiselle matkalle, tuli blogieni lukijaksi jo alkuaikoina, yli kymmenen vuotta sitten. 

Samankaltainen, mutta erityyppinen sairaus yhdisti meitä. 

Mutta oli jotain vielä enemmän, mikä meitä yhdisti. 

Oli samankaltainen sielujen sointi.

Sanojen matka kulki samoilla, toisiaan ymmärtävillä tavoilla, erilaisilla, opettavillakin, mutta herkällä otteella. 

Niinhän me toisiltamme opimme, minä varmasti sain oppia enemmän.

Erilaisuus yhdistettynä samankaltaisuuteen on suuri henkinen rikkaus.

Se avaa uusia ajatusvirtoja.




Dystonia on sairaus, joka usein uuvuttaa kantajansa.

Siksi myös siitä kirjoittaminen tuntuu joskus kuin lisäisi vielä kipuilevan taakkaa. 

Toisinaan haluaisi kirjoittaa jotain myönteistä ja valoisaa. 

Tuoda onnen hetkiä jonkun lukijan elämään. 

”Onnen hetket” oli idea, jonka sain ajatellessani miten voisin tuoda iloa lukijan elämään. 

Kysyin muutamalta ystävältä, olisiko heillä tarinaa elämän onnellisesta hetkestä. 

Sellaista, jonka he haluaisivat jakaa lukijoille. 

Ilokseni sain puolenkymmentä onnen hetkeä jaettavaksi. 

Yksi sellainen onnen hetki, tai kokemus, oli tämän rakkaan ystäväni, jota nyt saattelimme viimeiselle matkalle. 

Annan hänen kertoa tässä blogissa Onnen hetkestään omin sanoin, niin kuin vain hän osasi kirjoittaa.




RITVAN ONNEN HETKI

Tiedän mitä tarkoitat, yksi on ylitse muiden. 

Täällä ei ollut järveä, vaan  kylätien vieressä leveämpi oja, mitä sanottiin kaljuksi, se oli pihan reunalla.  

Se oja oli kevään tuoksu, joka ei katoa. 

Poppelipuita oli ojan reunat täynnä ja niiden pihkan tuoksu.

Aina muistan sen  tuoksun  ja äänet.

Ehkä tiedän sen puun, tännekin sen alun toin, että voi sulkea silmänsä ja tuntea siinä  tuoksussa kevään.  

Parasta siinä lammessa oli joka kevät illan hämärtyessä  sammakoiden kevätjuhlat.

Se näky, kun sata sammakon päätä ja ihan huikeaa kurnutusta.

Se kevään iltausvan hämärä. En ehkä osaa selittää, mutta kun silmät suljen, näen ja tunnen sen hetken, tuoksut ja äänet.

Niitä ei ole muualla.

Ehkä toisenlainen muisto, josta olen tehnyt runon, on kadonnut enkelikuva.

Se liittyy hetkeen, jossa kiipesin vanhoja kapeita rappuja vintille, vanhaan synnyinkotiini, jonka purkivat kun muutimme.  

Se on ehkä sopivampi, sillä siellä oli vanha, edellisten polvien kirjoittama muistivihko.

Mustakantinen vihko eräässä matkalaukussa  muistojen joukossa. 

Siinä oli todella kauniita kiiltokuvia ja keskellä enkeli, joka täytti koko sivun.

Vaikka pelottikin pimeässä vintissä, niin ei koskaan tullut hukkareissua, sillä se kiiltokuvaenkeli kultareunainen oli niin kaunis.

Mutta sitten se enkeli katosi kun muutimme, en enää löytänyt sitä laukkua.  

Tämän muiston loppu on runona.  

Runo syntyi, kun olin eräässä kanalassa lomittamassa.

Yhtäkkiä ymmärsin, että koko ajan kulki vierelläni se lapsuuden enkeli kultareunainen.

En vain ollut huomannut sitä.

Suurinpiirtein näin tykkään tästä muistosta sillä se on tosi.



KIILTOKUVA ENKELINI

 

Minun aarteeni, onneni voimani

 muisto lapsuuden

 ullakon pimeän kätköissä

 muistovihko mustakantinen 

 aarteita entisten polvien


Kukkakoreja ja enkeleitä

ja kaunein kaikista

se enkeli kultareunainen

joka koko sivun täytti.

 

Vuosien saatossa

           vaihtuivat maisemat

jäi lapsuuskoti

ja purettiin myös se vintti.

Niin  usein palasin muistoissani

siihen kadonneeseen enkelinkuvaan.

 

Kunnes ymmärsin että

koko ajan se kulki vierelläni

 lapsuuden enkeli

          kultareunainen.

 En vain  huomannut sitä.

 

Se  sydämen ääni joka johti

kun suuntaani valitsin.

Se  valo johon suunnistin

kun maailma tummalta näytti.

Se turvan ja onnen tunne

kun iltarusko maalaa maisemaa

 

Se kiiltokuva enkelini lapsuuden

palaan juurille

         lapseksi jälleen.

         

Ritva Nummela


Kiitos rakas ystäväni, lepää rauhassa.


Runo ja kuva Ritva Nummela





torvinenharry@gmail.com




maanantai 19. toukokuuta 2025

ELÄMÄ ON ENEMMÄN





Oli helmikuun ilta ja luonnossa jo alkavan kevään tuntua. Leuto sää kutsui ulos ja päätin lähteä lenkille. Tie oli jäinen ja hölkkäsin varovasti. 

Olin täyttänyt hiljattain pyöreitä ja siirtynyt uudelle vuosikymmenelle.

Dystonia nimisestä sairaudesta en tiennyt vielä muuta, kuin oudon nimen.




Sen oli eräs ihminen, johon edellisenä kesänä tutustuin maininnut kuin ohimennen. 

Pää keinahdellen kaulatuen yläpuolella, hän kertoi erikoisesta sairaudestaan, joka ei tapa, mutta ei myöskään parane. 

Aina silloin tällöin näin hänet talven aikana ja vaihdoimme jonkun sanan. 

Huomasin, että hänen päänsä piti jatkuvaa liikettä, mutta emme puhuneet asiasta. 

Kauluri ja liikkuva pää muuttui kuin osaksi hänen olemustaan. 

Tunnistettavaksi, persoonalliseksi osaksi.




Tuona helmikuun iltana kevät oli murtautumassa talven salpojen läpi ja ilmassa oli kasvoja hyväilevää lauhaa tuulta.

Oli jo hämärää havaitessani tutun hahmon kävelevän katuvaloissa vastaan.

Pää hieman kenossa kauluksen päällä hän käveli eteeni, halasi voimakkaasti ja onnitteli syntymäpäivästä.

Olin vähän häkeltynyt halauksesta, mutta ajattelin sen kuuluvan hänen tyyliinsä onnitella.

Muutaman sanan vaihdettuamme hän jatkoi matkaansa.

 



Tuosta hetkestä kului pari vuotta, kun eräänä helmikuun aamuna pääni lähti työmatkalla kiertymään sivulle. 

Runsaan vuoden kuluttua sain servikaalisen dystonian diagnoosin. 

Tiesin silloin, että minulla on sama sairaus, kuin tuolla tuttavallani, joka eräänä helmikuun iltana yllätti minut.




Olen toisinaan miettinyt, näkikö hän alkavan dystonian oireita minussa. 

Tiedän, että useilla liikehäiriösairautta potevalla on tarkka silmä alkavan sairauden oireiden suhteen.

Hän oli ehkä tavatessamme pannut merkille jotain, minkä voi päätellä sairauden ensi oireiksi.

Ajattelen, että hän halusi omalla tavallaan rohkaista minua, näyttää ettei tämä sairaus elämää pysäytä. 

Tähänkin tottuu, niin kuin kaikkeen muuhunkin elämässä. 




Tuo kohtaamani ihminen on jo vuosia sitten poistunut tästä ajasta toisen sairauden kautta.

Hän jätti kuitenkin minuun vahvan muistojäljen. 

Selviytymisen jäljen. Tiedon, että tästäkin mennään läpi. 

Nyt olen yli kymmenen vuotta kantanut tätä harvinaista sairautta elämässäni.

Yhä useammin huomaan, että se on muuttunut osaksi elämää.

Kuin jokin piintynyt tapa, mihin on pakko tottua. 

Elämä on kuitenkin enemmän kuin tapa.




On kyllä myönnettävä, että aina toisinaan löydän itseni ihmettelemästä, miten tätä pään vääntymistä, sen aiheuttamaa kipua ja liikettä jaksaa. 

Mutta sitten elämään tulee jokin muu asia ja unohdan koko sairauden. 

Huomaan, että elämä on enemmän kuin dystonia tai mikään muu. 

Elämä on niin suuri asia, ettei se salli minkään asian astua eteensä. 

On vain yksi elämä ja siihen kuuluu toisinaan myös sairautta. 

Ei se silti muuta miksikään sitä, että elämä on aina enemmän. 

Aina vahvempi.




Toukokuun aamuna, kun istun kahvilla terassilla ja kuuntelen mustarastaan laulua.

Katselen lintujen tauotonta lentelyä, pesien rakentelua ja uutta kasvua luonnossa.

Ymmärrän jotain elämän voimasta.

Sen jatkuvasta uudistumisesta. 

Elämä on enemmän.


torvinenharry@gmail.com




keskiviikko 7. toukokuuta 2025

KOKEMUKSIA DYSTONIAN HOIDOISTA - KUUKAUSI BOTOX-PIIKEISTÄ




Aamuvarhaisella juoksin viiden kilometrin lenkin ja huomasin niskojen tuntuvan rennommilta kuin tavallisesti. 

Vääntömomentti oli noin kahdenkymmenenviiden asteen paikkeilla.  

Hetken tie oli kevyempi kulkea.



Pienistä asioistahan elämän hyvät hetket lopulta koostuvat. 

Vähänkin helpotusta vääntöihin vaikuttaa mielialaan myönteisesti.

Mielialan paraneminen taas rentouttaa ja lieventää dystonian oireita. 

Kuntoilun kannalta se on hyvä asia, koska yleiskunto auttaa jaksamaan paremmin tämän uuvuttavan sairauden otteessa.  



Viimeisistä botox-piikeistä on nyt kuukausi aikaa, joten niiden antama vaste on parhaimmillaan. 

Vaikuttaa siltä, että piikit onnistuivat hyvin ja osuivat oikeisiin kohtiin.

Huomasin botuliinin helpottavan vaikutuksen tuntuvan selkeästi pari viikkoa sitten. 



Olin tilanteessa, jossa pää oli pidettävä mahdollisimman suorassa. 

Nehän ovat hetkiä, joissa väännöt  ovat yleensä voimakkaimpia. 

Dystonia aktivoituu kaikesta, missä katse on pidettävä suoraan eteenpäin.

Huomasin, että pää vääntyi heti sivuun, mutta se oli helpompi palauttaa eteenpäin ja pitää jonkin aikaa paikoillaan. 

Myöskään heiluriliikettä ei aiheutunut pään pitämisestä eteenpäin.    


Piirros Marja Torvinen


Viime syksynä päättynyt kokeiluni, puolitoista vuotta ilman botuliinia, on vaikuttanut ilmeisen myönteisesti botuliinitoleranssiin.

Lääkkeen vaste on lisääntynyt ja botox tuntuu tehoavan dystonian oireisiin voimakkaammin. 

Vaikutuksen pituus oli viime joulukuun ja huhtikuun välillä hyvä noin kaksi kuukautta.

Sen jälkeen väännöt alkoivat lisääntyä.

Viimeinen kuukausi ennen piikkejä oli aika rankka.

Nyt odotan mielenkiinnolla, kuinka kauan tämä hyvä vaihe kestää.



Seuraavat botuliinihoidot ovat tulossa melko pian, sillä neurologini kesäloman vuoksi sovimme ne jo kesäkuulle.

Botox-hoitojen välille tulee aikaa nyt vajaa kolme kuukautta. 

Koskaan ennen en ole käynyt piikeillä alle kolmen kuukauden aikana.

Neurologi pohtikin mahdollisuutta, ettei oikeita, dystonian aktivoimia kohtia ole helppo löytää.

Hän merkitsi tarkkaan kohdat, joihin antoi piikit.

Se auttaa seuraavalla kerralla pistoskohtien etsimisessä.



Kävin tänään hammaslääkärissä paikkauttamassa kaksi pintareikää.

En halunnut puudutusta, koska ajattelin reikien olevan pieniä. 

Arvasin oikein, eikä paikkaus aiheuttanut minkäänlaista kipua.

Pari kertaa hammaslääkäri pyysi oikaisemaan vähän sivulle kääntynyttä päätäni.

Muuten pää pysyikin lähes koko ajan suorassa.

Se tuntui hyvältä.


torvinenharry@gmail.com