ONNELLISEN VAELTAJAN AJATUKSIA

Tuli kurottaa reppua kohti. Kaikki on siellä, mitä retkelle tarvitaan. Kahvipannu, vettä, pilkkeet, tuohet, eväät, kuksa ja paljon muuta.

Hiljaisuus on täynnä elämänvoimaa. Odottaa ja lepää. Hongittunut puu taistelee olemassaolostaan, on jo kenossa, matkalla veteen. 

Elämä jatkuu, kiertää ja nousee, kohisee tuulessa.

Pitkospuut yli suopuron ovat vaeltajan ystävät. Suomaastoissa uppoaa ilman niitä joskus yllättäen polvia myöten pehmeään, jäiseen suonsilmään.

On seisottava henkisesti sillä rannalla, mille on kasvanut. Siellä ihmisen juuret ovat. 

On oltava omilla juurillaan, omalla pohjalla. Jokainen on lopulta yksin omalla perustallaan.

Polku, kulkijoiden tekemä, tuhansien askelten kaiku. Jos kuulisi niiden äänet, sitä yllättyisi. 

Toisinaan haluaa rämeikköön, omalle polulle, tarpomaan ja uupumaan.

Lahossa puussa on tyhjä kotipesä. Kesää odottava, mennyttä muistellen. 

Mihin linnut lensivät täältä lammen rannalta. 

Korpilammelta kauas pitkien vesien yli.

Aamun hämärässä, usvaisen lammen rannalla seison ja katselen. 

Tuon pienen saaren jokainen puu on selviytyjä. 

Omalla tavallaan nekin ovat kulkureita, niin kuin jokainen meistä. 

Puut, nuo hiljaiset vaeltajat.

Joku kasvaa muita suuremmaksi, herättää kulkijan huomion ja vie etsimään hyvää kohtaa kuvata. 

Toinen jää näreeksi, kituuttaa siinä ja kantaa oman kuormansa. 

Lumen paino on sama, ja valoa kohti kumpikin kulkee, metsän ystävät.

”Minä kasvoin suoraksi tähän rannalle. En antanut tuulille periksi. Olen ollut aina tässä taustalla, vähän sivussa ja tukena. En ole koskaan halunnut esille, niin kuin tuo mutkainen puuhkamänty. Miten siitä kasvoi tuollainen. Halusi aina esille. Oli uusien virtausten vietävissä, välillä sinne ja sitten tänne. Nyt se on siinä kaikkine kiemuroineen. Miksi kaikki ihailevat ja kuvaavat sitä, vaikka minä seison tässä suorana ja ryhdikkäänä”, juttelee jykevä rantapuu, selälle suorana katsova.

Kenopuu kaatuu niin hitaasti, ettei sen painumista huomaa. Kohti pehmeää lumityynyä, elämään väsynyt ja uupunut. 

Varjot ovat saavuttaneet sen, vesi odottaa, tietää että pian sen on avattava sylinsä, otettava vastaan. 

Ja elämä jatkuu.

Alkukesällä tässä suojaisassa lahdelmassa ui vesilintupoikue. Niillä oli pesä pienessä saaressa. 

Istuin aamuvarhaisella kauempana, suolta laskeutuvalla töyräällä. Hörpin kuksasta kahvia ja katselin kuinka nouseva aurinko siivilöityi oksista.

Se kimmelsi pienessä tuulenvireen pyyhkimässä pyörteessä ja lintujen siipisulilla.

Pieni saari kapean lammen keskellä. Yksin usvassa, vesi erottaa sen kaikesta ja yhdistää olevaan, siihen mitä sillä on. 

Kesällä se on täynnä lokkeja. Niitä on lähes joka puun oksalla. Sieltä ne valvovat lammella liikkuvia.

Ne ovat valmiina nappaamaan vesilinnun poikasen ja suojelevat pesiään.

Näitä suolampareita on paljon täällä. Kulkeminen upottavassa  maastossa on rankkaa. 

Jalat väsyvät ja sitä pohtii, miksei kulkenut valmiita polkuja. Sitten tulee tähän, lampareen kohdalle. 

Katselee ja kuuntelee hiljaisuutta. Väsymys unohtuu.

Jäljet kertovat kulkijasta. Omat askeleet. 

Jokaisen on kuljettava tähän maailmaan omat jälkensä. 

Toisilla ne ovat suuremmat, joillakin lyhyemmät.

Toisilla ne kulkevat eri suuntiin. 

Omat askeleet, itse kuljetut.

Korpisuon kauneus saa puutkin joskus kumartumaan lampareen ylle. 

Tai ehkä ne odottavat kesää. 

Kaunista alkukesän aamua, kun sen kuvajainen syvänvihreänä piirtyy siniseen veteen.

Luonto lepää ja elää lumisen kuoren alla. 

Tuuli hiljenee, hakee voimaa jostain. 

Kohta se palaa kuin kaukainen jyminä. 

Tulee päälle, taivuttaa puunrunkoja ja heittelee oksia jalkoihin.

Otan repusta tekemäni pilkkeet, asetan ne paikoilleen, työnnän tuohia alle ja odotan tuulen lepohetkeä. 

Sytytän tulen, kaadan vettä nuotion nokeamaan pannuun. 

Istun kaatuneen, hongittuneen puun rungolle, otan eväsleivän ja kuksan esiin. 

Puut rätisevät ja savu kiemurtelee kohti lammen rantaa. Olen tässä.

Onnellinen vaeltaja.

Harry

AIVOKIRURGIN MATKASSA LEIKKAUSSALIN ARJESSA

 

Juha Hernesniemen muistelmat on hyvässä mielessä vanhan ajan elämäntarina ja lähes päätalomainen työn kuvaus aivokirurgin ammatista. Aivokirurgi Hernesniemi ottaa lukijan mukaansa, vie leikkaussaliin ja näyttää millaista arkea siellä eletään. Leikkauksen vaiheittainen kerronta on niin tarkkaa ja jokaisen vaiheen esitys täsmällistä, että mukanaolon tuntu on käsin kosketeltava. Jännite siitä, miten leikkaus onnistuu, raja huikean onnistumisen ja lopullisen menetyksen välillä on kuin nuoralla kävelyä.

Hernesniemi tuo kuvailuihin mukaan myös pitkän rivin työtovereitaan sekä potilaita, surullisia ja hauskoja sattumuksia, huippukirurgien välisiä jännitteitä, elämältä maistuvia, välillä katkeriakin, mutta syvästi inhimillisiä tapauksia. Kerronta etenee rauhallisen juohevasti, on rehdin makuista ja Hernesniemi tuntuu puhuvan itse kirjassaan. Hän ei tarvitse haamukirjoittajaa, sana on hallussa kuin kirurgin veitsi. Kaikessa on silti mukana aito arkisuus, sitähän työ kuitenkin on, vaikka kysymys on aina ihmisen elämästä.

Ihan kivuton ei lahjakkaan nuoren miehen tie lääkäriksi ole. Apua ja tukea antaa isä sekä tyttöystävä. Mutta kun Hernesniemi on vauhtiin päässyt ja oman kutsumuksensa löytänyt, pureutuu hän sisukkaasti työhön ja syventyy kaikkeen tietoon, mikä koskee neurokirurgin työtä. Uurastaminen ja pyrkiminen huippukirurgiksi on kunnioitettavaa. Alusta lähtien hän painottaa toistojen ja toistojen, runsaan, peräänantamattoman työn merkitystä. 

Juha Hernesniemi kertoo lämpimän lempeästi ja inhimillisesti kaikki tapahtumat, myös surulliset, jotka kokee raskaasti ja osassa kokee epäonnistuneensa. Pahinta on, kun taitavan ja onnistuneen leikkauksen jälkeen seuraa hirvittävin mahdollinen lopputulos. Niitä Hernesniemi kertoo vieläkin surevansa. Kuitenkin hyvin onnistuneita leikkauksia on paljon ja muistoissa myös iloisia kokemuksia, yksi niistä poromies pohjoisesta ja muhkea savuporopaisti  tai savolainen, jonka murre kuvaannollisesti leikattiin pois.

Harzun kirjavinkit

Dystoniaa sairastavan kannalta tämä kirja on myös mielenkiintoinen, vaikka siinä ei paljonkaan suoranaisesti sairautta käsitellä tai mainita. Hernesniemi pitää uransa alkupuolella luennon spasmodisesta torticolliksesta eli servikaalisesta dystoniasta ja sen hoidosta leikkauksella. Hän mainitsee hoitojen yhden vaiheen, jossa leikattiin päätä virheasentoon vääntäviä lihasjänteitä. Aika oli vielä sitä, kun dystoniaa hoidettiin leikkaamalla niskoja vääntäviä lihaksia poikki. 

Usein kävi kuitenkin niin, että dystonia jonkin ajan kuluttua siirtyi toiseen lihakseen ja pää vääntyi taas. Tästä hoitomuodosta on onneksi jo ajat sitten luovuttu. Dystonian tämän päivän neurokirurginen hoitomuoto leikkauksella on syväaivostimulaatio, jonka avulla vaikeaa dystoniaa sairastavia hoidetaan. DBS-hoitoa eli syväaivostimulaatiota, joka on neurokirurginen dystonian hoitomuoto nykyään, Hernesniemi ei käsittele kirjassaan.

Minun isäni kuoli nuorehkona aivoverenvuotoon, joten lukuisat aneurysman ja AVM:n leikkaukset vievät ajatukseni niihin aikoihin. En voi välttyä ajatukselta, että isäni olisi voitu nykyään pelastaa elämälle onnistuneella leikkauksella. Tunne siitä, että leikkauksen kohteena on rakas lähiomainen, on siksi lukiessa ja kuunnellessa tuntuva, koskaan ei tiedä miten käy. Onneksi kuitenkin useimmiten aneurysmien leikkaukset sujuvat hyvin. 

Tiede on mennyt eteenpäin ja omalta osaltaan sitä on kuljettanut uusiin oivalluksiin aivokirurgi Juha Hernesniemi. Mielenkiintoinen kirja, joka kertoo koreilematta huippukirurgin elämäntarinan ja esittää asiat niin, että tavallinen lukijakin pysyy hyvin mukana.

Harry

HILJAISTEN SANOJEN VOIMA

 

Se, mikä meissä on aitoa kestää parhaiten. Se on arvokasta, vaikka emme aina osaa sitä riittävästi itse arvostaa. 

Oma ääni, omat ajatukset. Hiljaisten sanojen voima.

Ne sanat, jotka annettiin, on hyvä sanoa tai kirjoittaa. Oman äänen sanat, viesti sisimmästä, sydämen ääni.

Jokaisella on oma ääni ja sanat. Niiden arvo ja voima on aitoudessa.

Hyvä on myös kuulla ja kuunnella. Arvostaa niitä hiljaisia ääniä.

Sanoja, jotka eivät erotu joukosta, jos ei niitä herkällä korvalla kuuntele. 

Arkoja ääniä. Hiljaisia, kuulemisen arvoisia sanoja.

Elämän arjessa hiottuja sanoja. Kokemusten pohjavirtoja.

Sosiaalinen media on muuttanut tiedon kulun niin nopeaksi, että on oltava valpas sen edessä. 

Muussa tapauksessa antautuu henkisesti ja muuttuu somen kaiuksi.

Kaikki ei ole totta, mikä totena somessa jaetaan. Pyrkimys niillä on usein vain tukea omaa tai jonkun ryhmän etua ja päämääriä. 

Surullisimpia ovat ne, jotka jakavat toisten joukkoviestejä, mutta eivät anna mitään itsestään. 

Jos ei itsestään sano mitään, on säälittävää jakaa vain toisten sanoja kaikuna. 

Eräs lukijani kirjoitti ihmisen omasta äänestä. Sisäisen äänen säilyttämisestä ja kuuntelusta. 

Elämme ajassa, joka tulvii tietoa ja ääniä monilta eri kanavilta ja laitteilta. 

Ihmisestä voi kaikkien viestien tulvassa tulla vain kaiku joka toistaa kuulemaansa. 

Tai sitten käy niin, että ihminen vaikenee, koska ei tunne omaavansa riittävästi mitään sanottavaa. 

Ja kuitenkin tämä päivä kaipaa kaikkein eniten tavallisen, arkisen ihmisen ääntä. 

Hiljaisten sanojen voimaa.

Jokaisella on oma tarinansa, oma äänensä, ainutlaatuinen ja arvokas. 

Sen kuulemiseen on syytä. Arkinen tarina tai muutama sana elämästä.

Hiljaisten sanojen kuunteleminen on sanojan arvostamista. 

Voi kuulla jotain mitä ei muuten toinen koskaan sanoisi.

Voi olla, että pelko siitä, ettei kukaan kuuntele, vaientaa aremman luonteen. 

Herkkä korva hiljaisille sanoille kuulee kaiken hälyn keskeltä arat sanat.

Ne sanat, jotka menevät metelissä monilta ohi. 

Aidot, oman äänen sanat.

Hiljaisten sanojen voima.

Harry

REHELLISET SELITYKSET

 

”Ole tarkkana, minä yritän vedättää sinua”, hän sanoi ja puhui totta.

Valkoinen valhe on keino, jonka avulla voi väistää epämiellyttävän totuuden. 

”Miten minä tämän sanoisin, etten ihan kaikkea valehtelisi”, hän aloitti rehellisesti.

”Tätä työtä ei voi tehdä, jos puhuu aina totta”, hän tokaisi puhelun jälkeen.

Valheella on lyhyet jäljet sanottiin ennen. 

Nyt unohduksen lumi peittää ne yhdessä päivityksessä. 

Vale-sana tulee valamisesta, joka aikoinaan merkitsi myös kaatamista. 

Valu, johon oli sekoittunut jotain, mikä ei sinne kuulunut, menetti arvoaan. 

Siitä tulee sanonta; ”Totuus ei pala tulessakaan”. 

Valaminen tuo esiin sen, mikä kestää. 

Kuona rapisee elämän arjessa.

Valu kaadetaan muottiin. Vale voi kaataa ihmisen. 

Totuus jäytää ytimen. Elämä murenee, koska ydin hajoaa.

Maalittaminen on valeista yleisin. Ennen sitä kutsuttiin juoruksi.

Jokainen valehtelee joskus, mutta vale rikkoo luottamuksen.

Luottamus on vaikea saavuttaa ja mahdoton palauttaa.

Kannattaa silti yrittää.

Vikojaan ja virheitään on vaikea kertoa.

 Ja äärettömän raskasta salata.

Valu on valinta.

Mikä kestää elämän ahjossa.

”On helppoa elää omana itsenään”, hän sanoi ja alkoi näytellä itseään.

”Minä en tee sitä”, hän sanoi tehdessään.

Jälkeenpäin hän sanoi, että se oli valkoinen valhe.

Ja sytytti valkoisen kynttilän haudalle.

Muistokirjoituksissa lukee harvoin, että hän oli taitava valehtelija. 

Sanotaan mieluummin taitava keskustelija ja sosiaalisesti luova.

Tuli toimeen kaikkien kanssa.

Rehellinen, totta puhuva ihminen ei voi tulla toimeen kaikkien kanssa.

Ei kannata edes yrittää.

Joskus on valittava yksinäisyys tai vale. 

Toiset viihtyvät kuitenkin seurassa.

Köyhälle on helpompi valehdella. 

Voi ostaa totuuden.

Selittää tarinansa muistelmissa.

Joita ei itse kirjoita.

On varaa siihen. 

”Rehelliset muistelmat”

Tavallinen ja rehellinen ihminen.

Totta puhuva ja luotettava.

On uhanalainen laji.

Hänet tulisi rauhoittaa.

Rehelliset ihmiset ovat huijareiden lempikohteita.

Joka puhuu totta, olettaa usein toistenkin tekevän niin.

Hän pettyy pahasti ja usein.

Mikään ei kestä pitkään tässä maailmassa. 

Aika jättää lopulta jokaisen.

Vain oma elämä on lopulta se joka punnitaan. 

Onko silloin jäljellä vain hyvä selitys.

Valkoinen valhe.

Harry