Näytetään tekstit, joissa on tunniste väsymys. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste väsymys. Näytä kaikki tekstit

tiistai 21. helmikuuta 2023

PIENEN IHMISEN HÄTÄ - OIREET KUIN KAUHULEFFASTA

Pakko sanoa nyt että yllättävän kehnosti olen voinut. Ei voi uskoa että niin paljon vaikutti, kun ne lääkkeet loppui. Olin botuliinipiikeillä joku aika sitten ja oireita hillitsevät lääkkeet loppuivat. 

Tässä kaikki vain sanovat, että kun juuri olet piikit saanut, niin eikö ne auta? 

Ei ymmärretä, ettei ne toimi ilman lääkkeitä. Odottelin, että oireet tasaantuu, mutta alkoi tapahtua uskomattomia juttuja kasvoissa. 

Se toinen, parempi silmä meni kiinni ja toinen silmä oli kuin joku kauhuleffan liikkumaton suuri pallo. Sitten alko tulla leukoihin jäykkyys, ettei meinannut voida puhua. 

Yllättävä lääkkeiden loppuminen aiheutti nämä oireet. Tiedät kyllä kaiken noista mutta kyllä lääkkeet on löydettävä jokaiselle.”


Vaikuttajan tehtävä on raapia yhteiskunnan päättäjien nahkaa, niin voimakkaasti, että pääsee ihon alle ja saa sanomansa perille. 


Tämän hätähuudon kirjoitti eräs lukijani. Hän sairastaa dystonian tyyppiä, joka vaikuttaa silmäluomiin ja kasvoihin. 

On luonnollista, että kasvojen ja silmien muutokset ovat elämää rajusti rajoittavia oireita. 

Tähän sairauteen on hoitona botuliinipistokset sekä lääkkeet, jotka hillitsevät oireita. 

Jokainen voi kuvitella nuo oireet luettuaan, millaista elämä olisi ja vaikkapa kaupassa käynti? 

Miksi lääkkeet ovat sitten loppuneet, se on hyvä kysymys. 

Kysymys, joka kaikuu siellä päättäjien suurissa holveissa. Ponnahtelee seinissä ja etsii kuulijaa. 

Ihmisen hätähuuto kaikuu vaikuttajien kuuroille korville. 


Ihmisen hätähuuto kaikuu vaikuttajien kuuroille korville. 


Pienen ihmisen hätä ei kiinnosta. Ei myöskään pienen ihmisryhmän hätä. 

Dystonia -nimistä aivojen liikesäätelyn häiriötä sairastavien ryhmä on pieni. 

Sairastavia on yleensä noin prosentin verran eli Suomessa noin kuusi tuhatta ihmistä. 

Tämä pikkukaupungin kokoinen määrä ihmisiä on joutunut kärsimään lääkkeiden saannin tyrehtymisestä jo pitkään. 

Asiaa on jonkin verran puitu julkisuudessa muunmuassa hesarin yleisönosastossa sekä pienillä jutuilla. 

Luonnollisesti asia olisi saanut isommat otsikot ja suuremman äänen yhteiskunnassa, jos sairastavien joukko olisi suurempi. 

Pienet jäävät jalkoihin. 


”Se toinen, parempi silmä meni kiinni ja toinen silmä oli kuin joku kauhuleffan liikkumaton suuri pallo. Sitten alko tulla leukoihin jäykkyys, ettei meinannut voida puhua.”

Sosiaalisessa mediassa on yleistynyt nimitys ihmisille, jotka tuovat jotain asiaa esille ja saavat seuraajikseen suuriakin määriä ihmisiä. 

Tuo nimitys on Vaikuttaja. 

Nimi tulee etymologisen sanakirjan mukaan muinaisnorjalaisesta sanasta ”kveik”, joka tarkoittaa ”lihaa kynnen alla”. 

Mielestäni tuo on mainio nimi somevaikuttajalle. 

Vaikuttajan tehtävä on raapia yhteiskunnan päättäjien nahkaa, niin voimakkaasti, että pääsee ihon alle ja saa sanomansa perille. 

Minä haluaisin nyt olla sellainen vaikuttaja, joka raapii huomiota tälle pikkukaupungin kokoiselle ihmisryhmälle, joka on yhtäkkisesti menettänyt sairauteensa määrätyt lääkkeet. 

Lääkärit, jotka ovat nuo lääkkeet määränneet ovat yhtä ymmällä, kuin potilaatkin. 

Mistä johtuu, että dystonian hoitoihin ja rajuihinkin oireisiin auttavat lääkkeet ovat loppuneet. 

Vastausta ei tunnu kukaan tietävän tai kertovan. Pienet on jälleen helppo ohittaa. 


Sairaus on sitonut meidät oireisiinsa, eikä useimmilla ole voimia muuhun, kuin kärsiä yksin kotona. 


Vaikuttaja nimi on, niin kuin voi päätellä, samaa sukua sanalle vaikku. 

Nyt haluaisin olla myös vaikuttaja, joka saa tähän asiaan sen verran ääntä, että vaikut lähtevät korvista ja sairaiden hätä kuullaan. 

Me emme ole ihmisryhmä, joka lähtee kadulle pysäyttämään liikennettä saadaksemme oikeutta. 

Me emme ole anarkisteja, jotka sitoisivat itsensä johonkin, mikä huomattaisiin. 

Sairaus on sitonut meidät oireisiinsa, eikä useimmilla ole voimia muuhun, kuin kärsiä yksin kotona. 

On mielestäni eettisesti väärin, että sivistysvaltio kohtelee tällä tavoin ihmisiä, omia jäseniään yhteiskunnassa. 

Antaa kylmästi kärsiä hirvittäviä oireita, levittelee käsiä ja hokee mantraansa. 

Näin on aina kohdeltu pienempiä väestönosia. 



Tämä lääkkeiden loppuminen, vaikka sitä on naapurimaissa tiettävästi saatavana ihmetyttää minua pienenä somevaikuttajana. 

Vertaan tätä korona-ajan alussa nousseeseen valtavaan metakkaan hengityssuojaimista. Nyt jopa väitetään, ettei niistä olisi hyötyä. 

Oikeaa kärsimystä ja kamalia oireita aiheuttavan sairauden lääkkeiden puuttumisesta ei pidetä ääntä. 

Miksi? Koska kyseessä ei ole suuri raha. 

Mielestäni kyseessä on kuitenkin erään sairaiden ryhmän syrjintä.

Syrjintä, joka merkitsee, ettei yhdenvertaisuuslaki toteudu oikeusvaltiossa. 


Vaikuttajan tehtävä on raapia yhteiskunnan päättäjien nahkaa, niin voimakkaasti, että pääsee ihon alle ja saa sanomansa perille. 

Toivottavasti meni.


Harry


keskiviikko 18. tammikuuta 2023

MASENNUS JA ONNELLISET HETKET

Aika pöljä yhdistelmä voisi ehkä ajatella. Miten masentuneella voi olla onnellisia hetkiä?

Täysin masentunut on onneton, kokonaan ilman onnea, edes niitä pieniä onnen hetkiä. Onneton kirjaimellisesti.

Olen kyllä tavannut ihmisiä, joiden masennus on voimakas. Olen vienyt erään ystäväni sairaalahoitoon masennuksen vuoksi. 

Hän ei palannut. Minuun hän jäi, kapseloitui muistoksi, kokemuksena, joka sattuu vieläkin. Kipuna, joka uusiutuu toisinaan.



Olen kokenut elämässäni aikoja, joina masennus on saanut otteen. 

Olen piilotellut niitä tiloja, paennut johonkin ja odottanut, että mustat pilvet poistuvat. 

Tiedän kyllä, että masentunutta ei tehokkuuteen ja rahan hamuamiseen keskittyneessä maailmassa arvosteta. 

”Reppana mikä reppana, voisi hyvinkin poistua kokonaan.”

Minuakin on hulluksi huudettu ja sitähän minäkin olen. 


Mutta onko sellainen hullu, joka ymmärtää olevansa? Onko tässä hullussa maailmassa edes hullumpaa olla hullu?

On noloa puhua heikkouksistaan. Harva siihen pystyy ja hekin vasta palattuaan takaisin sarjaan ”Harva meistä on rautaa”. 

Sitten kirjoitetaan kirja sankarista, joka nousi helvetistä ja menestyy taas.

Entä jos olisi kirjoittanut, ettei pystynytkään nousemaan. 

Jäi reppanaksi.



Istuu vieläkin puistopaarin penkillä ja huutelee ohikulkijoille hulluja juttuja. Nyrjähtänyt päästä.

Tai makaa pää peiton alla lääkkeillä täytettynä umpiona. Kuin mudasta kömmerrellyt toukka.

Sellainen kirja meiltä puuttuu, kirja, joka ei ole sankaritarina.

”Minä en selvinnytkään”. Sitä kirjaa ei koskaan palata kirjoittamaan henkilökohtaisesti.


Vuosia sitten kirjoitin jo unholaan jääneen blogini masennuksesta ja peloista. Tuo teksti sai silloin paljon kommetteja. 

Eräs lukija kirjoitti tämän palautteen:

”Niin totta puhut, meidän on vaikea näyttää kuinka lujilla saattaa olla. Luetaan sitten lehdistä tai kuullaan kaduilla ja ihmetellään, että mikähän sillekin tuli. 

Ja toinen on kantanut salaa taakkojaan kun ei ole kenellekään jaksanut puhua.

Karmeita tapauksia kaikki, eikä koskaan tiedä onko itse kohta samassa tilanteessa, masennus vie elämänhalun niin täysin ja hiljalleen, äkkiä huomaakin, ettei enää pääse irti. 

Minullakin se väijyy usein nurkalla, mutta olen kirjoittamalla ja kuntoilulla saanut sen vielä pysymään pois. 

Blogissasi kuvaat mielestäni hienosti kaikkia sairauden aiheuttamia tunteita ja annat itsestäsi aidon ja rehdin kuvan.”


Lämmin kiitos tuosta kommentin tekstistä vieläkin. Arvostan paljon näitä ajatuksia.

Entäpä ne onnelliset hetket. Niitäkin minulla on, että pysyisin normaalien marginaalissa.

Kirjoittaminen ja kuntoilu minullakin ja myös luontoretket sekä luontovalokuvaus toimivat mustien pilvien lähestyessä. Ne vyöryvät kuin musta lumi tunturin kanjonia kohti.

Kuntoilu on ehkä paras lääke, jonka tiedän. Mikään ei voita hikistä treeniä ja anna sellaisia unia,kuin fyysinen rasitus.

Hyvin nukkuneena on voittamaton olo. Pienet onnen hetket on silloin helppo bongata vaikka aamukahvista, tai läheisen lämmöstä, kosketuksesta iholle.




Koskikara on onnenlintuni luontoretkellä, aina kun sen näen, olen hetken onnellinen. 

Tänäänkin kävelin Karjaanjoen reunamia kulkevaa Koskireittiä. Kuljin Tervasillalta Pitkälänkosken lähelle ja bongasin tuon pirteän sukeltelijan pulikoimasta virrassa.

Sain paljon kuviakin ja muistin ihmisen, jonka ansiosta aloin seuraamaan tuota uskomattoman upeaa lintua.

Keskustelin tuon vanhuksen kanssa vain yhden kerran ajat sitten. Hän sanoi kävelevänsä aina tänne katselemaan koskikaroja.

Minulle lintu oli täysin tuntematon. Näin vain joskus lenkeilläni mustan, valkorintaisen lintusen pyrähtelevän virran yli.

Kiitos tuolle kohtaamalleni vanhukselle, löysin hänen ansiostaan onnenlintuni.

Onko meillä mitään, jota joku toinen ihminen ei olisi antanut meille?


   Koskikara on uskomaton lintu, joka saa minut aina ihmettelemään.

Koskikara on uskomaton lintu, joka saa minut aina ihmettelemään, mistä kumpuaa ja pulppuaa sen elämänvoima ja taito selviytyä ääriolosuhteissa. 

Eikä vain selviytyä, vaan näyttää miten rohkea ja voimakas voi olla pieni lintu, joka jäisellä virralla pystyy elämään. 

Koskikaran siritys ei ole kovin äänekäs, mutta heti sen tunnistaa, kun rannalle kävelee.

Pian näkeekin pirteän sukeltajan syöksyilevän kuohuissa ja pomppaavan sieltä toukka suussaan koskikivelle.

Pieni onnen hetki on nyt.



torvinenharry@gmail.com




Enkelit istuvat hipaisemalla -runokirja




TUNTEMATON DYSTONIA - Vääntynyt elämäni