Olen kirjoittanut kirjan omaan elämääni perustuen. Aiheena on dystonia, siihen sairastumisen ja hoitojen vaiheet sekä elämäni tarinaa.
Blogieni tapaan siinä kirjassa ja teksteissä on joka sivulla pisara kirjoittajan verta.
Ei elämästään voi mielestäni muulla tavoin kirjoittaa.
Teksti elää tarinasta.
Kaikki muu on teoriaa.
 |
| Picture: Jaakko© |
PISARA KIRJOITTAJAN VERTA
Luu on metsäpolulla, syvässä painaumassa puolittain lumen alla. Pysähdyn ja astun pari askelta takaisin.
Kopsautan sen irti jäätyneestä maasta ja nostan lumelle. Mietin mistä iso luu voisi olla peräisin.
Metsä on siinä kohtaa kuusikkoa. Rinne nousee kivisenä oikealla.
Kivenjärkäleitä on useita, kiviaines haurasta ja halkeilleita kiviä paljon.
Mäki jatkuu metsätien sivua kivisenä, kuusikko on tiheää ja taipuu latvasta kevättuulessa.
MUINAINEN MESTAUSPAIKKA
Tiedän, että täällä lähistöllä sijaitsee vanha mestauspaikka, pari sataa vuotta sitten viimeksi käytetty. Silloin siellä mestattiin vielä kaksi murhamiestä.
Noin sata vuotta sitten paikalta on vielä löydetty mädäntyneitä teilipyörän puita ja ihmisen luita.
Kerrotaan, että alueella on kummitellut ja teloituskummun ohi kulkevalla tiellä sattunut ulosajoja tavallista enemmän.
KIVINEN RINNE KATSOMONA
Katselen muinaisen kylätien syvään uraan maatunutta suurta luuta ja arvioin sen sääriluuksi.
Ajattelen vanhoja, kylillä kulkevia tarinoita.
Mielikuvitus saa siivet hämärtyvässä illassa, kivisen mäenrinteen juurella, tuulen ravistellessa synkkää kuusikkoa.
Mietin kärryjen kolinaa salolla ja pohdin murhamiestä istumassa kärryissä, kädet ja sääret kahlittuina jykevillä kahleilla.
Mitä mietteitä teloituspaikalle matkaava on pohtinut?
KÄRRYT KATOAVAT KUUSIMETSÄÄN
Edessä on ollut aika vastata julmista teoista. Enää ei päässyt karkuun.
Oli vain tämä matka, tämä kuoppainen tie ja lyhyt hetki elämää jäljellä.
Kivinen mäensyrjä ja ylhäällä kumartuvat kuusenlatvat, viimeiset hetket.
Aistit avoinna, tai täysin turtuneina, jo toisella puolella.
Kuulen korvissani kärryjen natinan, näen huojuvan kuljetuksen.
Hevonen hirnahtaa ja kuski vilkaisee taakseen.
Näkee minut, tuhahtaa kiroten jotain uteliaista, sylkäisee maahan mällin.
Hitaasti huojuen kärryt katoavat kivisen rinteen mutkasta kohti teilinummea.
Kärryjen perässä, kolisevien rattaiden tahdissa keinahteleva synkkä hahmo katselee hupun alta kivisen rinteen kuusikkoa.
KETUN KANTAMA KONTTILUU
Palaan ajatuksistani tähän hetkeen ja päättelen luun olevan hirven säärestä konttiluu.
Varmaankin jätetty hirven kaatopaikalle nylkemisen jälkeen.
Metsä eläimet, ehkä kettu on sitten kuljettanut tänne metsäpolulle.
Isojen teuraseläinten sääriluista tehtiin ennen monenlaisia käsitöitä ja tehdään vieläkin.
Puukon kahvoja, koristeita, nappeja ja vaikka kitaran kielisatuloita.
METSÄ MUUTTAA IHMISTÄ AINA
Otan sääriluusta vielä kuvan ja jatkan matkaa. Metsä on salaperäinen maasto liikkua. Koskaan ei tiedä mitä täällä näkee tai kokee.
Kertaakaan en ole tullut metsästä samanlaisena kuin sinne menin.
Metsä muuttaa ihmistä. Muuttaa mieltä ja ajatusmaailmaa. Palauttaa takaisin elämän juurille.
Metsästä suomalainen on tullut. Metsän hiljaisuudessa sen ymmärtää ja sisäistää aina uudelleen.
Metsässä pienetkin äänet puhuvat uudella tavalla, kun häiritsevä taustamelu loppuu.
Ihminen voi siellä jopa kuulla omat ajatuksensa, tavoittaa jotain omaa sanottavaa.
Löytää ideoita vaikka kirjoittamiseen aiheita.
Ajatukset tulevat luonnollisesti ja virtaavat kuin joki lenkkipolun varrella.
KIRJOITTAMISEN HELPPOUS
Eräs lukijani alkoi kirjoittaa itsekin blogia ja tuskaili kirjoittamisen vaikeutta.
Hän oli sitä mieltä, että minä olen jotenkin poikkeuksellisen superlahjakas, koska blogini syntyvät hänen mielestään niin helposti.
Ajattelen siinä metsäpolulla, että varmaan minä eläisin kirjoittamalla jos olisin lukijani kuvaama superlahjakkuus.
En toki ole, eikä kirjoittaminen minulle helppoa ole, tuskin kenellekään on.
On vain hetkiä, joissa kaikki tapahtuu luontevasti ja nopeastikin.
Varsinkin blogi, joka syntyy hetken lintuna ja elää lyhyen elämän.
Laulaa tarinan lukijalle ja lentää pois.
MIELEN ILMAVIRTA
Kyllä blogi syntyy usein nopeastikin, kun aihe on kypsynyt tai ajatus syttynyt.
Varsinkin kirjoitusvaihe voi olla hyvin intensiivinen.
Se hetki, kun ajatus on alkanut elää omaa elämäänsä ja etsii vain mielen ja mielikuvien rajoja.
Siinä hetkessä voisi elää pidempäänkin.
Kirjoittaessaan on vapaa ja tuntee kuin ilmavirran voiman, ajatusten nosteen ja mielen maisemien avautumisen.
OIVALLUKSEN HETKI
Usein niissä hetkissä kokee myös yllätyksiä. Jotain tiedostamatonta avautuu, sellaista, mitä ei aikonut kirjoittaa.
Silloin käy koko olemuksen läpi kuin ilmavirta ja tulee tunne, että tämän takia kirjoittaa.
Oivalluksen hetki on aina lahja. Sitä ei voi pakottaa, vaatia tai puristaa esiin.
KIRJOITTAJAN RIMA
On kuitenkin myös vaikeita hetkiä, jopa bloggaajalla. Varmasti niitä jokainen kirjoittaja kokee, suuret lahjakkuudet ehkä eniten.
Heille rima on jo niin korkea, teksti vaatii, lukijat ja kriitikot odottavat tiettyä tasoa.
Bloggari on vapaa niistä paineista. Kirjoittaminen on ilmaista, eikä tästä ole mitään taloudellista hyötyä ainakaan minulle.
HYVÄ KYSYMYS
Siitä huolimatta myös tällaisen blogin haluaisi kirjoittaa hyvin.
Rima on omassa mielessä ja sen pyrkii joka kerta ylittämään.
Miksi pidän sitten blogia, jos minulle ei siitä mitään makseta ja kuitenkin tekstin syntymisessä on vaikeita hetkiä.
Tämä kysymys on ihan aiheellinen ja sitä kannattaa välillä pohtia.
Lukija ei näe niitä vaikeita hetkiä, jotka kirjoittaja käy joskus läpi.
Jos ne näkisi, ei jäisi kysyttävää.
BLOGGARIN PALKKIO
Blogi on hyvä tapa kokeilla luovaa kirjoittamista.
Kuka tahansa voi perustaa blogin ja aloittaa julkisen kirjoittamisen.
On upea kokemus, kun saa lukijoita.
Usein on tunne, ettei kirjoittaja muuta palkintoa tarvitsekaan. Ellei kirjoita elääkseen.
Tavallinen bloggari elää kirjoittaakseen.
Hänelle kirjoittaminen avaa elämän valtasuonia.
Kirjoittaminen saa ajatukset virtaamaan ja avaa sisäisiä lukkojakin toisinaan.
KRIITTINEN PALAUTE
Varsinkin palaute lukijoilta on kuin lahja.
Toisinaan, harvoin kyllä, se palaute on kriittinen ja joskus vaikea vastaanottaa.
Vähitellen ymmärtää, että kokonaisuus ja kehitys kirjoittajana vaatii kaikenlaista palautetta.
Kypsyys ihmisenä ja kirjoittajana mitataan kriittisen palautteen edessä.
Kymmenen vuoden blogin pitämisen aikana olen saanut sitäkin jonkin verran.
MIELEN KELLARI
Suurin osa lukijoiden palautteesta on ollut myönteistä, kannustavaa ja uusia näköaloja avaavaa.
Usein olen kokenut, että blogit ovat olleet avaimia lukijan lukkoihin.
Tunnemaailma on toisinaan avautunut ja palaute on ollut lukijan hieno tarina tai koskettava kokemus.
Toisinaan lukija on kantanut kokemusta sisällään vuosia, suorastaan säilönyt sen mielen kellariin.
TÄYDELLINEN SYY KIRJOITTAA
Tuollaisia palautteita lukiessani olen usein murtunut kirjoittajana ja kokenut, etten muuta syytä tähän kirjoittamiseen kaipaa.
On uskomattoman upea tunne, kun ihmisen sisäinen salpa, kiinni ruostunut ja lukkojen sulkema avautuu.
Se hetki, kun ajatukset virtaavat kuin vesimassat sydämistä ja silmistä.
Voin kertoa, että se on bloggarin elämän huippukokemuksia ja aina täydellinen syy jatkaa blogin kirjoittamista.
KIRJOITTAJAN OMA ÄÄNI
Kirjoittajan on kirjoitettava vain se mitä tuntee, siinä se.
Kyllä se riittää, että kirjoittaa sen mitä kokee.
Minä en ole halunnut käydä koskaan yhtään kirjoituskurssia.
Olen ajatellut, että oma ääni katoaa niissä.
Olen ajatellut, että kun kirjoittaa liian oikein, niin menettää jotain aitoa.
Virheessä on kirjoittajan ainutlaatuinen tekstin väri, se oma väri.
Tämä on henkilökohtainen mielipiteeni bloggarina.
Uskon kyllä, että kirjoituskursseista on myös hyötyä.
Ainakin niiden pitäjille.
 |
| Picture: Jaakko© |
AITO TEKSTI TULEE SYDÄMESTÄ
Oma tarina on aina se juttu. Omassa tarinassa on se ydin. Kukaan ei ole kokenut, niin kuin itse asian kokee.
Oma tunne, oma elämä, oma hetki, elää siinä ja kirjoittaa sen. Siinä se blogi on, oma blogi.
Aidolle blogille, sydämestä tulleelle, löytyy aina lukijoita.
Ainakin minä luen mieluusti sellaisia.
PISARA KIRJOITTAJAN VERTA
Uskon, että ihmisen elämä aitona, on aina kiinnostava.
Koetun kirjoittaminen todellisena ja elämänmakuisena on aina monille myös rohkaiseva tarina.
Kyseessä voi olla dystoniaa sairastaneen tai muuten värikkään elämänkoulun käyneen ihmisen selviytymistarina.
Sellaiselle tarinalle on aina tilausta!
Teksti ilman tarinaa on kuin kalaton vesi.
Teksti elää tarinasta.
Tarina on tekstin valtimo, jossa täytyy sykkiä kirjoittajan veri, että se eläisi lukijan mielessä.
Pisara kirjoittajan verta on ain oltava tarinassa.
TUNTEMATON DYSTONIA - KIRJA TULOSSA
Olen kirjoittanut kirjan omaan elämääni perustuen. Aiheena on dystonia, siihen sairastumisen ja hoitojen vaiheet sekä oman elämäni tarinaa.
Myös siinä kirjassa ja tekstissä on pisara kirjoittajan verta. Ei elämästään voi mielestäni muulla tavoin kirjoittaa.
Kirjassa on noin 250 sivua ja lankasidotut, kovat kannet. Kirja ilmestyy ensi vuoden alussa.
Kirjaa voi kysellä minulta. Laita viestiä: torvinenharry@gmail.com
 | | Harry |
|
