SUOMALAISUUDEN YTIMESSÄ - PÄÄTALOSSA

Aika mennyt palaja ei koskaan. Joskaan sen löytää Päätalossa, suomalaisuuden ytimessä. 

Matka Taivalkosken Jokijärvelle on suomalaiselle atimareisu, sen verta samaa sukua olemme kansana.

Silloin joskus, kun isoisäni, armoton lukutoukka, sai käsiinsä Iijoki-sarjan ensimmäisen tiiliskiven, minä ylsin pöydän reunalle kurkkimaan kirjan kantta.

Pappa kehui kirjaa, niin että muutaman vuoden kuluttua päädyin itsekin Herman ja Briitta Päätalon kattilakuntaan.

Ensimmäisenä luin Koillismaa-sarjan, jonka tunnelma kosketti sieluani voimakkaammin kuin yksityiskohtainen Iijoki-sarja. 

Ruskan jälkeen ei sytyttänyt. Höylin miehen syksy rehevine hahmoineen upposi kuin lapio suohon. Kiltti työmies ja hyväksikäyttäjät on ajaton kuvaus ihmisistä.

Vikke Nilo on Päätalon kirjojen henkilöistä minulle läheisin ja kiinnostavin. 

Nyt kun olen kuunnellut Iijoki-sarjaa vuosien jälkeen, löydän Viken hahmon ja tapahtumia Kallesta itsestään.

Vikke on Kallen alter ego, joka uskaltaa tehdä sellaista, mitä Kalle itse ei ujoutensa vuoksi pysty kokemaan. 

Mielestäni Vikke Nilo on avain Kalle Päätalon mielikuvitukseen ja unelmiin. 

Sellainen hän halusi olla, huoleton ja vapaa kuin taivaan lintu. Rohkea reissumies. 

Jätkä, joka porskutteli eteenpäin elämän myrskyjen halki. 

Päätalon tuotanto oli ilmestyessään kriitikoille vaikeasti avautuvaa, mutta lukijoille kuin verestä rieskaa. 

Eiväthän kriitikot tosin ymmärtäneet Väinö Linnaakaan, puhumattakaan Aleksis Kivestä.

Tänään kuuntelen Kallea aivan eri tavalla kuin ensi kerroilla. Silloin löysin hänestä selviytyjän ja unelmiensa toteuttajan.

Nyt kuuntelen kuin eri tarinaa ja mietin, kumpi meistä on muuttunut. Onko Päätalon tarina ajan oloon muovautunut ja levinnyt kuin taikina Riitun käsissä. 

Paistunut paikkaansa hakevassa uunissa ja kypsynyt. Vai onko niin tapahtunut kuulijalle? 

Olenko minä niin täysin muuttunut, että tarinakin on uusi. 

Sen tiedän vasta sitten, kun Iijoki-sarja on loppuun asti taas kuultu ja eläydytty. 

Pitkä matka on Päätaloon. 

Seitsemäntoistatuhatta sivua pitkospuita, kuinkahan monta tuntia äänikirjoina?

Kalle on kirjailijana itselleen täysin armoton. Hän kertoo kaiken, tai ainakin siltä tuntuu, sillä joskus myötähäpeä tulvii mieleen. 

Siinä vaiheessa huomaan miten vähän itse pystyn kertomaan vioistani.

Olen yhden kerran vieraillut Päätalon lapsuudenkodissa Jokijärvellä. En silloin pystynyt sisäistämään maailmaa, jonka hänen kirjansa olivat luoneet. Nyt ymmärrän miksi.

Kalle Päätalo kuvaa kirjoissaan lukijan omaa kokemusmaailmaa, juuria ja kasvamista. 

Siksi päätalolaisen maiseman löytää kokemuksena muualta kuin kirjan kuvaamasta elinpiiristä.

Suomalaisena ihmisenä löydän päätalolaisen henkisen ja juurevan maiseman sisältäni. 

Alzheimerin tautiin kuollut äitini kertoi usein minulle lapsuudestaan korpeen raivatulla pientilalla Lapissa. 

Siellä ovat minun Päätalomaisemani ja juureni. Niistä minä luen ja kuulen, kun Kalle poikasena hiihtää läpi selkosten päiväkausia kohti savottaa.

Hän selviytyy mahdottomalta tuntuvista vastoinkäymisistä ja luo kuulijan mieleen ladun yli elämän rämeisten soiden. Läpi vaikeuksien.

Kalle Päätalo ei ole sankari perinteisessä mielessä. Hän on sitä inhimillisenä ihmisenä. 

On helppo samaistua sellaiseen kertojaan. 

Mikään ei lopulta tunnu siltä, miksi sen kuvitteli. Näin myös Kalle koki saavuttaessaan tavoitteensa. 

Elämässä ei tule koskaan täyttymystä. On vain opittava aloittamaan aina uudelleen. 

Elämä virtaa eikä pysähdy.

Ajatuksia Kalle Päätalon tarinoiden virralta.

Harry

METSÄSSÄ SOI ELÄMÄN SÄVEL

Taivaalla kaartelee kaksi kalasääkseä. Pesän ne ovat rakentaneet linkkitornin huipulle. 

Aluksi sinne tekivät pesää metsän älyköt, korpit, jotka jättivät työn kesken. Arvioivat paikan kenties vaaralliseksi.

Muuttomatkaltaan palanneet sääkset ottivat korppien työn jatkaakseen. 

Vielä ei ole varmaa, pesivätkö linnut tornissa. 

Minulla on mukana 300 millin telezoomi, jolla ei kovin tarkkoja kuvia kaukaa saa. Näen kuvasta kuitenkin, että pesään on kuljetettu jo aineksia isoista oksista risuihin. 

Pian siellä alkaa uusi elämä ja lintuvanhemmilla ravinnon saalistus.

Nopeasti ajatellen pesän paikka tuntuu hyvältä. Linnut ovat suojassa ja näkevät huipulta äärettömyyksiin. 

Katsojatkaan eivät niitä voi häiritä ellei tornin laitteisiin tule vikaa.

Pesän vieressä on punainen hälytysvalo, joka varmaankaan ei usein lintuja häiritse. 

Korkea huippu on varmasti myrskyllä tuulinen paikka. Jos linnut ovat kokeneita, ne osaavat päätellä voiko sinne asettua poikasia kasvattamaan. 

En näe pesällä tai lähistöllä sääksiä. Ne ovat varmaankin saalistuspuuhissa.

Seuraavalla kerralla voi ehkä jo nähdä, ovatko linnut jääneet linkkitorniin pesimään. 

Nyt eletään lintubongarin hienointa aikaa.

Metsässä soi loputon lintujen laulu. Mustarastaan voimakas varoitusääni kertoo reviirin olevan alueella. 

Punatulkkupari vislailee hennolla, mutta selkeällä äänellä.

Peippokin on paikalla, eikä sen laulua voi olla eroittamatta muiden joukosta. 

Punarinta pomppii pöllipinojen päällä, pysähtyy tuumimaan pää kenossa ja katselee pesäpaikkaa.

Punakylkirastas juuttuu kuusen latvaan laulamaan kaunista, mutta yksitoikkoista sävelmää. 

Kahvitauon taukomusiikki soi kuin jonotusääni. Onneksi joku lopulta vastaa.

Kuusitiainenkin näyttäytyy. Takatukka noppii silavan pintaa männyn kyljestä hanakasti. 

Kovin usein en ole vikkelää onnistunut saamaan kuvaan. Nyt lintu on ruudun verran paikallaan.

Orava tottakai käy tarkistamassa kulkijan. Risun takaa, puun kyljestä se kurkkii ja katoaa. 

Sepelkyyhkyt lentävät yli puhahdellen ja taivaanvuohet vonguttavat siivillään.

Hiljainen metsä on rävähtänyt eloon. Joka puolella tapahtuu, kukkii ja kasvaa vihreää. 

Tauoton musiikki soi ja jää soimaan kotimatkalle. Metsän konsertissa soi elämän sävel.

Harry

DYSTONIA OPETTAA TAIPUMAAN

Toisinaan dystonian aktivoimat lihasjänteet löytyvät hoidoissa erityisen hyvin ja saavat sopivan annoksen botuliinia. 

Voi tuntea, miltä lähes normaali pään liike ja kääntyminen tuntuu. Niskat ovat kuin irronneet ja niiden kautta virtaa hyvää oloa.

Olen kokenut sellaisen olon kaksi kertaa kymmenen vuoden aikana. Ensimmäisestä on kuusi vuotta ja toisesta vajaa kuukausi.

Kun on kymmenen vuotta sairastanut tätä aivojen liikesäätelyn häiriötä, on siihen tavallaan tottunutkin.

Ei ylläty aamukahvilla, että pää on sivuttain enemmän tai vähemmän. Se kuuluu lukujärjestykseen tässä dystonia-opistossa.

Mutta joskus tapahtuu tuo, minkä alussa mainitsin ja kokee yllätyksen. Minulle kävi tällä kertaa niin.

On kulunut kolme viikkoa käynnistäni botuliinihoidoissa. Hoitovaste on nyt parhaimmillaan.

Tällä kertaa vaste on erinomainen.

Olen pitänyt vääntökirjaa ja merkinnyt siihen dystonian oireiden voimakkuudesta kokemuksia. Jo toisella viikolla kokemukset olivat hyviä.

Pienellä juoksulenkillä ero oli selkeä. Pää vääntyy sivuttain vähemmän kuin ennen piikkejä.

Tämä tuntuu hyvältä, koska kuntoilu auttaa jaksamaan ja helpotus väännöissä auttaa kuntoilemaan. Nukahtaminen on helpompaa ja uni levollisempaa.

Viime hoitokäynnillä vääntö oli aika voimakas ja pään kääntyminen noin 45 astetta. Siinä hoitojen aikana, tuolilla istuessani sain oivalluksen,

Raskainta ei ole vääntö olkapäätä kohti. Raskainta on, ettei päätä meinaa jaksaa kääntää takaisin siihen suuntaan johon ei väännä.

Uuvuttavinta on kääntää päätä sinne, minne se ei väänny.

Tämä on minun kokemukseni, jota ei voi tarkalleen yleistää. Kahta samanlaista dystoniaa ei oireiltaan ole. 

Jokaisella on ominaispiirteensä. Dystonia on mukautuva sairaus. Valitsee jokaiselle oman mallin.

On myös ihmisiä, joilla vääntö niskoissa on niin voimakas, että pää heilahtaa heittämällä olkaa vasten.

Kipu voi heillä olla niin voimakas, että se saa irvistelemään. Tällainen oire voi lannistaa ajan oloon kenet tahansa. 

Aika on tehokas vaikuttaja, se taivuttaa ja muuttaa jokaisen. Rautakin taipuu ja katkeaa ajan oloon, kun sitä vääntelee. 

Miksi ei sitten ihminen väsyisi ja katkeaisi uupumukseen?

Se joka taipuu, ei katkea, sanotaan. Dystonia opettaa taipumaan.

On helpompaa antaa pään vain mennä sivuun ja olla siinä. Mahdollisimman pakoton liike kumpaankin suuntaan on siksi onnistuneen hoidon tuoma iso helpotus.

Olen huomannut, että pää palautuu viime hoitojen jälkeen helpommin oikealle ja pysyy suoremmassa. Vääntö vasemmalle on lievempää.  

Toivottavasti sinullakin lukijani, hoidot ovat toimineet ja elämä sujunut ilman voimakkaita vääntöjä tai kipuja. 

Loputon vääntö ja kipu väsyttää kenet tahansa. 

Dystonia on julma sairaus. 

Se on kuin puu, jonka juuret ovat syvällä aivoissa. Imevät voimia ja sietokykyä. 

Pitävät tiukassa otteessa. Kasvattavat vääntyneitä oksia. Kurottuvat kohti taivasta. Vääntyvät alas, maata hipoen. 

Huhtikuu on kuukausista julmin kirjoittaa T.S.Elliot runossaan.

Kuitenkin huhtikuussa on paljon kevään toivoa, uuden kasvun odotusta ja muuttolintujen paluuta. Ehkä kohta jo punarintakin palaa.

HUHTIKUU ON KUUKAUSISTA JULMIN

Huhtikuu on kuukausista julmin, 

se työntää sireenejä kuolleesta maasta, 

sekoittaa muiston ja pyyteen, 

kiihoittaa uneliaita juuria kevätsateella.

Talvi piti meidät lämpiminä, 

kietomalla maan lumeen ja unohdukseen, 

kätkemällä elämän hivenen kuiviin juurikyhmyihin.

T. S. Eliot

Harry

IHMETTELYJÄ PÄÄSIÄISVIIKOLLA

 

Miten laulujoutsen lensi yli, juuri kun astui metsäpolulle.

Hätkäytti äänekkäällä laululla, sai ihmettelemään.

Miten käpytikka seuraa aina vaeltajaa.

Miten metsä on täynnä jälkiä, eikä ketään näy?

Miksi eväät maistuvat parhaalta retkinuotiolla?

Olisinpa yhtä taitava kiipeilijä kuin tuo ovelasti virnuileva orava. 

Ja tuo vene hylättynä. 

Missä ne kulkevat, jotka tänne toivat ja unohtivat?

Vain jäljet jäivät.

Ajatukset ja miellevirrat liikkuvat ja pulppuavat sydämen maaperässä huhtikuussa.

Talvisista eilisistä, olemisesta, kokemisesta ja mietteistä. 

Virta löytää uomia omalla tavallaan ja voimallaan. 

Sielussaan tuntee liikkeen ja herkän vireen. 

Minua kiinnostavat pienet piirteet, 

ohikiitävät hetket, 

puolikkaat ajatukset,

sananpalat.

Usein niissä on enemmän kuin pitkissä, 

laveissa selityksissä. 

On aivan kuin haluaisi sanoa jotain, 

mutta sanat ovat hajalla.

Herkkävireinen vaisto huomaa,

tutkii mielessään. 

Tuntee sanojen paineen.

Jotenkin yllättää itsensä,

ajattelemasta asioita ulkopuolisena.

Laajemmassa,

syvemmässä aikajanassa. 

Katsoo ymmärtävästi, 

asettuu sivuun.

Näkee asioiden liikkuvan

ihmisen voimien ulkopuolella.

Me vain kierrymme niihin. 

Luulemme valitsevamme.

Lopulta päädymme sinne, 

mihin meidät on suunniteltu.

Harry