Elämän tekee mielekkääksi se, että voi kohdata tilanteet uudella tavalla.
Elämää ei voi vaihtaa, asenteen voi.
Jokainen hetki tarjoaa siihen uuden mahdollisuuden.
On marraskuun lopun pakkaspäivä ja mittarissa viisitoista astetta. Jäät vonkuvat pitkin järven selkää. Nuotio rätisee ja mukaan ottamani nakit saavat pintaansa väriä.
Olen lähtenyt luontoretkelle tuttuun luonnonpuistoon kauniin pakkasaamun innostamana. Tutulle nuotiopaikalle kävelin polkua pitkin reipasta vauhtia.
Välillä otin kuvia huurteisista puunlatvoista. Pakkanen ja aurinko saavat luonnon hehkumaan.
Nuotiopaikalla tein tulet, kaadoin kahvia termospullosta kuksaan ja hörpin sitä hiljalleen.
Paistettuani ensimmäiset nakit kuulin polulta lumen narsketta. Kohta tulille käveli mies, otti repun selästä ja lämmitteli käsiään tulen päällä.
”Oli täällä sentään joku tulilla”, hän sanoi ja kaivoi repusta omenan sekä termospullon. Mies kertoi asuvansa lähistöllä ja käyvänsä taukopaikalla lähes päivittäin.
”Viime kerralla täällä oli yksi yöpyjä teltassa ja kaksi samassa riippumatossa”, mies jutteli.
Me aloimme pohtia miten he tarkenivat nukkua kylmässä pakkasyössä.
Kerroin tavanneeni täällä kerran retkeilijän, joka oli tullut bussilla ison tien laitaan ja kävellyt sieltä.
Silloinkin oli jäätävän kylmää ja iltakin pimenemässä. Tuo retkeilijä aikoi kuitenkin samota syvemmälle metsään ja yöpyä siellä.
Hän kertoi olevansa kiireisessä töissä Helsingin keskustassa ikkunattomassa kellarihuoneessa.
Ei siis ihme, että hän kaipasi luontoon, vapauteen ja raikkaaseen ilmaan.
Muistelen hänen kertoneen, että varusteet ovat nykyisin niin suojaavia, että niillä pärjää kyllä yön pakkasessa.
”Ei näilläkään sormia palele”, nuotiolle saapunut mies sanoo ja osoittaa hansikkaitaan. Ne ovat ladattavat lämpöhanskat.
Mietin, miksi hän silti lämmittelee käsiä tulen päällä.
Hörpin kahvia ja katselen miestä, jonka kasvoille elämän polkuja on piirtynyt uurteina.
”Nopeasti tämä elämä meni”, tuumin ääneen.
Tavaroita repusta poimiva mies hätkähtää, vilkaisee minua ja toteaa, etteihän elämä vielä ohi ole.
Kysyn miehen ikää joka on pari vuotta enemmän kuin minulla.
Olemme lähes samanikäisiä, joten arvelen ääneen hänen olevan eläkkeellä.
Hän kertoo olevansa ja tekevänsä töitä samalla.
Touhukkaan oloinen mies vaikuttaa hyväkuntoiselta, enkä ihmettele, että hän on vielä työelämässä mukana.
Mies ei jää pidemmäksi aikaa juttelemaan, vaan pakkaa pienen päivärepun ja toteaa lähtiessään, että nähdään taas.
Tuo lausahdus on mielestäni mukava ja kertoo siitä, että meissä metsäpolkujen tallaajissa on jotain ajattoman tuttua.
Minulle jää tunne, että olen tavannut jossain tuon poistuneen kulkijan, mutta en muista missä.
Metsäretkillä tapaa usein ihmisiä, joiden kanssa istuu kuin vanhan tutun kanssa samoilla tulilla turisten kuulumisia.
Jään miettimään näkemystämme elämän kulusta.
Minulle se on takanapäin, kuin ohikulkenut sattumusten sarja.
Hänellä taas hetki joka kulkee eteenpäin uusina kokemuksina.
Mietin onko se asenne- vai luonnekysymys ja päädyn jälkimmäiseen.
Ainakin omalla kohdallani kaikki tuleva on uutta eilistä.
Elämä on kierros, joka toistuu tarpeeksi elettyään.
Uusi on vain uudelleen kohdattua mennyttä.
On vaikea kuvitella, että kohtaisi mitään täysin uutta.
Elämän tekee mielekkääksi se, että voi kohdata tilanteet uudella tavalla.
Elämää ei voi vaihtaa, asenteen voi.
Jokainen hetki tarjoaa siihen uuden mahdollisuuden.
 |
| Harry |
