MYÖTÄTUNNON VOIMA

Ostoskärryssä on ruokakasseja, joita nostelen ruuhkassa. Viereeni pysähtyy vanhahko mies nutussaan. Hän pitää kärryistä kiinni ja auttaa minua saamaan kassit käsiini.

Sanon ystävällisyydestä mielissäni jotain hyvää toivottaen. ”Kuin myös, kuin myös”, hän myhäilee. 

Koko päivän olen hyvällä mielellä tuosta hetkestä. Sain ostosteissulla jotain, mikä merkitsi enemmän, kuin kaikki ostokseni. 

Kohtasin siinä ruuhkassa kiireettömän lähimmäisen.

Herään seuraavana aamuna tavalliseen tapaani varhain. On vielä hämärää ja pakkasta kymmenisen astetta. Viima puhaltelee ulkona ja puuskat hivenen liikuttavat raskaan lumen painamia oksia. Samalla näen ulko-oven sivulla mustan hahmon. Se on kyyristynyt siihen odottamaan.

Otan taskuuni varalta jotain ja kävelen ovelle. Avaan lukon varovasti ja kurkistan ovenraosta. Näen mustarastaan lennähtäneen kaiteelta terassin kaiteelle odottamaan. Heitän pari rusinaa ja lintu noppii ne nokkaansa. 

Pudottelen vielä muutaman lisää ja jään hiljaa odottamaan. Myös lintu jähmettyy paikalleen. Se on komea koiras, oranssiin taipuvan keltaisen nokan koristama, pöyheä ja kiiltävän musta.

Tuntuu kuin kylmä viima ja pakkanen olisi tullut linnun suojaavan höyhenpeitteen läpi, eikä se oikein osaisi ottaa syötävää. Kehoitan mielessäni lintua nappaamaan rusinoita, mutta se ei kuule ajatuksiani. 

Heitän sen eteen lisää syötävää ja lintu herää, lehahtaa syömään. Voi olla, ettei sen näkö ole erityisen hyvä, eikä lintu hämärässä näe rusinoita tummalla laudalla. Nälkä sillä varmaan on, koska pakkasviimalla on tullut kaiteelle puiden suojasta.

Viima on kylmää ja tunkee läpi villapuseron. Heitän terassille loput rusinat ja toivon, että musrastas syö ne. Pian saapuvat harakat hotkimaan kaiken, minkä irti saavat.

Lintujen suhteen on hyvä muistaa, että jos niitä ryhtyy talvea vasten ruokkimaan, on jatkettava säännöllisesti. Linnut tottuvat ruokintaan ja tarvitsevat sitä. 

Varsinkin mustarastaat, jotka tapaavat talvella ruokailla siemenillä, joita saavat tuijapensaan pienistä kävyistä, tai puihin jääneillä omenilla, ovat pulassa pakkastalvina.

Ajattelen ihmiselämää, jossa myös puhaltavat toisinaan kylmät viimat, eikä koskaan voi tietää, miten vaikeaa jonkun elämä voi olla. Hetkessä kaikki voi muuttua, eikä mikään enää palaa samanlaisena ennalleen.

Varsinkin tänään, kun uutiset tulevat kaikkien laitteiden kautta tajuntaan, ei voi välttyä siltä, ettei kestä enää tätä kaaosta. Ei jaksa tätä kaikkea, johon ihmisen maailma on ajautunut ja yhä pahemmin sotkeutuu. 

Tämän kaiken keskellä voi kadottaa kyvyn nähdä jotain, mikä tarvitsee huomiota. Ei havaitse yhden tavallisen, pienen ihmisen hätää. Ei enää jaksa kuulla tai nähdä, koska tuntee läpikotaisin oman avuttomuutensa kaiken keskellä.

Muinaisina aikoina oli tapana kirjoittaa kirjeitä, joskus ennen lähetettiin jopa sähköpostilla viestejä, aikoinaan soiteltiin ihan puheluitakin. 

Tänään jopa vanhanaikaiset ihmiset viestivät mesellä, whatsapilla, instagramilla ja muilla somen alustoilla ihan luontevasti. 

Ongelma on usein se, ettei niistä viesteistä saa mitään selvää, koska ei ymmärrä somen jatkuvasti muuttuvaa koodausta. 

Mihin me kadotimme sen hitaan ja rauhallisen, harkitsevan tavan välittää ajatuksia. Selkokielisen viestinnän.

Kiire on kova, kun ei ehdi enää ajatella, saati kirjoittaa niitä ymmärrettävällä kielellä. Onneksi on sentään uutiset selkosuomeksi. 

Onnellinen se, joka saa vielä ajatuksella, paperille käsin kirjoitetun kirjeen.

Sain päivänä muutamana kuitenkin eräältä vanhalta ystävältä viestin. Ihan oikean sähköpostiviestin. Eikä se ollut mikään joukkoviesti, joka vaati kopiointia someen tai komensi liittämään tekstin naamakirjan sivulle kuin omana tekstinä. 

Sain ihan itse kirjoitetun sähköpostikirjeen. Luin sen kirjeen ja ihmettelin miten paljon tämän terveyttä uhkuvan, yltäkylläisen virtuaalimaailman keskellä elävän ihmisen elämään kuuluu sairautta, surua ja murhetta. 

Samalla tunsin kosketuksen siitä, miten kaiken keskellä voi unohtaa ihmisiä, jotka kerran kulkivat hankalalla taipaleella rinnalla. 

Heidän kanssaan eli jonkin vaikean ajan läpi, sai ja antoi vertaistukea. Oli kokenut jotain, mikä rikkoi kuoren, heitti elämän katsomoon ilman roolivaatteita. Pani elämään omana itsenä, haavoittuvana ja heikkona.

Oli kuin se mustarastas. Ei voinut laulaa kuusen havujen alta ja olla jotain mitä ei ole. Oli pakko tulla ihmisten lähelle odottamaan jotain, koska ei pärjännytkään omillaan.

Sitten, kun sai sitä tukea ja vahvistui. Pystyi palaamaan omaan kuplaansa, oman tasoisten seuraan, piiriin, johon sairauden tai vaikeiden aikojen tukijat eivät kuuluneet. 

Silloin unohti helposti ne vaikeat ajat ja ihmiset siellä. Reppanat, joilta sai kerran tukea.

Ei ollutkaan sellainen kuin luuli. Omat murheet olivat vieneet kaikki voimat ja siinä keskiössä eläessä olivat toiset unohtuneet. 

Kuinka helppoa on elää vain itselleen?

Yllättävän helppoa. Siihen oppii, kun sisukkaasti sulkee mielensä ja keskittyy omiin asioihinsa. 

Niinhän kaikki tekevät. Tai ainakin lähes kaikki. Tai minä ainakin. On pakko, että kestäisi kaiken. Vai onko?

Kuinka paljon on surua ja murhetta ympärillä. Mietin sitä käydessäni kaupassa ja asioilla. Iloiset naurut, puheen porina, huudahdukset ja tervehdykset. 

Suru on kätketty, murheet peitetty, ei niitä nyt kylillä kuuluteta, mitä siihen sanoisivat? Juoruilisivat vain.

Naakkaparvi repii tuulen lennättämää grillipaperia, tappelee ja älähtelee. 

Ostoskärryssä on ruokakasseja, joita nostelen ruuhkassa. Viereeni pysähtyy vanhahko mies nutussaan. Hän pitää kärryistä kiinni ja auttaa minua saamaan kassit käsiini.

Sanon ystävällisyydestä mielissäni jotain toivottaen. ”Kuin myös, kuin myös”, hän myhäilee. 

Koko päivän olen hyvällä mielellä. Sain ostosteissulla jotain, mikä merkitsi enemmän, kuin kaikki ostokseni. Kohtasin ihmisen.

Luen uudelleen viestin, jonka vanhalta ystävältä sain. Ymmärsin, että moni on yhä siellä, mistä itse luuli ponnistaneensa pois.

Oppiko mitään siitä matkasta, joka annettiin, että ymmärtäisi lähimmäisen vaikeuksia.

Luin uudelleen viestin ja mietin, etten osaa vastata mitään, koska tämä kaikki on tehnyt kyyniseksi.

Sitten päätän, että kuori kasvaa yhä vahvemmaksi ja muuttuu kiveksi, jos ei siihen saa säröä. 

Säröä, jonka kautta ymmärrys ja myötätunto voivat nähdä kärsivän lähimmäisen.

Alan kirjoittaa vanhalle ystävälle.

Harry