tiistai 25. lokakuuta 2022

TAVALLISEN IHMISEN TARINA

 



Syksyn harmauteen tuo pieniä ilon hetkiä takkatulen loimu ja muut elämän tavalliset, mutta silti tai juuri siitä syystä, lopultakin ne parhaat hetket. 

Tavallinen päivä, tavallinen ihminen, tavallinen elämän arki, niitä useimmiten osaa arvostaa vasta sitten, kun ei niitä enää ole. 

Tavallaan jokainen on kuitenkin vain tavallinen ihminen. Viimeistään sen huomaa siinä vaiheessa, kun sairastuu ja elämän voimat hiipuvat. 



Tavallinen sanana juurtuu tavoista, jotka ovat sellaisia, että ne eivät aiheuta mielipahaa tai häiriöitä lähimmäisten elämään. Ihminen, joka on tavallinen, haluaa siis olla sovussa itsensä ja muiden kanssa.

Tavallisuuden sisin kumpuaa siitä, ettei tarvitse tuhlata aikaa ja voimia mihinkään turhaan. Silloin voi vain olla rauhallisesti ja keskittyä elämään elämää.



Tavallisen, arkisen ihmisen tarina on varmasti pinnallisesti ajatellen yhtä harmaa, kuin lokakuun pilvinen päivä. Tämä on kuitenkin harhaluulo, jonka alle kätkeytyy elämän arvoitus. 

Tavallinen ilo on elämän pienissä onnen hetkissä, jotka tulevat esiin, kun kaikki jonnin joutava putoaa pois. Tavallisuus on paljon muutakin, kuin harmaata arkea. Se on valonsäteitä täynnä.

Moni vaikeasti sairastunut ihminen on kertonut, että eniten elämään kaipaisi takaisin niitä arkisia, tavallisia hetkiä. Pieniä arjen puuhia, tai jotain, mikä kuuluu jokapäiväisiin rutiineihin. 



Tavallinen elämä on lopulta se, mikä antaa mahdollisuuden olla erikoinen. Muussa tapauksessa kaikki erikoinen olisi tavallista ja tavallisesta tulisi erikoista.

Tavallisuudessa on voimaa, joka antaa kaikelle muulle olemiselle merkityksen. Tavallisuus on salaisuus, jonka oivaltanut ei muuta kaipaa.

Tavallisuus antaa elämälle pohjan, joka kestää paremmin kuin poukkoilu erikoisuudesta toiseen. Yhden hetken merkitys on tavallisuudessa usein merkittävä ilon ja onnen hetki.



Sitä onnen hetkeä voi verrata lintuun, joka lennähtää juuri täytetylle lintulaudalle tai oravaan, joka pomppii tammenterho suussa oksalla.

Ehkä sellainen onnen hetki on kovin vaatimaton tässä rahan ja menestyksen hohteen lumoamassa maailmassa. 

Kaikki kestävä onni on kuitenkin tavallista arjen onnea.



Onnen paras ja kestävin muoto on tavallisen arjen onni. Arkipäivän onni, kaikki ne pienet tekemiset, puuhastelut ja tutut askareet. 

Onni on niissä niin lähellä, että se voi jäädä huomaamatta. Vasta kun menettää, sitä osaa kaivata. Tavallisen ihmisen elämää.


Arjen onni, 

onnen kestävin muoto. 

Aika kuluttaa sitä,

hioo ja muotoilee. 

Syyt paljastuvat aikanaan, 

arki hioo ne esiin.

Onnen syyt.


Harry



.



torstai 13. lokakuuta 2022

UMPIO - ELÄMÄÄ KAISTALEEN VALOSSA

 


 

Hiirivaarin tarinoita 1 

Umpio, eli elämää kaistaleen valossa.

 

Aluksi lyhyt tarina. Olipa kerran pieni hiiri, joka oli kylmänä sadepäivänä löytänyt vanhan vajan suojiin tuodun auton. Vajassa oli miellyttäviä turvapaikkoja viljalti, mutta jokin veti hiiren aina auton luo. Niinpä se alkoi tutkia, miten pääsisi sisälle.

 

Auton pohjassa oli sopivia aukkoja, joista yhteen tuo valkomahainen ja ruskeaturkkinen hiiri, viiksikarvat väristen ponkaisi. Pian se saapui tutkimusretkellään paikkaan, jossa oli kupera pohja ja kiiltävä, kova putkilo takaosassa. Edessä oli suuri seinämä, josta näki hämärään vajaan. Hiiri totesi, että paikka on sopiva pesäksi.

 

Vähitellen se keräsi pesätarpeet ja asetteli ne mukavasti kuperalle pohjalle. Vajaan jääneestä vanhasta säkistä se löysi syötävää, jota myös varastoi pahan päivän varalle. Hiiren olot alkoivat olla aika lokoisat. Puuttui enää kumppani ja pian sen pienessä, suojaisassa pesässä kävisi soma kuhina. Hiiri nukahti unelmiin pehmoisessa pesässään.

 

Herättyään aamuyöllä hiiri pohti mietteisiin putkahtanutta kumppaniasiaa ja päätti, että ajan oloon se oikea kyllä löytyy. Ei kukaan voi vastustaa tällaista kaunista pesäpaikkaa. Ikkunakin asunnossa oli, siitä näki maiseman ja mahdolliset viholliset. Oli myös pieni aukko, josta livahtaa alas noutamaan ruokaa. Valmis pesä, joka odotti sitä oikeaa. Mitä muuta voi pieni hiiri enempää kaivata, tietysti sen kumppanin lisäksi.




 

Äkkiä kuului rysähdys ja valo täytti hetkessä vajan. Hiiren pienen asunnon ikkunasta näkyi suuri varjo, joka liikkui uhkaavan näköisenä. Kuului rasahtelua, kitinää, uusi rysäys lähempää ja rykäisyjä. Hiiri oli ponnahtanut ylös ja seisoi paikalleen jäykistyneenä. Se aikoi juuri pinkaista karkuun pienestä aukosta, kun valtava jyrinä täytti hiiren pienen asunnon. Suureen putkiloon syttyi kirkas valo, joka sokaisi.

 

Mitään ei ollut tehtävissä, koko pienen hiiren maailma liikkui nopeasti. Hiiri lennähti suurta ikkunaa vasten ja menetti hetkeksi tajuntansa. Herättyään se näki suuren ikkunan läpi, kirkkaassa valossa eteen syöksyvän heinikon ja kaistaleen soraa. Hypähdys heitti hiiren ilmaan ja koko pesä singahti suurta ikkunaa vasten. Pesä hajosi täysin. Kaikki pienen hiiren unelmat olivat siinä särkyneinä. 

 

Hiiri katsoi haikeana hajonnutta unelmaansa ja yritti katsoa taakseen. Suuri putkilo oli muuttunut niin kirkkaaksi, että se sokaisi hiiren. Nopea pysäytys lennätti sen suureen ikkunaan. Tämän jälkeen tapahtui se pahin asia, joka koitui pienen hiiren kohtaloksi.




 

Hirveä jyrinä muuttui äänimyrskyksi, joka kaikui hiiren asunnon seinämistä. Nytkähdys eteenpäin oli niin raju ja nopea, että hiiri paiskautui kirkasta valoa kohti. Se näki välähdyksen ja kuuli sihahduksen, herkät viiksikarvat kärähtivät ja palaneen katku oli viimeinen tuoksu, jonka hiiri tunsi. 

 

Pieni hiiri retkahti selälleen suuren ikkunaseinän eteen. Sen niskat nytkähtivät taaksepäin ja hiiri näki valtavan suuren pään ilmestyvän ikkunaan. 

 

Kova huuto ja meteli olivat viimeiset äänet jotka hiiri kuuli. Pieni hiiri ehti vielä ajatella, että elämä on oikeastaan melko epäreilua. Juuri kun luulee saaneensa kaiken valmiiksi, unelmat äkkiä hajoavat, eikä pieni hiiri voi mitään tapahtuneelle.





 

Tämän lyhyen tositarinan nimi on ”Kaistaleen valossa - Elämää umpiossa”, hiirivaari sanoi lopetettuaan.

 

”Mikä sen opetus on”, joku kysyi.

 

”Ei kannata elää umpiossa”, hiirivaari sanoi.

 

”Tässä tekstissä on 3490 merkkiä ja 480 sanaa, joten taitaa olla paras lopettaa tähän ja lähteä luontoon”, hiirivaari sanoi ja sulki kirjansa.



Harry

 

 

 

perjantai 7. lokakuuta 2022

KIRJOITTAMISESTA

Tekstiin syntyy pohdiskelun, kirjoittamisen ja työstön aikana vahva side. 

Kuin oma lapsi on hyvä vertaus sille. 

Julkaisu on luopumista, se tuo tyhjän olon. 

Tekstin pois antaminen syventää tyhjyyden tunnetta, koska tekstiä haluaisi hioa loputtomiin. 

Julkaisu ei kuitenkaan saisi mielestäni olla tekstin tärkein tavoite. 

Tavoite tulisi olla niin hyvä teksti, kuin pystyy tuottamaan. 

Teksti, jonka tietää kantavan sisällään jotain täysin omaa. 

Siinä tulisi olla aina pisara kirjoittajan verta.




KESKEN JÄÄNEIDEN TARINOIDEN KOMPOSTI

Miksi kirjoitan blogeja. 

Mistä tulee tarve kertoa jotain. 

Miksi puhuisin, onhan maailma jo täynnä sanoja. 

Turhien sanojen pilvi peittää auringon.

Missä olisi sanojen kierrätyskeskus. 

Tyhjien sanojen säilykepurkit.

Minne kipataan käytetyt kirjaimet. 

Missä on kesken jääneiden tarinoiden komposti.









TYHJYYS PUHUU - KUKA SEN USKALTAA SANOA

Miksi sanomisen oikeus pitäisi jättää vain niille, joilla ei ole sanottavaa.

On vain tyhjä aukko lehdessä, kirjassa, puhujanpöntössä tai kahvipöydässä. 

Jotain siihen sullottava on. 

Miksi on? 

Entä jos laittaisi lauseen; tänään minulla ei ole sanottavaa.

Olen hiljaa siitä syystä.

Nousisi ja sanoisi, että minulla ei ole puhuttavaa. 

Olisi hiljaa koko puheenvuoronsa ajan. 

Kyllä hiljaisuus puhuu. 

Toisinaan sen sanoma on kaikkein vahvin.




KIRJOITTAMISEN LUPAKIRJA

Mikä minä olen kirjoittamaan mitä sanotaan tai kirjoitetaan? 

Tämä ajatus on tuttu vieras kirjoittajana. 

Mikä minä olen? 

Kolme sanaa, joiden uskon liikkuvan jonkun toisenkin itselleen kriittisen kirjoittajan ympärillä. 

Pörisevänä paarmana, ärsyttäen ja puraisten innoituksen huumassa tekstivalua takovaa kättä.

Kuka myöntää kirjoittamiseen lupia. Onko ne hankittava, kuten hirvilupa ampumaradalla. 

Sitten kun on lupa lompakossa, istuu tukevasti läppärin ääreen ja vilauttaa välillä kameralle kirjoitusviranomaisen leimaa. 

Istuu tornissaan odotellen ajomiesten tuovan hirven hollille. 

Lopulta tajuaa, että hirvi on se tarina joka pitäisi löytää. 



KIRJOITAN OMIN LUVIN

Mistä se sanottava sitten löytyy? 

On oltava oma lupa ja kirjoitettava omin luvin.

Blogit ovat oman aikansa kirjoja. 

Monet vanhat klassikot syntyivät lehtiin kirjoitetuista tarinoista.

Kirjoittaminen on uskaltamista.

On kirjoitettava omin luvin,



KIRJOITTAMINEN MERKITSEE ENITEN

Olen saanut teksteistäni myös kritiikkiä, eikä ole syytä väittää vastaan niiden kipeyttä. 

Kipeää sen tuleekin olla, eihän kukaan voi tehdä sitä muuten oikealla asenteella. 

Itsessään voi pohtia myös sitä, onko julkaisu aina tärkeintä?

Mielestäni kirjoittaminen on vielä merkittävämpää kirjoittajalle, kuin tekstin julkaisu.

Kaikki se, mikä tapahtuu, kun tekstin julkaisee tai lähettää julkaisijan arvioitavaksi.



TEKSTIÄ KANTAA SISÄLTÖ

Tekstiin syntyy vahva side pohdiskelun, kirjoittamisen ja työstön aikana. 

Kuin oma lapsi on hyvä vertaus ja määrite kirjalle. 

Luopuminen siitä tuo tyhjän olon. 

Julkaisu syventää tyhjyyden tunnetta, mutta julkaiseminen ei saisi mielestäni olla ainoa tavoite. 

Tavoite tulisi olla niin hyvä teksti, kuin pystyy tuottamaan. 

Teksti, jonka tietää kantavan sisällään jotain täysin omaa.



OMA TARINA

Seuraava teksti on jo kurkottamassa jossain.

Uusi innoite ja koko se matka, mihin sisältyy niin paljon. 

Kaikki se, minkä oppi edellisellä kerralla, tieto ja taito, on nyt käytettävissä. 

Tällä kerralla tietää myös sen, ettei ole kiire mihinkään. 

Aina on aikaa kirjoittaa tarina.

Eikä sitä kukaan muukaan pysty kirjoittamaan.

Omaa tarinaa. 


Harry


torstai 6. lokakuuta 2022

KIITOLLISUUS LUO ONNELLISUUTTA


Kiitollisuus ja onnellisuus kulkevat käsi kädessä. Elämä on pelkkää ihmettä ja kiitollisuus valittu asenne, joka nousee avoimesta sydämestä. 

Ilman kiitollisuutta on mahdotonta kokea aitoa onnellisuutta. Mahdotonta löytää ja kokea pientä onnen hetkeä. 

Onnellisuus ei ole nautintoa, vaikka sillä sitä myydään. 



On niin monta syytä olla kiitollinen, monta asiaa, joista voi kiittää. Yksi iso kiitollisuuden aihe on mahdollisuus kulkea luonnossa. 

”Nauti, pystyt liikkumaan kiven luo ja karpalot tuntemaan kädessäsi. Kiitos kuvauksestasi, se antoi minullekin mahdollisuuden tuntea metsän, suon tuoksu, karpaloiden ilmestymisen, kaiken.”

Eräs lukijani kirjoitti tuon kommentin julkaisuuni, jossa kerroin retkestäni karpalosuolla blogissa ”Karpalokiven tarinat”. Hänen sanansa saivat ajattelemaan, miten suuri asia on, että voi liikkua luonnossa.

Tunsin tuossa ystävän kommentin edessä myös syvää kiitollisuutta, että hän tavoitti tekstistäni aidon kokemuksen. Onni tuli siitä, että hän koki kuvauksessa tuon saman, minkä minä koin luonnossa.



Luonto elää. Kaikki mitä luonnossa kohtaa on elävää, mikään ei jää sanattomaksi kuuntelevalle. Pieninkin havu, lehti, kivensiru tai mikä muu tahansa kertoo kyllä oman tarinansa. 

Olin päivänä muutamana taas metsässä sieniretkellä ja havahduin kummaan ääneen, kuin sateen ropinaan. Alkoi sataa, mutta sade oli vain yhdessä kohdassa puustoa. 

Suuri haapa kuusikon keskellä oli kuin lehtisateen pyörteessä. Haapa ravisteli lehtiä kuin koira turkkiaan ja lehdet putoilivat, niin että ääni kuulosti musiikilta. 

Miten ihmeellinen on luonto, aina jotenkin yllättää. Olen ennenkin havainnut haavan tekevän tällaisen ravistelun. Kenties tästä tuleekin sana ”havahtua”. 



Uskon, että tuolle tapahtumalle on nimensä mukaan luonnollinen selitys, onhan selvää, että jossain vaiheessa lehdet varisevat. 

Ihme on siinä, missä sen kokee ja näkee. Todelliset ihmeet ovat usein luonnollisia.



Sienimetsään saapuivat seuraavaksi töyhtötiaiset. Linnut ehkä näkivät yksinäisen kulkijan ja tulivat katsomaan. Upeiden tötterötukkien ääni on korkea ja kirkas. 

Pienet pystytukat pomppivat varvikossa muutamien metrien päässä ja seurasivat matkassani jonkin aikaa. Jostain kuului kumea ääni, kuin pasuunaan puhallettaisiin. 

Kohta puiden latvojen yli lensi kymmenkunta kurkea aurassa äännellen kuin alkueläimet. Niitähän kurjet ovatkin, lensivät täällä jo ennen ihmistä. 




Ja lopulta tulivat sienet, kuin kultakimpaleina, joita hehkui maasta. Toiset piilosta sammalten alta, ujoina kurkistellen, jotkut runsaina ja pontevina metsän lumpeenkukkina. 

Ihmettä kaikki, ihmettä vain. Ihmisen osa on ihmetellä tätä kaikkea. Monta ihmettä metsä jälleen näytti, monta jäi vielä kokematta seuraavaksi kerraksi. 

Kolme ihmettä sain tällä kertaa kokea; ikiaikaiset kurjet, ravisteleva haapa ja kirkasääniset töyhtötiaiset. 

Neljäs ihme on metsän anti, elämään voimia antava tietoisuus, että kaikella ja jokaisella on merkitys.


Harry



lauantai 1. lokakuuta 2022

KARPALOKIVEN TARINAT

 


On vielä hämärää, oikeastaan pimeää, kun kävelen luontopolkua kohti karpalosuota. Vettä sataa, aluksi hiljalleen, vähitellen tiiviimmin. Tiedän karpaloita olevan paljon, suuria ja raskaita, mehukkaita suon rubiineja. 

Hämärän ja pimeän rajalla on kivi, jonka jääkausi on siihen unohtanut aikansa sen särmiä hiottuaan. Kivi on maamerkki, keskeltä haljennut järkäle, jonka pienen luolan suuaukko katoaa kuusen kätköihin. 



Mieleeni tulee Reino Helismaan sanailema laulu Päivänsäde ja Menninkäinen. Kaksi kovin erilaista olentoa, jotka kohtasivat mahdottomuuden äärellä ja kykenivät vaihtamaan vain muutamia sanoja. 

Kiviluolassa päivänsäde olisi ollut vain sammuva kipinä. Menninkäinen puolestaan olisi huomannut ettei pysty elämään päivänsäteen kirkkaudessa.

Minä en taida olla päivänsäde, koska menninkäinen ei pomppaa kiviluolan aukosta eteeni. Toisaalta en päivänsäteeksi pystyisikään. Paras siis pysyä omana itsenään.

Ajatus on kuitenkin tupsahtanut mieleeni, kummunnut ilmeisesti kiven uumenista. Ehkä siellä majailee menninkäinen, jonka ajatukset värisevät kivestä. 



Jostain kuuluu linnun varoitusääni toistuvana. Minä kuuntelen sitä, kun tulen kiven viereen. Kivi on kohdallani ja painan korvani jäkälien peittämään karhean pehmoiseen pintaan. 

Kivi ei ole kuollut, niin kuin sanotaan, sen elämä on vain pidempi ja hitaampi, kuin ihmiselämä. Kivi elää niin kauan, ettei sillä ole kiire mihinkään. Siinä ehtii pohtia asioita joka kulmalta.

Ensimmäiseksi kivi kertoo, että vasta pimeydessä näkee valon. Siellä jopa päivänsäde kantaa mukanaan koko päivän valkeuden. Siitä syystä se on nimensäkin saanut.

Olen jo jatkamassa matkaa, kuullessani huminan. Kivi miettii ehkä, mitä tälle pienelle vaeltajalle voisi kertoa, että se ymmärtäisi. 



”Huomasitko jo, että minua on elämä kolhinut ja hionut kovalla kädellä”, kivi kysyy. ”Aikaa se vei, ja minä pienenin silloin suuresta vuorikivestä tällaiseksi metsäkiveksi”. 

”Se oli aika noloa, joten odottelin, että tuo kuusi kasvaisi suureksi ja suojaisi minua”, kivi huokaa.

Kivi jatkaa ja kertoo saaneensa niin kovan iskun muutama kymmenen tuhatta vuotta sitten, ettei ole toipunut siitä vieläkään. 

Minä katselen halkeamaa ja ajattelen, että sen ansiosta kuusen juurella on kiviluola suojana metsän otuksille. 

”Sanoppa se”, kivi huokaa. ”Surin halkeamaa tuhansia vuosia, kunnes eräs pieni jänis opetti minulle syyn halkeamaan”.



Kivi kertoo, että kettu oli yllättänyt jäniksen ja ehtinyt raadella sitä. Jänis pääsi karkuun, loikki kiven juureen ja painautui sen kylkeen suojaan,

”Aivan kuin sinä nyt, samaan kohtaan kuin se eilinen jänis”, kiven hyminä on leppoisaa. 

”Eilenkö”, minä ajattelen. 

”Eilen on teidän ajassanne sata vuotta sitten”, kivi hymäjää.

Ymmärrän, että kivi ei voi elää niin tiuhaan tahtiin kuin ihminen. Eihän päivänkorennollakaan ole eilistä. 



”Mitä se jänis opetti”, ajattelen ja kivi kumisee, aivan kuin patarumpu, ehkä se nauraa.

”Jänis opetti kokemani iskun olevan tarkkaan harkitun”, kivi hyrisee. 

”Jänis huomasi luolani kuusen kätkössä ja pujahti sinne. Luolassa se odotteli, toipui ja palasi metsään”. 

”Niinpä niin pikku vaeltaja, kaikella on lopulta tarkoitus”. Kivi huokaa ja toteaa, että ihmisen kohtalo on elää kovin lyhyt aika. ”Ei siinä paljoa ehdi oppia”.

Ymmärrän, että kivi on avautunut jo enemmän kuin aluksi aikoi. Ehkä se sääli hämärässä kulkijaa ja halusi tarinallaan lohduttaa. 

Ei ole helppoa olla kivi, jonka osana on kokea paljon enemmän kuin hetken vaeltavilla otuksilla.



Jatkan matkaa ja muutaman kilometrin jälkeen tulen suolle, jonka rahkapeitoilla lepää suuria karpaloita. Vettä sataa yhä enemmän ja kaste alkaa tulla vaatteiden läpi. Otan kuksani repusta.

Kerättyäni kolme litraa olen kypsä evästauolle. Retkieväät tekevät retken. Tällä kertaa mukanani on leipää, välissä voita, juustoa, kananmunaa ja paprikaa. 

Muutama pisaratomaatti ja pihakanalasta saatu kananmuna vielä päälle. Maku on erinomaisen hyvä, aivan toista kuin kaupan kananmunat. 

Tuimaa kahvia päälle, retkisuklaata pari palaa ja matka jatkuu. Ajattelen jo karpalohyytelöä, jota keräämistäni suon punaisista rubiineista tulee höysteeksi.



”Kuksa kruunaa kaiken”, kirjoitti lukijani. Näin se on. Minullakin on pari kuksaa joita käytän aina retkillä. Lisäksi minulla on kupilka, jota käytän kalaretkillä ja säilytän Kemijärvellä. 

Kuksia on hyvä olla useita, niin lähdön tiimellyksessä osuu ainakin yksi matkaan, muutenhan retki on pilalla. Kerran jouduin juomaan kahvit suoraan termospullosta.

Hyvä on muistaa myös se, että kuksien peseminen vie kahvista maun ja parhaassa tapauksessa pilaa koko kuksan. 



Kahvihetki on ainutlaatuinen aina kuksasta nautittuna. Tosin siihen menee aikaa, että kuksaan saa oikean, persoonallisen aromin.

Yksi loistava ominaisuus kuksissa on kyky ottaa nuotiolla keitetyn kahvin tulikuumuus vastaan. 

Sileä puupinta ja kaikenlaisten keräilyjen sekä kahvittelujen patina on ainutlaatuinen sekoitus. Siinä tiivistyy kaikkien eräretkien tunnelma.




Kuksassa kahvi on aina sopivan lämpöistä. Tee tietysti myös, jos on mieltynyt siihen. 

Keruuastiana kuksaa ei voita mikään, siihen sen koko on sopiva, täyttyy joutuin, eikä tarvitse pitää kiirettä keräillessä. 

Poimijalla on tarmokas tunne kuksan täyttyessä kuin itsestään. Päätän palatessani kertoa karpaloista kivelle, jos se ehtii kuuntelemaan.

Arvaan löytäväni sen samasta kohdasta kuin aamulla.


Harry