torstai 24. marraskuuta 2022

ONNELLISEN VAELTAJAN AJATUKSIA

Tuli kurottaa reppua kohti. Kaikki on siellä, mitä retkelle tarvitaan. Kahvipannu, vettä, pilkkeet, tuohet, eväät, kuksa ja paljon muuta.

Hiljaisuus on täynnä elämänvoimaa. Odottaa ja lepää. Hongittunut puu taistelee olemassaolostaan, on jo kenossa, matkalla veteen. 

Elämä jatkuu, kiertää ja nousee, kohisee tuulessa.



Pitkospuut yli suopuron ovat vaeltajan ystävät. Suomaastoissa uppoaa ilman niitä joskus yllättäen polvia myöten pehmeään, jäiseen suonsilmään.

On seisottava henkisesti sillä rannalla, mille on kasvanut. Siellä ihmisen juuret ovat. 

On oltava omilla juurillaan, omalla pohjalla. Jokainen on lopulta yksin omalla perustallaan.



Polku, kulkijoiden tekemä, tuhansien askelten kaiku. Jos kuulisi niiden äänet, sitä yllättyisi. 

Toisinaan haluaa rämeikköön, omalle polulle, tarpomaan ja uupumaan.

Lahossa puussa on tyhjä kotipesä. Kesää odottava, mennyttä muistellen. 

Mihin linnut lensivät täältä lammen rannalta. 

Korpilammelta kauas pitkien vesien yli.



Aamun hämärässä, usvaisen lammen rannalla seison ja katselen. 

Tuon pienen saaren jokainen puu on selviytyjä. 

Omalla tavallaan nekin ovat kulkureita, niin kuin jokainen meistä. 

Puut, nuo hiljaiset vaeltajat.




Joku kasvaa muita suuremmaksi, herättää kulkijan huomion ja vie etsimään hyvää kohtaa kuvata. 

Toinen jää näreeksi, kituuttaa siinä ja kantaa oman kuormansa. 

Lumen paino on sama, ja valoa kohti kumpikin kulkee, metsän ystävät.



Minä kasvoin suoraksi tähän rannalle. En antanut tuulille periksi. Olen ollut aina tässä taustalla, vähän sivussa ja tukena. En ole koskaan halunnut esille, niin kuin tuo mutkainen puuhkamänty. Miten siitä kasvoi tuollainen. Halusi aina esille. Oli uusien virtausten vietävissä, välillä sinne ja sitten tänne. Nyt se on siinä kaikkine kiemuroineen. Miksi kaikki ihailevat ja kuvaavat sitä, vaikka minä seison tässä suorana ja ryhdikkäänä”, juttelee jykevä rantapuu, selälle suorana katsova.



Kenopuu kaatuu niin hitaasti, ettei sen painumista huomaa. Kohti pehmeää lumityynyä, elämään väsynyt ja uupunut. 

Varjot ovat saavuttaneet sen, vesi odottaa, tietää että pian sen on avattava sylinsä, otettava vastaan. 

Ja elämä jatkuu.



Alkukesällä tässä suojaisassa lahdelmassa ui vesilintupoikue. Niillä oli pesä pienessä saaressa. 

Istuin aamuvarhaisella kauempana, suolta laskeutuvalla töyräällä. Hörpin kuksasta kahvia ja katselin kuinka nouseva aurinko siivilöityi oksista.

Se kimmelsi pienessä tuulenvireen pyyhkimässä pyörteessä ja lintujen siipisulilla.



Pieni saari kapean lammen keskellä. Yksin usvassa, vesi erottaa sen kaikesta ja yhdistää olevaan, siihen mitä sillä on. 

Kesällä se on täynnä lokkeja. Niitä on lähes joka puun oksalla. Sieltä ne valvovat lammella liikkuvia.

Ne ovat valmiina nappaamaan vesilinnun poikasen ja suojelevat pesiään.



Näitä suolampareita on paljon täällä. Kulkeminen upottavassa  maastossa on rankkaa. 

Jalat väsyvät ja sitä pohtii, miksei kulkenut valmiita polkuja. Sitten tulee tähän, lampareen kohdalle. 

Katselee ja kuuntelee hiljaisuutta. Väsymys unohtuu.



Jäljet kertovat kulkijasta. Omat askeleet. 

Jokaisen on kuljettava tähän maailmaan omat jälkensä. 

Toisilla ne ovat suuremmat, joillakin lyhyemmät.

Toisilla ne kulkevat eri suuntiin. 

Omat askeleet, itse kuljetut.



Korpisuon kauneus saa puutkin joskus kumartumaan lampareen ylle. 

Tai ehkä ne odottavat kesää. 

Kaunista alkukesän aamua, kun sen kuvajainen syvänvihreänä piirtyy siniseen veteen.



Luonto lepää ja elää lumisen kuoren alla. 

Tuuli hiljenee, hakee voimaa jostain. 

Kohta se palaa kuin kaukainen jyminä. 

Tulee päälle, taivuttaa puunrunkoja ja heittelee oksia jalkoihin.



Otan repusta tekemäni pilkkeet, asetan ne paikoilleen, työnnän tuohia alle ja odotan tuulen lepohetkeä. 

Sytytän tulen, kaadan vettä nuotion nokeamaan pannuun. 

Istun kaatuneen, hongittuneen puun rungolle, otan eväsleivän ja kuksan esiin. 

Puut rätisevät ja savu kiemurtelee kohti lammen rantaa. Olen tässä.

Onnellinen vaeltaja.


Harry






Ei kommentteja: