TUULI KÄÄNTYY

Vain vähän aikaa

ja tuuli kääntyy.

Elämän seuraava sivu.

Uusi luku. 

Haapa laulaa kauneimmin. 

Ajattelen kävellessäni 

jokivartta aamuvarhain.

Kuuntelen virran kohinaa. 

Utu nousee kuohuista.

Aallot kuin loivaa koskea. 

Suuret kuuset asettuvat

portiksi joenmutkaan. 

Pysähdyn katsomaan.

Silloin kuulen. 

Tuulenpuuskan,

jokilaakson yläpuolelta. 

Vanha jättiläishaapa laulaa. 

 

Minkään puun lehdet, 

eivät soi tuulessa 

sillä tavoin. 

Haapa laulaa,

kuin haavoitettu.

Ihminen, 

jonka sydän on särkynyt.

On pystynyt,

antamaan anteeksi,

armahtamaan.

Kaiken koetun.

Silloin soi sydämessä

kaunein laulu, 

joka ihmisessä

voi soida.

Tyynellä puuta ei huomaa.

Silloin jykevä haapa, 

joka juuriltaan, 

on jättiläisen jalka, 

lepää hiljaa. 

Jotain ihmisestä, 

jonka olemuksessa,

soi hiljainen viesti.

Voittajasta,

kipujen särkemästä.

Kun saapuvat vastatuulet, 

voi kuulla haavan laulun,

laulun elämästä.

Koetukset kestäneestä,

vaikeuksien tuulista. 

Ainoa varma asia, 

muutosten tuulet. 

Ne ovat puhaltaneet 

suuria puita nurin. 

Vanha jättiläishaapa 

on kestänyt.  

Elämän tuulet.

Muutokset.

Mikään muu ei ole varmaa, 

kuin tuulien kääntyminen.

Vaikka lehvissä soi

myötätuuli.

Ei mikään kestä elämässä.

Tuuli kääntyy. 

Se on varmaa.

Tästä hetkestä, 

jota elää, 

ei aina löydä parasta, 

kätkettyä. 

Elämän arvoitus, 

näyttäytyy jälkeenpäin. 

Muistuttaen,

minkä ohitti, 

sännätessään

arvottoman perässä. 

Ymmärtää, 

kuinka onnellinen oli, 

vaikka aina odotti, 

sitä suurempaa. 

Ei ymmärtänyt, 

mitä omisti,

sillä hetkellä.

Vain vähän aikaa 

ja tuuli kääntyy.

Elämän seuraava sivu

aloittaa uuden luvun, 

tyhjän sivun. 

Kun sen oivaltaa, 

ei takerru katoavaan. 

On nähnyt, 

miten tuuli kääntyy. 

Onni on kätketty 

pieniin hetkiin, 

arjen tuokioon. 

Elämän lepohetken, 

löytää,

jos ei vaadi liikaa. 

Vähän on tarpeeksi. 

Tämä riittää.

On säntäilijöitä, 

jotka sinkoilevat,

kuin korkki virrassa. 

Jokeri hihassa, 

uusi tapa tehdä, 

mennä ja elää. 

Kunnes tuuli kääntyy,

tuo uutta.

Elämän tuulessa 

lentää lehtiä, 

kerran silmuja,

kasvoivat vehreiksi. 

Tänään hehkuvat

viimeisen kerran.

Ennen maatumista.

Tuuli lennättää.

Irrottaa siitä, 

mikä sitoi,

vaati olemaan 

tietyssä paikassa, 

muodossa ja värissä. 

On vapaa

matkalla sinne, 

tuuli vie. 

Viimeinkin on, 

minkä tiesi. 

Ei uskaltanut, 

erottua joukosta. 

Viimeinkin

seuraa sydäntä.

Tuuli kääntyy, 

muistaa, 

pysyy nöyränä. 

Mikään ei jatku. 

On vain hetki,

kätketty salaisuus. 

Löytäjälle, 

antaa ilon.

Onneen on syy, 

ajatellaan.

Muuten,

omalla tavallaan 

onnellinen.

Leimataan oudoksi. 

Parempi sitäkin, 

kuin tajuta. 

Hukkasi onnen hetken. 

Kadotti, 

etsiessään suurempaa, 

parempaa, 

kuin tämä. 

Myöhemmin ymmärtää.

Oli onnellinen.

Ei osannut 

omistaa,

onnen hetkeä. 

Ei ymmärtänyt,

auringonsädettä.

Joka leikkasi auki 

yön pimeyden.

Valaisi elämän. 

Toi mukanaan aamun, 

valon,

uuden alun. 

Miten menetti. 

Mahdollisuuden, 

jonka aamu toi,

Jälkeenpäin ihmetteli, 

miten kadotti, 

uuden alun. 

Kadotti, 

arkipäivän murheeseen.

Ei ymmärtänyt.

Tuuli kääntyy, 

elämä ei käänny. 

Mikään ei palaa. 

Onnen hetki 

on ainutkertainen.

Vähäisin.

torvinenharry@gmail.com