Kolme kuukautta sitten,
lokakuussa,
he saapuivat junalla.
Juuri niihin aikoihin
ensilumi satoi,
päivän hämäryys
kuroi itseään kiinni
hiljalleen.
He olivat tulleet käymään
kodista kotiin.
He halusivat kokea
hämärän kaamoksen
koko mitan.
Silloin vielä
saattoi kävellä
kotoisaa metsäpolkua
tutuille saroille.
Nyt jo metsikköä,
risukoiden täyttämää.
He saivat kokea aamun,
auringon kultaaman
kapean lammen,
huurteisten sarkojen takana.
Siinä he olivat
kauan sitten
kahden juhlineet
omaa kohtaamista.
Kuin hetkessä
jotain nostettiin pois.
Ajan näyttämöä
hieman avattiin.
He kulkivat läpi koetun ja näkivät,
miten kaikki muuttuu,
jää unhoon ja kasvaa umpeen.
On vain sopeuduttava,
säilöttävä oma todellisuus,
aito kokemus.
Sen ydin,
syvä rakkaus,
salaisuus, jonka he tuntevat.
Niin kuin jokainen,
joka on palannut, tietää.
Siinä kohdassa ei mikään muutu.
Koskaan.
Se on ikuinen,
niin kuin rakkaus on.
Salaisuus.
 |
| Maalaus Marja Kesti-Torvinen© |
He näkivät kuinka kaikki muuttui.
Se oli elämän tapa,
virta, joka ei koskaan pysähdy.
Hämärän kaamos saapui,
laskeutui kuin varjoisa peite.
Syli, joka kätki heidät suojaansa.
Tulivat ensimmäiset viikot.
Lumien peittämät puiden oksat.
Linnut lumisilla oksilla,
kuin pitsein koristetuilla.
Kaikki, jotka eivät kestäneet, lähtivät pois.
Vaivihkaa, häviten,
johonkin hämärän kaamoksen taakse.
He jäivät,
he olivat sen vuoksi saapuneet.
Hämärästä hämärään kulkevan.
Hetken lumessa hehkuvan valon
kutsumat kulkijat.
He olivat tulleet kodista kotiin.
Niin he olivat päättäneet.
Tulivat pimeät päivät,
pitkät ja hitaasti venyvät hetket.
Aika oli muuttunut,
kuin sekin eläisi hämärän kaamosta.
Matkaa valosta valoon.
 |
| torvinenharry@gmail.com |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti