Sulkia on paljon, mustarastaan mustia sulkia. Ne ovat parin kolmen metrin alueella muistona linnun viimeisistä hetkistä.
Pihapuutarhakaan ei ole turvapaikka luonnossa. Joku saalistaja on iskenyt kiinni, yllättänyt laululinnun ja vienyt mennessään.
Ehkä täällä joskus liikkuva kettu, tai alueella irti kulkeva kissa, joka kiertelee pihoja etsien saalista.
Voi kyseessä tietysti olla myös haukka, joka on yllättänyt rastaan, repinyt sulat ja lennähtänyt saaliinsa kanssa kohti läheisen harjun korkealle kurottuvia kuusenlatvoja.
Katselen tasaisesti, puoliympyrään kiertyviä sulkia ja ajattelen talven kovia pakkasia. Silloin pihassa kävi kolme mustarastasta joita ruokin jonkin verran päivittäin.
Kovimpien pakkasten aikaan linnut olivat lujilla, ne olivat varmaan jo selviytymisen rajoilla.
Mustarastaille kylmät talvet voivat olla kohtalokkaita.
Erään kylmän pakkasyön jälkeen näin porraspielessä kyyhöttävän linnun ja arvasin sen olevan heikoilla, koska on tullut siihen.
Menin antamaan sille syötävää ja lintu hypähti portaan kaiteelle.
Sen silmäkulmat olivat valkoisessa kuurassa ja lintu suojasi jalkojaan istumalla niiden päällä.
Pakkasten mentyä ohi mustarastaat kävivät vielä jonkin aikaa pihapuussa ja tulivat ottamaan syötävää.
Kevään tulo oli kuitenkin yllättävän nopea ja linnut poistuivat tapansa mukaan selviytymään luonnosta löytämällään ravinnolla.
Eräänä päivänä yksi kuitenkin tuli takaisin, katseli räystään reunalta ja lennähti ottamaan syötävää, meni sitten menojaan.
Ehkä se oli juuri tämä saaliiksi jäänyt.
Kerran näin kissan yllättävän mustarastaan takaapäin. Hiljaa se hiipi maasta syötävää noppivaa lintua, kunnes loikkasi sen päälle.
Yllättäen näin rastaan lennähtävän kissan käpälien välistä vapauteen.
Kissaa tapaus taisi harmittaa ankarasti, sillä se jäi samaan kohtaan istumaan pitkäksi aikaa.
 |
| Maalaus Marja Kesti-Torvinen© |
Toisella kerralla näin punarinnan iltapäivällä lennähtelevän pihassa ja katselevan jonkin oksan päältä ympärilleen.
Se on lennoltaan niin erilainen verrattuna tintteihin, että linnun tunnistaa kauempaakin tavastaan liikkua samoin kuin kauniista lauluäänestä.
Seuraavana aamuna olin keittämässä kahvia ja huomasin ulkona katon reunalla varpushaukan.
Lintu katseli haukan tuimalla katseella pihalle ja arvasin sen etsivän saalista.
Lähdin kohta pihalle ja löysin sepelien keskeltä tukun sulkia, osa niistä punarinnan oransseja höyheniä.
Varpushaukka oli napannut saaliinsa. Luonto ottaa aina omansa jollain tavoin.
Nyt oli ollut pihan laululinnun vuoro joutua jonkin saaliiksi.
Ajattelen mustarastaan joutuneen haukan saaliiksi, koska siitä oli jäänyt jäljelle vain irti nyhdettyjä sulkia, samoin kuin silloin, kun varpushaukka nappasi punarinnan.
Tuo mustarastas ei laula enää koskaan, mutta pian soivat sen lajitoverien äänet, kunhan kevät vielä tästä lämpenee.
Jonain aamuna varhain, pilvisenä, sadetta tihkuvana aamuna kuuluu jostain puiden lehvien kätköistä kaunis mustarastaan laulu.
Huilu soi koskettavasti ja kertoo, että jotain kaunista ja katoamatonta jää aina jäljelle.
Laulua, joka kertoo, että lopulta elämä voittaa.
 |
| torvinenharry@gmail.com |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti