lauantai 1. lokakuuta 2022

KARPALOKIVEN TARINAT

 


On vielä hämärää, oikeastaan pimeää, kun kävelen luontopolkua kohti karpalosuota. Vettä sataa, aluksi hiljalleen, vähitellen tiiviimmin. Tiedän karpaloita olevan paljon, suuria ja raskaita, mehukkaita suon rubiineja. 

Hämärän ja pimeän rajalla on kivi, jonka jääkausi on siihen unohtanut aikansa sen särmiä hiottuaan. Kivi on maamerkki, keskeltä haljennut järkäle, jonka pienen luolan suuaukko katoaa kuusen kätköihin. 



Mieleeni tulee Reino Helismaan sanailema laulu Päivänsäde ja Menninkäinen. Kaksi kovin erilaista olentoa, jotka kohtasivat mahdottomuuden äärellä ja kykenivät vaihtamaan vain muutamia sanoja. 

Kiviluolassa päivänsäde olisi ollut vain sammuva kipinä. Menninkäinen puolestaan olisi huomannut ettei pysty elämään päivänsäteen kirkkaudessa.

Minä en taida olla päivänsäde, koska menninkäinen ei pomppaa kiviluolan aukosta eteeni. Toisaalta en päivänsäteeksi pystyisikään. Paras siis pysyä omana itsenään.

Ajatus on kuitenkin tupsahtanut mieleeni, kummunnut ilmeisesti kiven uumenista. Ehkä siellä majailee menninkäinen, jonka ajatukset värisevät kivestä. 



Jostain kuuluu linnun varoitusääni toistuvana. Minä kuuntelen sitä, kun tulen kiven viereen. Kivi on kohdallani ja painan korvani jäkälien peittämään karhean pehmoiseen pintaan. 

Kivi ei ole kuollut, niin kuin sanotaan, sen elämä on vain pidempi ja hitaampi, kuin ihmiselämä. Kivi elää niin kauan, ettei sillä ole kiire mihinkään. Siinä ehtii pohtia asioita joka kulmalta.

Ensimmäiseksi kivi kertoo, että vasta pimeydessä näkee valon. Siellä jopa päivänsäde kantaa mukanaan koko päivän valkeuden. Siitä syystä se on nimensäkin saanut.

Olen jo jatkamassa matkaa, kuullessani huminan. Kivi miettii ehkä, mitä tälle pienelle vaeltajalle voisi kertoa, että se ymmärtäisi. 



”Huomasitko jo, että minua on elämä kolhinut ja hionut kovalla kädellä”, kivi kysyy. ”Aikaa se vei, ja minä pienenin silloin suuresta vuorikivestä tällaiseksi metsäkiveksi”. 

”Se oli aika noloa, joten odottelin, että tuo kuusi kasvaisi suureksi ja suojaisi minua”, kivi huokaa.

Kivi jatkaa ja kertoo saaneensa niin kovan iskun muutama kymmenen tuhatta vuotta sitten, ettei ole toipunut siitä vieläkään. 

Minä katselen halkeamaa ja ajattelen, että sen ansiosta kuusen juurella on kiviluola suojana metsän otuksille. 

”Sanoppa se”, kivi huokaa. ”Surin halkeamaa tuhansia vuosia, kunnes eräs pieni jänis opetti minulle syyn halkeamaan”.



Kivi kertoo, että kettu oli yllättänyt jäniksen ja ehtinyt raadella sitä. Jänis pääsi karkuun, loikki kiven juureen ja painautui sen kylkeen suojaan,

”Aivan kuin sinä nyt, samaan kohtaan kuin se eilinen jänis”, kiven hyminä on leppoisaa. 

”Eilenkö”, minä ajattelen. 

”Eilen on teidän ajassanne sata vuotta sitten”, kivi hymäjää.

Ymmärrän, että kivi ei voi elää niin tiuhaan tahtiin kuin ihminen. Eihän päivänkorennollakaan ole eilistä. 



”Mitä se jänis opetti”, ajattelen ja kivi kumisee, aivan kuin patarumpu, ehkä se nauraa.

”Jänis opetti kokemani iskun olevan tarkkaan harkitun”, kivi hyrisee. 

”Jänis huomasi luolani kuusen kätkössä ja pujahti sinne. Luolassa se odotteli, toipui ja palasi metsään”. 

”Niinpä niin pikku vaeltaja, kaikella on lopulta tarkoitus”. Kivi huokaa ja toteaa, että ihmisen kohtalo on elää kovin lyhyt aika. ”Ei siinä paljoa ehdi oppia”.

Ymmärrän, että kivi on avautunut jo enemmän kuin aluksi aikoi. Ehkä se sääli hämärässä kulkijaa ja halusi tarinallaan lohduttaa. 

Ei ole helppoa olla kivi, jonka osana on kokea paljon enemmän kuin hetken vaeltavilla otuksilla.



Jatkan matkaa ja muutaman kilometrin jälkeen tulen suolle, jonka rahkapeitoilla lepää suuria karpaloita. Vettä sataa yhä enemmän ja kaste alkaa tulla vaatteiden läpi. Otan kuksani repusta.

Kerättyäni kolme litraa olen kypsä evästauolle. Retkieväät tekevät retken. Tällä kertaa mukanani on leipää, välissä voita, juustoa, kananmunaa ja paprikaa. 

Muutama pisaratomaatti ja pihakanalasta saatu kananmuna vielä päälle. Maku on erinomaisen hyvä, aivan toista kuin kaupan kananmunat. 

Tuimaa kahvia päälle, retkisuklaata pari palaa ja matka jatkuu. Ajattelen jo karpalohyytelöä, jota keräämistäni suon punaisista rubiineista tulee höysteeksi.



”Kuksa kruunaa kaiken”, kirjoitti lukijani. Näin se on. Minullakin on pari kuksaa joita käytän aina retkillä. Lisäksi minulla on kupilka, jota käytän kalaretkillä ja säilytän Kemijärvellä. 

Kuksia on hyvä olla useita, niin lähdön tiimellyksessä osuu ainakin yksi matkaan, muutenhan retki on pilalla. Kerran jouduin juomaan kahvit suoraan termospullosta.

Hyvä on muistaa myös se, että kuksien peseminen vie kahvista maun ja parhaassa tapauksessa pilaa koko kuksan. 



Kahvihetki on ainutlaatuinen aina kuksasta nautittuna. Tosin siihen menee aikaa, että kuksaan saa oikean, persoonallisen aromin.

Yksi loistava ominaisuus kuksissa on kyky ottaa nuotiolla keitetyn kahvin tulikuumuus vastaan. 

Sileä puupinta ja kaikenlaisten keräilyjen sekä kahvittelujen patina on ainutlaatuinen sekoitus. Siinä tiivistyy kaikkien eräretkien tunnelma.




Kuksassa kahvi on aina sopivan lämpöistä. Tee tietysti myös, jos on mieltynyt siihen. 

Keruuastiana kuksaa ei voita mikään, siihen sen koko on sopiva, täyttyy joutuin, eikä tarvitse pitää kiirettä keräillessä. 

Poimijalla on tarmokas tunne kuksan täyttyessä kuin itsestään. Päätän palatessani kertoa karpaloista kivelle, jos se ehtii kuuntelemaan.

Arvaan löytäväni sen samasta kohdasta kuin aamulla.


Harry


Ei kommentteja: