torstai 6. lokakuuta 2022

KIITOLLISUUS LUO ONNELLISUUTTA


Kiitollisuus ja onnellisuus kulkevat käsi kädessä. Elämä on pelkkää ihmettä ja kiitollisuus valittu asenne, joka nousee avoimesta sydämestä. 

Ilman kiitollisuutta on mahdotonta kokea aitoa onnellisuutta. Mahdotonta löytää ja kokea pientä onnen hetkeä. 

Onnellisuus ei ole nautintoa, vaikka sillä sitä myydään. 



On niin monta syytä olla kiitollinen, monta asiaa, joista voi kiittää. Yksi iso kiitollisuuden aihe on mahdollisuus kulkea luonnossa. 

”Nauti, pystyt liikkumaan kiven luo ja karpalot tuntemaan kädessäsi. Kiitos kuvauksestasi, se antoi minullekin mahdollisuuden tuntea metsän, suon tuoksu, karpaloiden ilmestymisen, kaiken.”

Eräs lukijani kirjoitti tuon kommentin julkaisuuni, jossa kerroin retkestäni karpalosuolla blogissa ”Karpalokiven tarinat”. Hänen sanansa saivat ajattelemaan, miten suuri asia on, että voi liikkua luonnossa.

Tunsin tuossa ystävän kommentin edessä myös syvää kiitollisuutta, että hän tavoitti tekstistäni aidon kokemuksen. Onni tuli siitä, että hän koki kuvauksessa tuon saman, minkä minä koin luonnossa.



Luonto elää. Kaikki mitä luonnossa kohtaa on elävää, mikään ei jää sanattomaksi kuuntelevalle. Pieninkin havu, lehti, kivensiru tai mikä muu tahansa kertoo kyllä oman tarinansa. 

Olin päivänä muutamana taas metsässä sieniretkellä ja havahduin kummaan ääneen, kuin sateen ropinaan. Alkoi sataa, mutta sade oli vain yhdessä kohdassa puustoa. 

Suuri haapa kuusikon keskellä oli kuin lehtisateen pyörteessä. Haapa ravisteli lehtiä kuin koira turkkiaan ja lehdet putoilivat, niin että ääni kuulosti musiikilta. 

Miten ihmeellinen on luonto, aina jotenkin yllättää. Olen ennenkin havainnut haavan tekevän tällaisen ravistelun. Kenties tästä tuleekin sana ”havahtua”. 



Uskon, että tuolle tapahtumalle on nimensä mukaan luonnollinen selitys, onhan selvää, että jossain vaiheessa lehdet varisevat. 

Ihme on siinä, missä sen kokee ja näkee. Todelliset ihmeet ovat usein luonnollisia.



Sienimetsään saapuivat seuraavaksi töyhtötiaiset. Linnut ehkä näkivät yksinäisen kulkijan ja tulivat katsomaan. Upeiden tötterötukkien ääni on korkea ja kirkas. 

Pienet pystytukat pomppivat varvikossa muutamien metrien päässä ja seurasivat matkassani jonkin aikaa. Jostain kuului kumea ääni, kuin pasuunaan puhallettaisiin. 

Kohta puiden latvojen yli lensi kymmenkunta kurkea aurassa äännellen kuin alkueläimet. Niitähän kurjet ovatkin, lensivät täällä jo ennen ihmistä. 




Ja lopulta tulivat sienet, kuin kultakimpaleina, joita hehkui maasta. Toiset piilosta sammalten alta, ujoina kurkistellen, jotkut runsaina ja pontevina metsän lumpeenkukkina. 

Ihmettä kaikki, ihmettä vain. Ihmisen osa on ihmetellä tätä kaikkea. Monta ihmettä metsä jälleen näytti, monta jäi vielä kokematta seuraavaksi kerraksi. 

Kolme ihmettä sain tällä kertaa kokea; ikiaikaiset kurjet, ravisteleva haapa ja kirkasääniset töyhtötiaiset. 

Neljäs ihme on metsän anti, elämään voimia antava tietoisuus, että kaikella ja jokaisella on merkitys.


Harry



Ei kommentteja: