Hiirivaarin tarinoita 1
Umpio, eli elämää kaistaleen valossa.
Aluksi lyhyt tarina. Olipa kerran pieni hiiri, joka oli kylmänä sadepäivänä löytänyt vanhan vajan suojiin tuodun auton. Vajassa oli miellyttäviä turvapaikkoja viljalti, mutta jokin veti hiiren aina auton luo. Niinpä se alkoi tutkia, miten pääsisi sisälle.
Auton pohjassa oli sopivia aukkoja, joista yhteen tuo valkomahainen ja ruskeaturkkinen hiiri, viiksikarvat väristen ponkaisi. Pian se saapui tutkimusretkellään paikkaan, jossa oli kupera pohja ja kiiltävä, kova putkilo takaosassa. Edessä oli suuri seinämä, josta näki hämärään vajaan. Hiiri totesi, että paikka on sopiva pesäksi.
Vähitellen se keräsi pesätarpeet ja asetteli ne mukavasti kuperalle pohjalle. Vajaan jääneestä vanhasta säkistä se löysi syötävää, jota myös varastoi pahan päivän varalle. Hiiren olot alkoivat olla aika lokoisat. Puuttui enää kumppani ja pian sen pienessä, suojaisassa pesässä kävisi soma kuhina. Hiiri nukahti unelmiin pehmoisessa pesässään.
Herättyään aamuyöllä hiiri pohti mietteisiin putkahtanutta kumppaniasiaa ja päätti, että ajan oloon se oikea kyllä löytyy. Ei kukaan voi vastustaa tällaista kaunista pesäpaikkaa. Ikkunakin asunnossa oli, siitä näki maiseman ja mahdolliset viholliset. Oli myös pieni aukko, josta livahtaa alas noutamaan ruokaa. Valmis pesä, joka odotti sitä oikeaa. Mitä muuta voi pieni hiiri enempää kaivata, tietysti sen kumppanin lisäksi.
Äkkiä kuului rysähdys ja valo täytti hetkessä vajan. Hiiren pienen asunnon ikkunasta näkyi suuri varjo, joka liikkui uhkaavan näköisenä. Kuului rasahtelua, kitinää, uusi rysäys lähempää ja rykäisyjä. Hiiri oli ponnahtanut ylös ja seisoi paikalleen jäykistyneenä. Se aikoi juuri pinkaista karkuun pienestä aukosta, kun valtava jyrinä täytti hiiren pienen asunnon. Suureen putkiloon syttyi kirkas valo, joka sokaisi.
Mitään ei ollut tehtävissä, koko pienen hiiren maailma liikkui nopeasti. Hiiri lennähti suurta ikkunaa vasten ja menetti hetkeksi tajuntansa. Herättyään se näki suuren ikkunan läpi, kirkkaassa valossa eteen syöksyvän heinikon ja kaistaleen soraa. Hypähdys heitti hiiren ilmaan ja koko pesä singahti suurta ikkunaa vasten. Pesä hajosi täysin. Kaikki pienen hiiren unelmat olivat siinä särkyneinä.
Hiiri katsoi haikeana hajonnutta unelmaansa ja yritti katsoa taakseen. Suuri putkilo oli muuttunut niin kirkkaaksi, että se sokaisi hiiren. Nopea pysäytys lennätti sen suureen ikkunaan. Tämän jälkeen tapahtui se pahin asia, joka koitui pienen hiiren kohtaloksi.
Hirveä jyrinä muuttui äänimyrskyksi, joka kaikui hiiren asunnon seinämistä. Nytkähdys eteenpäin oli niin raju ja nopea, että hiiri paiskautui kirkasta valoa kohti. Se näki välähdyksen ja kuuli sihahduksen, herkät viiksikarvat kärähtivät ja palaneen katku oli viimeinen tuoksu, jonka hiiri tunsi.
Pieni hiiri retkahti selälleen suuren ikkunaseinän eteen. Sen niskat nytkähtivät taaksepäin ja hiiri näki valtavan suuren pään ilmestyvän ikkunaan.
Kova huuto ja meteli olivat viimeiset äänet jotka hiiri kuuli. Pieni hiiri ehti vielä ajatella, että elämä on oikeastaan melko epäreilua. Juuri kun luulee saaneensa kaiken valmiiksi, unelmat äkkiä hajoavat, eikä pieni hiiri voi mitään tapahtuneelle.
Tämän lyhyen tositarinan nimi on ”Kaistaleen valossa - Elämää umpiossa”, hiirivaari sanoi lopetettuaan.
”Mikä sen opetus on”, joku kysyi.
”Ei kannata elää umpiossa”, hiirivaari sanoi.
”Tässä tekstissä on 3490 merkkiä ja 480 sanaa, joten taitaa olla paras lopettaa tähän ja lähteä luontoon”, hiirivaari sanoi ja sulki kirjansa.
 |
| Harry |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti