Marraskuun valo on herkkää ja sitä jaetaan pienin annoksin.
Hauras valoharso kuusenoksien keskeltä kutsuu kulkijaa.
Oikeaa hetkeä odottava kulkee viistoon kuin lempeä marraskuun valo, kuuntelee ja havaitsee pienet liikkeet.
Puukiipijä on tarrannut petäjän kylkeen kuin siinä olisi universumin keskus.
Ehkä onkin, ajattelee hitain askelin kulkeva.
Onhan siinä puussa kaikki mitä pieni lintu tarvitsee.
Elämään on saatava ote ja löydettävä samalla tavoin sen ydin.
Mikä se onkin.
Pieni puukiipijä ymmärtää elämästä riittävästi.
Siinä on kaikki, mitä täällä pärjäämiseen tarvitaan.
Marraskuu annostelee valon kuin vaativa elokuvaohjaaja.
Se mihin valokiila osuu, on hetken kuin kaikkeuden keskus.
Mikään ei loista niin lempeästi, kuin valonsäde, joka heijastuu kuuran pinnasta marraskuussa.
Siinä hetkessä elämä iskee silmää kulkijalle.
On tunne, kuin kohtaisi jotain läpeensä tuttua ja turvallista.
Samalla katselee suoraan silmiin jotain hallitsematonta.
On saapunut sinne, mistä lähti.
Silloin, kun valonsäde osui ensi kerran silmään.
Herätti kokemaan.
Metsässä hetken käveltyään ja nähtyään pienen puukiipijän elämänvoiman.
Otteen elämästä.
On kuin se kannattelisi suurta mäntyä otteessaan.
Jälkeenpäin ihmettelee, miksi ei mennyt aiemmin.
Tai kävisi useammin.
Koettuaan marraskuun lempeän valon.
Kietoutuessaan sen ymmärtävään hyväksyntään.
Ymmärtää.
Jälkeenpäin ihmettelee.
Miten niin vähästä voi olla niin onnellinen.
 |
| Maalaus Marja Kesti-Torvinen© |
 |
| torvinenharry@gmail.com |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti