VIIMEINEN VESIESTE

 

Kirjoittajalla on vain sanat. 

Kirjain kirjaimelta taotut. 

Lauseet, jotka muodostavat ajatuksia. 

Ajatuksia, jotka kertovat elämästä.

Tässä eräs tositarina.

Kirjoittaessaan on uskallettava sukeltaa riittävän syvälle, muuten ei löydä perille.

On  mentävä sinne, minne tarina on unohdettu. 

Sinne minne tuhotut elämät on upotettu. 

Muistan pienenä poikana, kun kävelin hautausmaalla vanhempieni mukana ja lähdin juoksentelemaan käytäviä pitkin. 

Tulin erään unohdetun haudan äärelle. Hauta oli kuin allas. 

Jossain vaiheessa arkku maan alla oli romahtanut ja sulanut lumi täyttänyt kuopan.

Pysähdyin kannat maata ruopien tuon haudan äärelle. Ajattelin pienen pojan kokemuksella näkemääni. 

Ajattelin, että minulla olisi ikuisuus matkaa tuollaiseen kuoppaan. 

Nyt tuosta matkasta on jo mittava osa takana. 

On katsottava rehellisesti taakseen, nähtävä mitä sinne jäi. 

Mitä tuli tehtyä? 

Totta on, että menneet on syytä myös unohtaa ja jatkaa matkaa. 

Mutta välillä on hyvä tehdä tiliä tekemisistään. 

Muistan hyvin tuon veden täyttämän kuopan. 

Pelon, jonka tunsin sammaloituneella reunalla. 

Sammakon, joka katseli vedestä liikkumatta. 

Sudenkorennon, joka lensi yli.

Tuedän, että tuo vesieste on kerran edessäni. 

On aika kääntää katse menneestä ja jättää se sinne. 

Tunnustaa, etten voi korjata enää enempää.

Suurinta on saada ja antaa anteeksi, elää eteenpäin.

Tiedän, ettei ajatteleva ihminen voi olla joskus pohtimatta omia erehdyksiään. 

Voi olla, että siihen kuluu vuosia, jopa kymmeniä, mutta kerran se vesieste on edessä. 

Omien tekojen vesieste.

Siinä kohdassa on jokainen yksin tekojensa kanssa. 

Tietoisena, että siitä ei kukaan ole yli hypännyt. 

Siinä vaiheessa tilit tasataan.

Omien tekojen anteeksi antaminen itselleen on joskus kaikkein vaikein asia elämässä.

Tunsin vuosia sitten erään ihmisen, jonka elämään kuului rankkoja aikoja.

Alkoholi ja huumeet olivat arkipäivää. 

Paljon jäi taakse sellaista, jonka haluaisi unohtaa.

Hän katseli taakseen ja näki vain omat virheensä.

Hän näki, kuinka ne olivat ajaneet läheisiä kärsimyksiin. 

Hän näki olevansa syyllinen, lopetti juomisen ja usein öisin ajoi hautausmaalle. 

Siellä hän vietti aikaa vanhempiensa haudalla ja etsi rauhaa.

Hän tunsi syyllisyyden murskaavan painon viimeisen vesiesteen edessä.

Taakkojen ja syyllisyyden alla hän kävi kirkossa, mutta ei saanut rauhaa. 

Istui palveluksien ajan, nousi ja istui, mutta sydän ei antanut lepoa teoista.

Yksinäisen miehen taakka oli niin raskas, että kirkon penkit rutisivat, mutta kukaan ei kuullut. 

Taakkansa alla tuo ihminen kohtasi kerran tutun  vanhuksen. Monet elämän koulut käyneen miehen. 

Heti kahvipöydässä tuo taakoitettu mies alkoi syyttää itseään.

Hän purki sydäntään ja valitti, kuinka nuoruuden pahat teot ajoivat äidin moniin tuskiin.

Nyt, kun hän oli ymmärtänyt aloittaa elämän alusta. Nyt vanhemmat olivat jo haudassa.

Tuo vanha mies kuunteli tarinaa kahvia hörppien. 

Hän katseli ikkunasta pihalle.

Pääskyt kaartelivat taivaalla kuin leikkien .

Vanhus katsoi uupunutta ystävää. 

Hän laski kahvikupin pöydälle ja sanoi hiljaa:

“Sinun pitää armahtaa itsesi”.

Muuta ei tarvittu. 

Varjot vedettiin kasvojen yli ja valo pääsi sisään. 

Hän heräsi kuin unesta ja ymmärsi tehneensä tilin menneisyydestään. 

Nyt oli aika mennä eteenpäin.

Oli  aika näyttää, että oli aikuinen ja kantaa vastuunsa.

Hän auttaa nykyisin alkoholisteja ja huumeidenkäyttäjiä esimerkillään ja tekemällä työtä heidän kanssaan.

Alkoholisti- ja huumetyötä tekevät ovat sanoneet, että he voivat puhua paljon, mutta jo hänen askeleensa kertovat enemmän.

Kokemus puhuu. Vesihaudalta tulleen jäljet voivat olla erilaiset kuin muilla, mutta niillä on erilainen voimakin.

Joka kerta kun näen tuon miehen, näen hänen elämänmyönteisen asenteensa. 

Näen hänen raittiutensa ja perheensä. 

Joka kerta minä muistan nuo samat sanat.

Usein ihminen on itsensä julmin tuomari. 

Mielessäni soivat sanat. 

“Sinun täytyy armahtaa itsesi”!

torvinenharry@gmail.com