Eräällä luontoretkelläni löysin aivan ihmeellisen paikan. Kuin pieni pala kadonnutta maailmaa, joka ilmestyi metsän keskeltä eteeni.
Vaeltelin siellä, aistien ja katsellen paikkoja, lopuksi istuin kiviröykkiölle ja hörpin kuksasta mustaa kahvia.
Aurinko paistoi lämpimästi, oli hyvä olla.
Tuo metsäretken autio torppa löytyi synkeän metsikön keskeltä. Pieni puro kulki sakeassa pajukossa ja sen kätköistä näkyi lahonnut lankkusilta. Siitä alkoi kärrypolku, joka vei vanhalle veräjälle.
Haukoin henkeäni katsellessani syksyn lehtien täyttämää kujaa. Sitä reunusti harmaantuneilla pajuilla sidottu aidanne. Hirsiaitta nökötti aidan reunalla ja rinne sivulla jatkui vehreänä kohti kalliopaasia.
Kuljin eteenpäin ohi riihen ja näin solan kulkevan sen ylittävän pihaton ali. Kummallakin puolella oli jonkinlainen aitta tai pieni eläinsuoja, ehkä navetta.
Sisällä oli tyhjä parsi, kuin vanhasta elokuvasta.
Pihaton viereen oli muinoin salvattu hirsistä korkea, kapea rakennus. Yläosassa on ollut kanoja ja alosassa porsas tai pari. Silta kanalasta alas maahan oli poistettu.
Kanalan vieressä oli liiteri ja sivummassa pari aittaa. Oikealle puolelle oli joskus tehty kaksi tallia, ehkä hevoselle tai parille ajattelin.
Kenties talon asukas on ollut hevosajuri.
”Hevostalleja, tuo uudempi rakennettu kumman lähelle vanhempaa, ehkä tarkoitus on ollut purkaa myöhemmin entinen”.
Takaani kuului puhetta, kuin vastauksena ajatuksiini. Käännyin ympäri ja tervehdin saapuvaa.
Hän kertoi korjailevansa alueen kohteita ja huoltavansa niitä.
Kysyin, voiko alueella kulkea vapaasti ja kuvailla paikkoja. Hän sanoi sen olevan sopivaa. Kuullessaan, että kirjoitan blogia, hän jäi pohtimaan.
Torppa on ikivanha ja hyvin herkkä vahingonteolle. Kaikki materiaali on herkästi syttyvää ja haurasta.
Paikkaan ei siitä syystä ole tarkkaa ohjausta, koska jatkuvaa valvontaa ei ole.
Nykyajan vempaimet, mönkijät ja muut laitteet tekisivät pahaa jälkeä nurmirinteille.
Sanoin, että kirjoittajana teen mielelläni tarinaa tästä kauniista paikasta, mutta harkitusti.
Varmasti suurin osa kävijöistä on vanhaa ja haurasta kunnioittavaa. Uskon, että tällaiseen paikkaan osuva ymmärtää sen ainutlaatuisen arvon.
Tämänkaltaisia vanhoja pihapiirejä ei näin alkuperäisinä liene monta missään. Olen kävellyt maisemaan, kuin Väinö Linnan Pentinkulmaan.
Torpan ikivanhan alueen arvon ovat huomanneet myös ulkomaiset elokuvantekijät. Kesällä alueella on kuvattu kansainvälistä suursarjaa.
Paikka oli sopinut siihen erinomaisesti, onhan sinne tulo aikaloikka sadan vuoden taakse. Mistä muualta löytyy vastaava autenttinen kuvauspaikka.
Juttelimme siinä paikalle saapuneen miehen kanssa tovin ja kävimme katsomassa päärakennusta sisältä.
Yllättävän tilavan tuntuinen hirsitalo oli tavan mukaan jaettu kuistin kohdalta uudempaan takkatupaan ja vanhempaan savutupaan.
Suuri valkeaksi kalkittu ja mustunut takka täytti uudemman puolen nurkan. Siinä pidettiin tulta koko ajan kylmempään aikaan.
Talvisin talo on ollut korkeiden hankien ympäröimä. Eläminen on ollut hidasta hämärää, pitkinä pimeinä koleaa ja varmasti usein ankeaakin.
Parempaakaan, varsinkaan tämän ajan mukavuuksia ei onneksi osattu kaivata. Elämä on koettu sen ajan tasolta ja siihen on totuttu. Leipä oli kaikilla tiukassa ja siitä osattiin olla kiitollisia.
Myös hyvät ajat ovat olleet tuntuvia. Tämän päivän ihmisen on mahdotonta niitä enää niin väkevästi kokea.
Elämä on ollut hidasta, mutta tekemistä jatkuvasti. On ehditty silti nauttia elämän suomista pienistäkin iloista ja onnen hetkistä.
Taloa asuttanut mies oli ollut ajuri, joka oli kuljettanut hevoskärryillään rahtia Helsingin markkinoille. Siihen aikaan matka oli vaarallinen sillä välillä väijyivät maantierosvot.
Uuden ajan saapumisesta kertoi radio hyllyllä. Talon päädyssä puolestaan oli pitkä seiväs, jonka kautta urheilusta kiinnostunut talon asukas pystyi seuraamaan Helsingin Olympiakisojen lähetyksiä.
Separaattori keskellä lattiaa ja savutuvassa suuri liesi ruokien valmistamiseen kertoivat ajan elämästä, joka oli jatkuvaa puuhaamista.
Pitkät vartaat katossa odottamassa tuoreita leipiä ja takan yläpuolella vaatteiden kuivausta varten asetetut riu’ut puhuivat menneen maailman arjesta.
Tulin ulos pirtistä ja lähdin kiertelemään aluetta. Mäki ylöspäin oli nurmen peitossa. Kuulin, että alueen pitää nurmikenttänä paikallisen lampurin katras.
Lampaat ovat ulkoalueen pääasiallisia hoitajia. Vesakot valtaavat rinteet muutamassa vuodessa, jos eivät lampaat ole alueella.
Nyt lampaat oli viety pois tavallista aikaisemmin. On mahdollista, että suurilla saloilla liikkuu petoeläimiä ja lampaat viety turvaan.
Kahvit juotuani jatkoin matkaani. Olin haltioitunut kaikesta näkemästäni ja kokemastani kävellessäni kujannetta rajennuksia katsellen.
Pienehköjä rakennuksia oli vajaa parikymmentä, jokainen niistä omalla tavallaan välttämätön entisajan asukkaille.
Päätin jatkaa matkaani ja kunnioitus menneen maailman asukkaita kohtaan täytti mieleni astellessani veräjästä kapealle kärrytielle.
Yllättäen takaani kuului kavioiden kopsetta ja raskasta rahinaa. Hiljalleen ohitseni asteli rattaita kiskova liinaharja, jota ohjasti kumarassa istuva vanha mies.
Hän massautteli suutaan mäen alla ja työhevonen kiskoi keinahtelevan kuorman ylös. Rattaat katosivat lankkusillan taakse ja minä siirryin metsäpolulle.
Tuumin, että ajan varjoja olimme kumpikin.
Yllättäen kettu juoksi kauempana polun yli. Tuuhea häntä heilahtaen se katosi pajukossa kohti torppaa.
 |
Harry |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti