Aamuinen metsäkävely luonnossa, utuisessa maastossa sammaleen ja havujen tuoksussa. Hiljaisuus ja lepo on niin syvä, että vaimeatkin äänet voi kuulla, ajatuksetkin.
Tulin marrasmetsään etsimään suppilovahveroja, sitkeitä selviytyjiä, kultajalkoja, joista omalle elämän polulle voi oppia ottaa.
Pakkaset kävivät välillä tekemässä huurteen metsään, lumi satoi valkoisen kuoren sammalikkoon ja muut sienet maatuivat.
Sateet ja leuto sää sulattivat lumen ja niinpä sienistä sitkeintä, kultajalkaa voi taas löytää, kunhan malttaa hiljaa astella.
Kävelin pehmoisella, kostealla metsäpolulla ja katselin ympärilleni. Muutama hajoamassa oleva sieni näkyi mustunut lierilakki maahan painuneena.
Metsä, joka vielä muutamaa viikkoa aikaisemmin suorastaan pursui eri sieniä, oli nyt ottanut omansa takaisin ravinteeksi talven varalle.
Silmäkulmasta näin jonkun putoavan varvikkoon. Se jokin hypähti kaatuneen puun kyljelle ja samalla havaitsin töyhtötiaisen.
Tuttu lintu metsäretkiltä. Varsinkin syksyisin, vähän ennen talven tuloa olen näitä upeita lintuja saanut seurakseni retkille.
On marraskuun ensimmäinen puolisko ja tuttu syksyn hidas hiljaisuus saa askeleetkin harkituiksi. Suppisten etsimisessä hitaudesta on paljon hyötyä, sillä ne ovat juuri nyt hyvin piilossa.
Muita sieniä ei juuri näy edes etsimällä. Mennyt on runsas sienisyksy jonka veroista ei ihan heti ole ollut.
Onneksi siitä jonkin verran on säilössä kuivattuna ja pakkasessa.
Sienikeitto suppiksista, tateista, kanttarelleista ja varsinkin mustatorvisienistä on talven tullen maistuvaa herkkua.
Lampaankääpääkin löytyi sen verran, että tuosta sota-ajan lihasta voi paistaa pihvejä ja tehdä vaikka hampurilaisia. Kyllä siitä myös hyvän keiton tai kastikkeen tekee.
Kangas- ja karvarouskut ovat hyviä suolasieniä ryöppäyksen ja säilömisen jälkeen. Niitä on mukava levitellä leivän päälle ja nauttia takan loimussa talvi-iltoina.
Veikko Huovisen Hamsteri-kirja ja siitä tehty elokuva kuvailevat hersyvästi näitä säilöjän nautintoja.
Sellaiseen säilömisen ja sen suoman turvallisen nautiskelun optimiin en ole koskaan päässyt.
Jonkin verran olen kuitenkin joka vuosi metsän antimia eri tavoin säilönyt.
Marraskuun utuinen aamupäivä tuottaa kuitenkin sienipiiraan tai -keitollisen verran metsän herkkuja.
Metsän kultajalat ovat sammalikon lämmössä suojassa ja vain ruskeat knallit osuvat silmiin.
Siitä kun yhtä lähtee nostamaan, niin ihmettelee aina sen pitkää kultajalkaa. Samalla silmiin osuu toinen suppilon mallinen hattu ja pian niitä on jo monta noukittuna.
Metsä on yhtä hiljainen lähtiessäni, kuin se oli tullessa. Yhtä kodikas ja hyväksyvä, kaikenlaisia sietävä ympäristö.
Ehkä metsä on sellainen, koska ihminen ei ole sitä tehnyt. Metsä on luotu elämää varten ja se hyväksyy myös ihmisen.
Me olemme osa metsää ja metsä kulkee mukanamme. Kenties se siksi tuntuu aina tutulta.
 |
| Harry |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti