HAVAINTOJA ELÄMÄSTÄ ILMAN BOTULIINIA

 

”Mitä merkitsee muutamat vuodet, tai ehkä tuhannetkaan”, laulaa Gösta autoradiossa. Olen matkalla, mutta en vielä Turkuun. 

Ajatuksissa sitä kyllä jo mietin ja keksin muutakin asiaa entiseen Suomen pääkaupunkiin. Huomasin, että siellä on sopivalla kohdalla kameroiden huoltoliike.

Kamerassani on jotain vikaa, ja ajattelin, että voisin sen korjauttaa, tai ainakin pyytää tutkimaan, onko se vielä korjattavissa. 

Luontoa on hieno seurata myös kameran kautta ja katsella vuosienkin kuluttua, miten erilaisia aikoja me saamme viettää tässä rakkaassa kotimaassa. 

Pääasia on tietenkin se, mitä ilman olen ollut nyt kahdeksan kuukautta. 

Servikaalinen dystonia ei anna itseään unohtaa, vaikka olen sille sanonut muistavani hoitoajan muutenkin. 

Ei sitä koko ajan tarvitse vääntää samasta asiasta. 

On se sitkeästi minua kyllä muistuttanut ja kääntänyt päätä kohti olkapäätä. 

Olen huomannut, että tämä sairaus myös hiljalleen etenee, tai ainakin oireet lisääntyvät ja väännöt voimistuvat. 

Olen lukenut ja kuullut usein, että dystonia hieman vakiintuu ja jopa lievenee noin viiden vuoden jälkeen vääntöjen alkamisesta. 

Ei se ihan niin ole mennyt ainakaan minun kohdallani. 

Kyllä pään vääntö ja liike on lisääntynyt, osin omasta valinnasta johtuen. 

Toisaalta on olemassa myös se puoli, että botuliini vähin erin säännöllisesti käytettynä heikentää lihaksia.

Pahimmoilleen voidaan lopulta olla siinä tilanteessa, ettei ole lihaksia mihin pistää.

Tämä ennen kaikkea silloin, kun pistetään, niin sanotusti päätteen ohjauksella, eli katsotaan näytöltä, mihin on pistetty viimeksi ja toistetaan sama.

Näinhän ei pitäisi yksinomaan tehdä, koska dystonia vaihtaa lihaksia ja vaatii joka kerta uuden tutkimuksen, mihin pistetään.

Päätepistämisen ongelma on siksi kaksinkertainen. 

Dystonia ei lievene niin paljon, kuin tutkimalla ja pistämällä. 

Sen lisäksi lihakset heikkenevät joka kerta samoihin kohtiin pistämisen vuoksi, kunnes ei ole mihin pistää.

Vaikka dystonian oireet ovat voimistuneet, niin kirjoittaminen sujuu kunhan tuen pään hyvin ja saan pakkoliikkeen pois. 

Minulla ei silloin väännä niskoja, jos makoilen selin ja annan pään olla sivulle kenossa. 

Tässä asennossa voi kirjoittaa hiljakseen. 

Se on ihan riittävää, sillä tavoin ei tule kirjoitettua ainakaan hätäisesti. 

Liikkuminen on nyt vaikeampaa, mutta sujuu, kun ei hoppuile. 

Juokseminen on toistaiseksi jäänyt matolla kävelyyn ja kevyeen hölkkään. 

Juoksumatossani on kaiteet, joista saa tukea, jos horjahtaa. 

Kävely vie pään heti sivulle, joten varsinkin ulkona on varottava. 

Katse määrittelee maaston ja vaikuttaa tasapainoon paljon. 

Pää sivulle kääntyillen ei oikein pysty maastoa arvioimaan.

Siitä syystä minulla oli luonnossa käydessä sattua onnettomuus. 

Olimme puolukassa ja niitähän löytyi ihan mukavasti. 

Olin jo saanut käsin keräämällä yli puoli sankkoa, kun pidin tauon ja nousin istumaan kivelle. 

Siitä noustessani lähdin astumaan alas toisen kiven kautta. 

Ihan normi liikehän se oli, mutta kun ei jalka osunut siihen tuelle, niin minä lensin, tai oikeastaan lennähdin liikkeen voimasta. 

Tärkein, eli puolitäysi puolukkasanko antoi painollaan vielä vauhtia kieppiini. 

Näin terävän kivikon ja kahmaisin eteen osuneen jykevän männyn kainalooni. 

Tähtäsin neliön kokoiselle sammalikolle ja siihen myös mätkähdin. 

Sanko pysyi kouristuneessa otteessani ja iskeytyi kiven kulmaan varvikkoon. 

Siinä minä makasin  puolukkameren keskellä. 

Olin vain elossa pienen hetken ja tunnustelin oloani. 

Katselin mielessäni itseäni sieltä männyn latvasta ja näytin ihan puunhalaajalta. 

Irroitin kouristuneen otteeni petäjästä ja nappasin muutaman puolukan suuhuni. 

Eniten harmitti kaunis puolukkameri sammalikolla, mutta ihmettelin myös miten olin osunut juuri siihen kohtaan keskellä kivikkoa.

Oli varmasti suojelusenkelillä osuutta asiaan. 

Omaa hölmöä luottamustahan se oli menetettyyn ketteryyden aikaan, ajattelin ja ryhdyin keräämään kourakupilla puolukoita sankoon. 

Kahdeksan kuukautta ilman botuliinihoitoja on opettanut minulle vanhan viisauden olevan totta ja hiljaa kävelemisen järkevää. 

Vielä jonkin aikaa on sinniteltävä, ennen kun pääsen hoitoihin, mutta jollakin tavoin olen myös oppinut olooni tyytymään. 

Ihminen on merkillisen hyvä sopeutumaan, kun ei muutakaan voi. 

Nyt on ollut enemmän aikaa viipyä kirjallisuuden ja hitaan kirjoittamisen parissa. 

Mieli palaa ja sydän roihuaa, vaikka askel hiipuu ja pää vääntyy. 

torvinenharry@gmail.com

HIMMEÄN TAIVAAN TÄHDET

Himmeällä taivaalla tähdet loistavat kirkkaimmin. 

Ajatus tulee jostain ja lisään sen tarinaan, vaikka se on kenties hieman tunteellinen. 

Järki toki on oltava myös matkassa, ei kuitenkaan sillä tavoin, että järki jyräisi tunteet.

On aamuvarhainen, kun kirjoitan tätä blogia. Kello on vähän yli viisi ja ulkona lämpöä kolmisen astetta. 

Heräsin neljän maissa ja jotain unen mukana tullutta kulki hetken matkassani, kuin muistuttaen, ettei kaikki ole tässä ajassa. 

On myös toinen todellisuus, vakaa ja pysyvämpi kuin tämä.

Siksi, vaikka elämä välillä heittelee kuin syksyn lehteä laineilla, kannattaa pysyä rauhallisena, tosin joskus se on vaikeaa. 

”Kun pahan valta kasvaa ympärillä, vahvista ääni toisen maailman”, kaunis lause soi mielessäni tutusta runosta ”Hyvyyden voiman ihmeelliseen suojaan”. 

Sen kirjoittaja Dietrich Bonhoeffer eli aikaa, jossa paha oli jo saanut tiukan otteen silloisesta maailmasta. 

Onneksi tänään ei olla sellaisessa tilanteessa vielä. 

On syytä olla kiitollinen, että voi elää vapaana enimmäkseen rauhallisessa maassa.

Vaikka täälläkin joutuu näkemään ja kokemaan kaiken olevan muuttumassa joka paikassa ympärillämme. 

Ilmastonmuutos on valtava tekijä, joka vaikuttaa kaikkeen olemiseen ja tekemiseen. 

Olen saanut omalta pieneltä osaltani nähdä tämän vuoden aikana linnuille, joutsenille ja muille vesilinnuille aiheutuvat pesintätuhot.

Kemijoen säännöstely sähkön hinnan vaihtuessa, on suurin syy lintujen pesien tuhoutumiseen. 

Aikoinaan se oli Euroopan paras ja suurin lohijoki. 

Nyt se  on ihmisen loputtoman ahneuden palvelija. 

Lähden kalaan ja rantaan tullessani aistin ensin hiljaisuutta, mutta sitten kuulen joutsenten äänen vyöryvän pitkänsillan suunnasta. 

Joutsenia on kerääntynyt jo kymmeniä yhteen rivistöön Kemijärven vesille. 

On lähdön tuntua, ilma kolea, noin kolmen asteen lämpö ja raikas luoteistuuli. 

Pian ne iskevät suuret valkeat siipensä ilmavirtaan ja nousevat lentoon, edessä on taas jotain uutta. 

Toisille ensi kerran, monille tuttua, kuitenkin jotain aina jää. 

Jotain, mikä saa ne jälleen keväällä palaamaan.

torvinenharry@gmail.com

ONNEN PIENET HETKET

Onnen ja onnellisen hetken voi löytää, jos pohtii elämäänsä. Kysymys on vain siitä, mistä sitä etsii. 

Eino Leino runoili onnesta, jota hellien hoidetaan ja hitaasti, niin hitaasti maistellaan.

Hitaan ihmisen onni on kestävämpää, Hänelle riittävät onnen pienet hetket

Nopeasti onnea etsivälle ei mikään ole riittävän hyvää ja vanhenee liian pian. 

Mieltä kaihertaa tunne, että jossain on joku, jolla on vielä enemmän tai vähemmän, mutta parempaa. 

Ja aina onkin.

LAULU ONNESTA

Kell’ onni on, se onnen kätkeköön,

kell’ aarre on, se aarteen peittäköön,

ja olkoon onnellinen onnestaan

ja rikas riemustansa yksin vaan.

Ei onni kärsi katseit’ ihmisten.

Kell’ onni on, se käyköön korpehen

ja eläköhön hiljaa, hiljaa vaan

ja hiljaa iloitkohon onnestaan.

Eino Leino

Kyllä Eino Leino tunsi suomalaisen luonteen. Hieno on ajatus luonnon suomasta yhteydestä onneen. 

Usein tästä runosta poimitaan vain alkuosa ja loppu jää pois. Kuitenkin juuri siellä onnen käyttöohje on.

Elämää pohtiessani, mieleeni nousee paljon hyviä hetkiä, onnen hetkiä. Hetkiä, joissa onnellinen olo oli lähellä minua. Kieppui ympärilläni, härnäsi ja yritti kutsua siihen loputtomaan onkijoiden jonoon. Onnen onkijoiden.

Yritin lähteä, asettua omalle paikalleni ja edetä kiltisti omaa vuoroani odottaen. Ei sitä koskaan tullut, ei se jono edennyt. Kiilaajia ja ohittajia oli niin paljon, vahvempia ja röyhkeämpiä. Onnen onkijoiden jonosta oli onni poistua.

Lopulta ymmärsin etsiä sieltä, minne arjen onni oli asetettu. Löysin pienet onnen hetket. Arjen onnen,  kestävimmän onnen.

Elämän vaelluksella saapuu epätoivon virralle, ei niitä voi kiertää tai välttää. Toisinaan joku on sinne sillan tehnyt. Kerran saman kulkenut. Joskus on yksin oman onnensa varassa. 

Silloin voi pelko tulla sydämeen. Yksinäisyys on taakoista raskain jos sitä ei ole itse valinnut. Ja kuka lopulta on? Toiset vain sietävät sen seuraa paremmin. Useimmat mieluiten ovat yksinkin jonkun toisen seurassa.

Kun tarkkaan katsoo epätoivon virtaa ja antaa ajan kuljettaa kuohujaan, huomaa kivet. Näkee ne pienet onnen hetket. Ne joiden varassa epätoivon virta on ylitettävissä. 

Onnen pienet hetket, virran sileiksi hiomat kivet.

ARMOLLINEN ERÄMAA 

Luin eräänä päivänä tositarinan ihmisistä, jotka ylittivät epätoivon virtansa näiden onnen kivien varassa. Tarina oli vanha, mutta ajaton. Mieleeni jäi sen opetuksista kohta, joka linkittyy alussa lainaamaani Leinon runoon, sen loppuosaan. Onnen köyttöohjeeseen.

Tarina kertoo vanhasta pariskunnasta, jotka pitivät kyläkauppaa joskus oman aikansa lamavuosina. Kauppa joutui vasaran alle velkojen vuoksi ja kaikki meni pilkkahintaan. Juuri mitään ei jäänyt aikaisemmin arvostetuille kauppiaille.

Tuon ajan sosiaalihuolto oli loppukesällä metsässä ja sinne lähtivät laman lyömät vanhat kauppiaat. Oli muutenkin helpompaa ja armollisempaa olla siellä, kuin ihmisten säälivien katseiden alla.

Omanarvontuntoa ei matkaan lähtenyt, se meni myös pakkohuutokaupassa pilkkahintaan. 

Arvottomuuden kokemus oli eväänä erämetsissä.

LUONTO PALAUTTI ITSETUNNON

Tarina kuitenkin kertoo, että Eino Leinon onnen käyttöopas toimi korpimailla. Siellä vanhukset keräsivät marjoja ja sieniä, pyydystivät ansoilla riistaa ja istuivat iltaa suuren hongan kyljellä. Katselivat ilta-aurinkoa yhdessä jykevien mäntyjen kehystämässä niemessä.

Itsetuntokin alkoi luonnossa palata, omanarvontunto selviämisen mukana kohota ja olemassaolon oikeutus luonnon kiertokulussa selkiytyä. Onnistuminen ei ole taloudellisen menestymisen synonyymi, vaan elämän antama lahja. Käyttöön suotu ja tarkoitettu.

Onnistuminen on kykyä iloita siitä mitä on sillä hetkellä, kykyä elää sisällä siinä, taitoa omistaa ja antaa pois. Ottaa, käyttää ja jakaa. 

Harva sen sisäistää ja oikeasti käsittää muuten kuin koetusten ja epätoivon hetkien kautta.

ONNELLINEN TARINA

Moni luulee, että annettu on hankittua ja säilöttävä kellariin, kuin kesän marjat. Onnea ei voi säilöä. Sen voi vain elää ja antaa toistenkin kokea onnen pienten hetkien voima.

Tuo vanhojen kyläkauppiaiden tarina päättyi myös onnellisesti. He saivat siihen pieneen niemeensä hirsimökin ja turvapaikan. 

Siitä tarinasta jäi onnellinen olo.

HUKATUT ONNEN PÄIVÄT

"Ihminen kiinnostuu ihmisestä", kirjoitti jo Aristoteles Runousopissaan. Olen kiitollinen sille kirjoittajalle, joka tallensi tuon upean vanhan tarinan. 

Ihminen kiinnostaa aina ja ihmisen tarina. Siksi omaa tarinaansa ei pidä koskaan väheksyä. Veikko Lavia mukaillen: “Jokainen ihminen on tarinan arvoinen.”

Monta kertaa sairaus tai muu epätoivo kietoutuu onnen ympärille ja kiskoo ihmisen sen luo. Hänen on pakko katsoa sitä silmiin ja nähdä ensimmäisenä niistä kuvastuva menneisyys. 

Ne hukatut onnen hetket, joita ei takaisin saa.

VIRTAA VAHVEMPI

Tuon hetken jälkeen on nähtävä epätoivon läpi onnen ytimeen ja ymmärrettävä sen sanoma. Epätoivon syleilyssä on moni muuttunut. Silloin ei epäröi tarttua toisen ihmisen käteen, ei epäröi itkeä tai huutaa tuskaansa ulos.

Siinä hetkessä kun ymmärtää, että kaiken voi aina menettää, ymmärtää saavuttaneensa jotain, mitä ei kukaan voi ottaa pois. Ihmisarvo on luovuttamaton oikeus. Sen sisäistänyt ihminen on astunut onnen pienille kiville. 

Virta kuohuu ja tempoo, mutta se minkä varassa hän kulkee on vahvempi virtaa.

KOKEMUS YHDISTÄÄ 

Dystoniaan ja muuhunkin neurologiseen sairauteen on usein liitetty kiltteys ja halu miellyttää toisia. Se on myös huomioitu ja tunnetusti kilttejä ihmisiä on käytetty hyväksikin liian usein. 

Kiltti ihminen on helposti kiusattavissa ja myös leimattavissa niillä näkymättömillä merkeillä, joita täällä jaetaan. Vahvemman ihmisen on mahdoton tajuta miten vaikea kiltin ihmisen on pitää puoliaan.

Yleensäkään parhainkaan ihminen ei kykene tuntemaan toisen puolesta. On vain aavistus ja eläytyminen, jotka voivat viedä kokemisen rajoille. Vasta eletty on koettua ja tunnettu tietoa. Siinäkin jokainen on oman kokemuksensa varassa. 

Kuitenkin yhdistävä kokemus on varmin tapa kohdata aidosti.

ONKO TERVEITÄ IHMISIÄ OLEMASSA?

Tuo kiltteys on kummasti kiertynyt meihin, kuin vääntäen olemustamme tai jotain meissä. En haluaisi antaa pois sitä, minkä olen oppinut tämän kaiken keskellä. 

Kiertäisin kuitenkin dystonian jos sen nyt saisin valita. Onko niin, että elämän piti puhua tällä tavalla.

C. S. Lewis sanoo: ”Nautinnoissamme Jumala kuiskaa meille, omassatunnossamme hän puhuu, mutta tuskissamme hän huutaa.”

Oli miten oli, meillä on jokaisella oma tuskamme ja jokainen sitä kantaa näkyvästi tai piilottaen. 

Sairaus on siitä erikoinen tapa menettää näkö, ettei sen jälkeen enää näe terveitä. 

OMA TARINA

Keskustelin hiljattain erään vakavasti sairaan ihmisen kanssa ja hän totesi rauhallisesti, että “onko terveitä ihmisiä olemassa?” 

Kun tämän oivaltaa, niin ihmisymmärrys lisääntyy ja alkaa arvostaa jokaisen elämäntarinaa. Haluaa kertoa oman tarinansa. 

Kerrottu tarina on usein onnellinen tarina, sillä ihminen on siinä jo astunut epätoivon virran yli.

Onnellinen tarina on tienviitta tuleville.

torvinenharryt@gmail.com

DYSTONIAN RUUVIPENKISSÄ

Maalaus Marja Kesti-Torvinen©

Jouduin siirtämään kuukaudella ajan botuliinipiikeille, koska syyskuulle osui niin monta asiaa, jotka täytyy hoitaa. 

Marja on mukana syyskuun ajan kestävässä taidenäyttelyssä, jonka avajaiset ovat Taiteiden yön tapahtumassa. 

Musiikkia on Kemijärven Taivaan tulien aukiolla ja näyttelyn avajaiset siinä kulmalla sijaitsevassa Parrunpätkä-kahvilan tiloissa. 

Mielestäni on niin upeaa, kun Marja on löytänyt naivistisessa taiteessa oman lahjansa ja tavan luoda kauneutta ja iloa elämään. 

Otan mielelläni tämän lisäajan ennen hoitoja, vaikka dystonia oireileekin yhä voimakkaammin. 

Tiedän, että olisin päässyt paljon vähemmillä väännöillä ja kivuilla, jos olisin käynyt välillä botuliinipiikeillä kesän aikana. 

Olen yhden kerran pitänyt puolentoista vuoden tauon piikeistä ja se sujui niin hyvin, että vasta viimeisen kuukauden aikana väännöt ja kivut olivat sietämättömät. 

Siksi ajattelin, että voin nyt pitää kahdeksan kuukauden piikkivälin. 

Ilmeisesti tilanteeni on kuitenkin muuttunut, koska oireet alkoivat vaikeutua selkeästi kolmen kuukauden jälkeen. 

Kesän aikana olen saanut elää vapaasti, soudella järvellä ja kalastella, välillä laulella karaokessa ja jutella torilla ihmisten kanssa. 

Se kaikki on ollut parasta terapiaa myös dystonian oireisiin. 

Tämä sairaus ei kuitenkaan anna koskaan periksi. 

Kuin ruuvipenkki se kiertyy ja vääntää päätä kohti olkaa. Kipu on sammumaton, vaikka osaan myös tottuu. 

Kuitenkin ihminen on voimiltaan ja tahdoltaan aina vajavainen. 

Lopulta tulee uupumus. Aina. 

Onneksi neurologi, joka on hoitanut minut aina ennenkin kuntoon, löysi uuden ajan lokakuulta.

Nyt minulla on väännöille ja kivuille vastaus valmiina. 

Odottakaahan kenet kohtaatte lokakuussa. 

Huomaan jo, että dystoniani tietää mistä on kysymys ja vavisee. 

On aina helpompi kestää kipua ja vääntöä, kun tietää, että sillä on määräaika. 

Tilanteeni on vaikeutunut myös siitä syystä, että heinä-elokuun paikkeilla poimin jostain flunssan tai lievän, mutta sitkeän koronan.  

Ehkä sain sen eräältä matkailijalta, jonka kohtasin kalareissulla, ehkä jostain muualta. 

Matkailija oli venerannassa puskaparkissa asuntoautolla ja tuli juttelemaan palatessani järveltä. 

Kättelimme ja hän kertoi lukeneensa kirjoittamiani kirjoja ja tarinoita. 

Erätarinat varsinkin, joita olen kirjoittanut eri kirjoihin, lukemistoihin ja lehtiin olivat jääneet hänen mieleensä. 

Mies tarjosi asuntoautossaan kahvit ja raatailimme pitkään sumppia hörppiessämme. 

Mukava kaveri, jota tuskin enää koskaan kohtaan muualla kuin tarinoiden katveessa. 

Toivottavasti hän ei sairastunut tähän ärhäkkään tautiin.

Elokuun alkupäivinä flunssa alkoi ja on vasta nyt tokenemassa. 

En varmasti tiedä mistä tuon taudin saimme, mutta se kyllä sai myös dystoniani innostumaan. 

Koronaksi epäilen sitä, koska se vaikutti voimakkaasti tasapainoon ja aistiyliherkkyyteen. 

Myös mielialaa se laski voimakkaasti. Nyt kuitenkin on jo flunssan suhteen lievästi terve olo, kuitenkin varauksella. 

Elokuun flunssat ovat olleet joskus tosi rankkoja. 

Vuosia sitten kävin läpi flunssan elokuun alussa ja luulin toipuneeni siitä, mutta ääneni jäi käheäksi. 

Syys-lokakuulla menin työterveyslääkärille, joka ohjasi minut erikoislääkärille. 

Tämä tutki kurkkuani ja sanoi äänihuulissa olevan kasvaimen. 

Hän kysyi tupakoinnista ja kerroin lopettaneeni vuosia sitten. 

Hän kysyi, kuinka kauan poltin ja arvioi kasvaimen olevan hyvälaatuinen, koska olin tupakoinut vain kymmenen vuotta. 

Lääkäri kirjoitti minulle lähetteen isoon sairaalaan Helsinkiin tutkimuksiin ja passitti kotiin. 

Alkoi kolmen pitkän ja epätietoisen kuukauden odotus. 

Ääni kävi käheämmäksi vuodenvaihteen lähestyessä. 

Pitkiä, syövän pelon minuutteja, päiviä, viikkoja ja kuukausia.

Puhelua odottaen.

Tammikuussa pääsin tutkimuksiin ja kuvauksissa näin lääkärin vieressä kasvaimen  äänihuulessa. 

Lääkäri kutsui toisen, ilmeisesti kokeneemman lääkärin paikalle ja tämä totesi löydöksen olevan sittenkin hyvälaatuinen. 

Hoidoksi päätettiin aluksi leikkaus loppukeväästä, mutta yhdellä tutkimuskäynnillä huoneeseen tuli naislääkäri.

Hän oli dosentti ja päätti siinä, että minua ei leikata, vaan aloitetaan ääniterapia. 

Pitkän odotuksen jälkeen, lopulta pääsin siihen terapiaan ja kävin yhden kevään säännöllisesti Helsingissä.

Niin kävi, että ääniterapia tehosi ja paransi.

Parin vuoden päästä, elokuussa taas, ajelin Helsingistä kotiin hyvillä mielin laulellen. 

Kuvauksissa oli todettu, että äänihuulissa ei ollut enää mitään poikkeavaa. 

Tästä syystä en ole väheksynyt edes lievää flunssaa varsinkaan elokuuhun osuvaa.

Ymmärsin tuon sairauden myötä myös oikean ja perusteellisen hoidon merkityksen.

Ymmärsin terapian arvon, tuossa tapauksessa ääniterapian.

Olin luullut, että ensimmäisen lääkärin määräämä leikkaushoito olisi ratkaisu, joka kerralla poistaisi ongelman.

Hoitava lääkäri kertoi, että leikkaushoito olisi ollut väliaikainen ratkaisu ja tilanne olisi uusiutunut.

Ääniterapialla uskottiin tilanteen parantuvan, niin ettei se uusiudu enää.

Nyt on kulunut yli viisitoists vuotta, eikä se ole uusiutunut.

torvinenharry@gmail.com

JOUTSENTEN TARINA

 

Lahdelmaan, jonka heinäsaareke ja joutsenten pesä sekä kolme munaa jäi keväällä Kemijoen säännöstelyn vuoksi veden alle, on kesän mittaan asettunut joutsenperhe. 

Eräässä Kemijärven lahdelman pohjukassa joutsenperhe ui poikasten kanssa ja nyhtää levollisina syötävää. Perheellä on kolme poikasta, jotka ovat kooltaan noin puolet aikuisista. 

Samaan aikaan hieman kauempana lipuu kaksi aikuista joutsenta ilman poikasiaan, jotka jäivät veden alle ja munat ovat yhä siellä. 

Vesi on vielä niin korkealla, että vain korkea heinä huojuu pinnan yllä kesätuulessa. 

 

Jostain syystä poikasiaan suojeleva perhe ei hyväksy kahden yksinäisen joutsenen läsnäoloa samassa lahdelmassa ja toinen joutsenista ui kaksikon lähelle uhkaavan oloisena. 

On komean näköistä, kun suurten lintujen siivet leviävät ja ne iskevät vastakkain. 

Poikasia ja perheensä reviiriä puolustava joutsen nousee näyttävällä pärskeellä lentoon ja palaa takaisin omiensa luo. 

Kaksikko jatkaa omaa ruokailuaan rauhallisina, eikä niitä uhittelu näytä hetkauttavan. Kolmen poikasen perhe rauhoittuu myös ja lipuu kaislikon suojiin. 

 

En voi olla ajattelematta luonnon aiheuttamaa sattumaa. Kaksi joutsenperhettä ja kumpikin saanut kolme poikasta. 

Toisen poikaset lepäävät kuoriutumattomina veden alla ja toisen poikaset ovat jo lähes aikuisia. Kohoavat pian siivilleen ja lähtevät muuttomatkalle. 

Siinä he kohtaavat samassa lahdelmassa. Elämä on joskus sattumissaan merkillinen.

 

Säännöstelyn aiheuttama lintujen pesien tuhoutuminen on tänä vuonna ollut tavallista suurempi, mutta silti tavallaan ”normaali” asia. 

Näitä pesien tuhoutumisia ja veden alle jääneitä pesiä kuoriutumattomine munineen on ollut täällä säännöllisesti. 

Näin minulle kertoi lapsuutensa Kemijärven rannoilla elänyt Hannu-niminen mies, jonka tapasin sattumalta kalareissulla. 

Hannu muisteli, että lapsuuden kalaretkillä niitä veden alle jääneitä pesiä munineen löytyi joka kesä. 

Kemijoen säännöstely on ollut aina sallittua luontokatastrofia. 

 

Tapaamani mies nimitti veden säännöstelyä  ”humppaamiseksi”, joka hämää lintuja pesimään veden alle jääville paikoille. 

Veden humppaaminen myös heikentää jäitä vaarallisesti ja nostaa veden pohjasta mutaa, maatunutta puutavaraa ja edesmenneen sellutehtaan pohjaan valuneita haitallisia aineita. 

Keskustelumme meni luonnollisesti alueen viime aikojen suosikkiaiheeseen eli pumppuvoimaloihin, joita on suunnitteilla neljä kappaletta. 

Yksi niistä tulisi Kemijärvelle Ailangantunturin kohdalle ja muuttaisi kauniin tunturilammen voimalan altaaksi. 

Hannu kertoi, että pumppuvoimalat lisäisivät veden liikettä, eli ”humppaamista”, ja sen vahingolliset vaikutukset luonnolle lisääntyisivät merkittävästi.  

 

Katselen kameran objektiivin läpi kahta joutsenta, jotka ovat liikkuneet täällä, samalla alueella koko kesän ilman veden alle jääneitä poikasiaan. 

En voi välttyä ajatukselta, mikä näkymä olisi, jos ne olisivat saaneet elää ja kasvattaa poikasensa rauhassa. 

Samalla näen kolmen poikasen joutsenperheen ja ihmettelen luonnon kykyä ohittaa ihmisen ahneuden tuomat tuhot. 

Luonto kohtelee ihmistä väliaikaisena tuhoajana, jonka aika on kerran väistyä omien tekojensa seurauksena. 

Luonto jää.

 

 

 

torvinenharry@gmail.com