Kuparinruskea hahmo on epäselvä ja se harmittaa minua tolkuttomasti. Istun Uudenmaan korkeimman kohdan länsirinteellä Karkkilan Loukkumäellä. Maakivi allani on kauniin rupijäkälän täplittämä ja ympärilläni kasvaa auringon lämmössä hehkuvaa vaaleanpunaista kanervikkoa. Maisema edessäni on kuin Lapin tuntureilta, kallion sileä pinta sammalten keskellä ja kaatuneen puun takana yksinäinen honkapuu jonka oksa sojottaa kaukana alhaalla, käärmeen tavoin kiemurtavalle soratielle.
Minä yritän tarkentaa kameran objektiivia muutaman kymmenen metrin päässä kasvavan nuoren kuusen latvassa seisovaan hahmoon, joka ruudussa on kuin kuparipannun tai padan kylki. Lintu odottaa yllättävän pitkään objektiivin ja kameran ruuvailuani, vilkaisee välillä minua kuin säälivästi ja odottaa, että saisin kuvani. Saan lopulta tarkennuksen tappiin ja pienen säädön ansiosta upea pikkulepinkäinen tallentuu muistikortille.
Otan linnusta tietysti samalla useampia kuvia ja näen kuparinruskean värin olevan linnun selkähöyhenistä, jotka ovat punaruskeat, kuin ruostuneen padan kylki. Pohdin, että lintu sopii maisemaan täydellisesti monin tavoin. Lähellä on kuulu Patakorven tila ja linnamainen talo, jonka rakensi ja rakennutti Jaffa-appelsiinit 60-luvulla suomalaisille tunnetuksi tehnyt mies.
Hänestä ja Patakorven uniikista talosta on paljon tarinoita, joista monia olen kuullutkin. Yksi tunnetuimpia lienee takan muurauttaminen, joka vaati niin monta purkamista ja uudelleen tekemistä, että muurarimestari oli uhannut sanoutua irti, jos takka vielä kerran pitää purkaa.
Loukkumäki on nimensä mukaan ollut kuulu saalistuspaikka jo kauan, ennen kuin Karkkilassa aloitettiin raudan sulatus masuunilla. Yli viisisataa vuotta sitten tällä mäellä jo pyydettiin näätäeläimiä ja halutuimpia olivat tietysti kärpät. Niitä löytyi mäeltä, sen rinteiltä ja kivikoista runsaasti, koska alueella on paljon niille maistuvia hiiriä ja metsämyyriä. Kärpännahka olikin arvokas saalis metsästäjälle, koska sitä tultiin ostamaan ulkomailta asti.
Kuninkaan viittaankin tarinat kertovat Karkkilan Loukkumäen kärpännahkojen päätyneen. Ja mikseivät olisi. Tosin tarinat ja karanneet kalat kasvavat ajan myötä. Tässä kohdassa palaan jälleen Loukunmäen nykyiseen valtiaaseen, kuusen latvassa, rosvonaamio tiukasti kasvoillaan päivystävään pikkulepinkäiseen. Kärpälle ja muille kivikon saalistajille kelpasivat pikku nisäkkäät ja kelpaavat myös tälle pienelle tirpalle.
Pikkulepinkäisen lounaslistaan kuuluvat koppakuoriaisten ja muiden ötököiden lisäksi pienet hiiret, myyrät ja kuolleet linnunpoikaset. Pienen, terävän ja varsin vahvan oloisen nokan omistava pikkulepinkäinen on myös tuonut ihmisten maailmaan tunnetun sanonnan ”minun piikkiini”. Pikkulepinkäinen nimittäin tapaa säilöä saaliinsa pistämällä sen jonkin kasvin piikkiin odottamaan seuraavaa hiukohetkeä.
Edessäni avautuva maisema on kaunis, syvänvihreiden havupuiden merimäinen ulappa. Loukkumäki on 174 metriä korkea, eikä se sinänsä kuulosta järin huimaavalta. Uudenmaan korkein luonnon synnyttämä paikka se siitä huolimatta on. Takanani nousee horsmien, kuusentaimien ja pajupensaiden täyttämä rinne kohti huippua. Laakean huipun keskivaiheilla on muutaman neliön osittain lahonnut rakennus ja näkötorni.
Aikoinaan tornista on avautunut epäilemättä hulppeat näkymät, joista tänään voi vain haaveilla. Ylös torniin johtavien tikapuiden alin hirsi sojottaa lahona ja osin hajonneena kohti ylöspäin kurkkijaa. Ensimmäiset poikkipuut löytyvät vasta muutaman metrin korkeudesta. Puolenvälin yläpuolella on tasanne, jolla on puolitoista metriä leveä ja metrin korkea laatikko. Mitä siinä on, tai on ollut, sitä voi vain arvailla. Torilla ja turuilla tietysti kuulee myös tarinoita.
Pieni rakennus Loukkumäen näkötornin vieressä on huonossa kunnossa. Katto on vielä jäljellä ja seinät pystyssä, mutta ilman kunnostusta tämäkin kiinnostava kiintopiste Uudenmaan korkeimmalta huipulta ajan myötä katoaa. Rakennuksen alaosan laidassa on pieni luukku, josta näkyy sisälle. Siellä on rojua jonkin verran. Aikoinaan rakennus on kuulemma toiminut poliisien radioliikenteen linkkiasemana. Myöhemmin sitä pääsivät hyödyntämään myös radioamatöörit, joten varsin kunniakas historia pikku rakennuksella on.
Ajattelen, että tässä olisi hyvä paikka hyödyntää sinänsä ihan merkittävää nähtävyyttä. Kyllä kai tällainen kohde jossain olisi jo hyötykäyttöön otettukin. Kunnostamalla rakennuksen, siitä saisi vaikka pienen museomökin tarinatauluineen. Tekemällä kunnon reitin huipulle viittoineen ja ehkä jopa uuden näkötornin voisi kohteen arvoa paikkakunnan nähtävyytenä hyödyntää huomattavasti enemmän kuin nyt. Täällä on ainakin ollut myös geokätköilijöille kohde ja saattaapa olla vieläkin, joten sitä voi pitää eräänlaisena jatkona ammoisten aikojen yhteyksille.
Lapissa, Kemijärven Kotavaarassa on näkötorni, jonka kyläyhdistys yhden henkilön johdolla rakensi itse. Kävin kiipeämässä sinne pari vuotta sitten talvella ja maisemat olivat huikeat. Maan pinnalle oli rakennettu myös laavu ja tulipaikka. Loukkumäellekin laavu sopisi hyvin. Toki kysymys on myös siitä, kuka alueen omistaa ja tietysti myös rahasta, mutta ainahan haaveilla ja uneksia voi. Loukkumäki on hieno paikka siihen. Ihminen kaipaa rannattomia maisemia, joihin katse katoaa, mieli lepää ja ajatus lähtee lentoon.
Lähden laskeutumaan etelärinnettä alas soratietä kohti. Yksi auto on pysäköity tien laitaan omani lisäksi. Männyn oksalle hypähtää harmaasieppo, joka katselee minua tutkivasti. Otan siitä muutaman kuvan ja mietin, miten luonnossa tulee usein tuo tunne.
Luonto katselee kulkijaa, odottaa valintaa ja vastaa sen mukaan. Hiljainen pohdiskelija huomaa luonnon puhuvan omalla tavallaan. Kyselevä kulkija saa vastauksia jotka ymmärtää ehkä ajallaan. Sisäisen melun täyttämää luonto odottaa, kuuntelee jaksaako kulkija odottaa.
Julkaistu ensimmäisen kerran 2.8.2019
 |
| Harry |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti