Tärkein osa on roso.
Se tulee esiin kun jotain menee rikki.
On keskityttävä siihen.
Ihmisen tarina on sellainen.
Rikki mennyt ja rosoinen.
”Tämä käy, sillä se ei ole enää korjattava”, hän sanoi ja ojensi läppärin.
”Onko se niin rikki, ettei sitä voi mitenkään korjata”, kysyin.
”Ei siitä ehjää saa”, hän totesi.
”Onneksi, ehjänä se olisi hyödytön”.
”Ehjänä se olisi hyödytön”.
Läppäri oli rikki, ei sitä kieltää voinut.
Se oli ajalta, jolloin kannettava tietokone oli raskas kuin kahvakuula.
Rasvainen ja likaisen pinttynytkin se oli.
Kiinnitin huomioni taittuneeseen kulmaan, joka repsotti putoamaisillaan.
”Pitäisikö tuo ottaa pois”, kysyin.
”Siinä kohdassa sen oli murruttava”
”Ethän silloin havaitse sitä tarinaa jonka kirjoitat”, hän sanoi.
”Ilman sitä et ymmärrä mitä tapahtui ja luulet sen olleen ehjän”.
”Tai ainakin se yrittää olla”, hän lausui ja mietti tovin.
”Se on tarinan taitos, tai ehkä sen murros”.
”Siinä kohdassa sen oli murruttava.”
”Muuten se olisi jäänyt ehjäksi ja hyödyttömäksi”.
”Kirjain kerrallaan”
Mietin hänen sanojaan ja pitelin läppäriä varovasti käsissäni.
Syytä olikin, sillä näppäimistö oli irrallaan ja hieman koholla.
Näytin sitä hänelle ja kysyin, miten tällä voi kirjoittaa?
”Kirjain kerrallaan”, hän sanoi ja aikoi poistua.
”Tee se valmiiksi ja palauta sitten”.
Katseeni oli ehkä anova tai sitten hän luki jotain olemuksestani.
Sisäistä epävarmuutta on mahdotonta peittää.
”Leijui rikkinäisiä kirjaimia”
Ehkä siksi hän pysähtyi, kääntyi hieman ja seisoi sivuttain, niin että valo taittui alaspäin.
Hiljaisuus leijui hämärässä valossa.
Siinä leijui rikkinäisiä kirjaimia kuin pölyhiukkasia.
Poukkoili sidottuja sanoja kuin lyötyjä pesäpalloja.
Kipeät iskut osuivat ja irrottivat kappaleita, näppäimiä, pilkkuja, kysymysmerkkejä.
Ilmavirrassa ne kieppuivat toistensa ympärillä kuin spiraalissa.
”Rikki menneille voi kirjoittaa vain särkynyt”
”Kaikki tämä on katoavaa, haihtuvaa tuskaa”, hän huokaisi.
”Rikki menneille voi kirjoittaa vain särkynyt”.
Katsoin käsissäni olevan läppärin kirjaimia, ja kun nostin katseeni hän oli mennyt.
Oli aamu, vielä varhaista ja hämärää.
Otin kannettavan ja nostin taittunutta kulmaa, joka varjosti näppäimiä.
Kulma irtosi ja kädessäni oli kansilevyn kappale.
”Jokainen tarina on ulospäin sileä ja puhdas”
Kappaleen sileiden sivujen alin reuna oli rosoinen ja karkea.
Siinä on ensimmäinen kappale.
Jokainen tarina on ulospäin sileä ja puhdas.
Sisältä rosoinen ja pinttynyt.
Elämä jättää jälkensä.
”Ihmisen tarina on rosoinen”
Tärkein osa on roso.
Se tulee esiin kun jotain menee rikki.
On keskityttävä siihen.
Ihmisen tarina on sellainen.
Rikki mennyt ja rosoinen.
 |
| Harry |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti