KOHTAAMISIA LUONNOSSA

Virta on monen merkityksen sana. Runoissa se soi usein elämän kuvana.

On ilon ja surun virtoja. On virkistäviä ryöppyjä, oikeita onnen pisaroita.

Tunteita ja ajatuksia pärskii virta mieleen ja sielun silmille.

Tyyni virta on kuin levollinen mieli, valpas ja eloisa, reittinsä löytänyt, uutta kohti matkaava.

Luonnossa kokee usein hienoja hetkiä ja kohtaa toisia vaeltajia mietteineen. 

Eräänä aamuna olen luonnossa aamuvarhain ja tulen virran rannalle.

Muutaman metrin päähän joesta on tehty laavu ja halkokatos. 

Suurten kuusien oksat kurottuvat kuin jättiläisen kämmenet laavun tulipaikkaa kohti.

Sinervä savu siivilöityy havujen läpi ja kiemurtelee kohti taivasta.

Aurinko leikkaa savuun kiiloja kuin polkuja alas kohti juurien välissä aukeavia onkaloita ja ylös tikkojen takomien pesäkolojen ohi.

Savun taustalla näkyy hahmo, joka istuu laavun hirrellä ja katselee ajatuksiinsa uppoutuneena tuleen. 

Tervehdin ja istun hirren puolikkaalle. 

Tuli loimuaa nuotioon asetetussa kuusipölkyssä, paukahtelee ja hehkuu hiilloksessa kirkkaan punaisena. 

Yksinäinen liekki nousee rautaverkon silmästä ja etsii tietä vapauteen. 

Ajattelen, että tulikin on vanki, jota ihminen vartioi ja vapaus rajoitettua, kuten kaikki elämässä. 

Vertauskuvana tuli on veden tavoin ehtymätön, ihminen voi olla liekeissä, palaa loppuun, sytyttää toisia tai olla kipinä valoa jollekin. 

Kyselen koskikaroista tai muista linnuista, mutta laavulla istuva toteaa, ettei tunne kovin hyvin lintuja. 

Hän hörppii tulilla keitämäänsä kahvia, samalla kun juttelemme. 

Jykevällä penkillä on monet tulikasteet läpi käynyt kahvipannu, laavussa on retkieväitä ja varusteita. Näkee kaikesta, että kokenut retkeilijä on paikalla. 

Vaeltaja kertoo käyvänsä tässä laavulla säännöllisesti rentoutumassa. Hän sanoo pitävänsä paikasta, koska siellä on niin rauhallista. 

Toisilla jokivarren laavuilla on on usein enemmän kävijöitä ja siksi hänen mielestään liian rauhatonta. 

Katselen nuotiosta nousevan savun läpi joelle. Aurinko heijastuu veden pinnasta ja valtavat kuuset varjoavat laavua. 

Jylhien puiden ja virran rauha on rikkomaton, mutkitteleva joki ja lintujen laulu sointuvat siihen. 

Koski laavun edessä on rauhallinen, koska sulanut lumi on täyttänyt uoman korkealle. 

Kulkija kertoo, että luonto ympärillä, taivaita kohti kurottuvat puut, tulen loimu,äänet ja veden solina on hänelle hermolepoa. 

Tämän kaiken katseleminen ja kokeminen antaa paljon hän puhelee kuin itsekseen. 

Hän kertoo kokevansa, että täällä tulee elämään suhtautumisessa oikea kulma ja asioiden koko. 

Oikea asiat saavat mittasuhteensa ja moni vähäiseksi jäänyt asia löytää merkityksen. 

Tarkoituksen, jota niille ei ennen osannut antaa. 

Minä totean, että luonto antaa elämään näköalan, jota ei muuten osaa oivaltaa. 

Luonto asettaa monet murheet uuteen mittakaavaan, nostaa olemisen iloksi pienet hetket.

Ne, joihin helposti turtuu ja taantuu, muuttuu toisinaan kyyniseksi.

Kerron, että luonto merkitsee minulle samoja asioita kuin hänelle. 

Lisäksi luonto lievittää sairastamani dystonia-nimiseen sairauden oireita. 

Luonnossa liikkuminen auttaa sietämään sairauden vääntöjä ja kipuja, koska se tarjoaa niin paljon virikkeitä.

Luonnossa huomio keskittyy pois itsestä ja omista ongelmista.

Kyyryssä istuva vaeltaja kertoo, että dystonia on hänelle nimenä tuttu, mutta sairaus ei avaudu sen enempää. 

Minä kerron, että dystonia on liikehäiriösairaus, joka aiheutuu siitä, että aivojen tahdonalaisia lihaksia ohjaava tumake ei toimi oikein. 

Tumake antaa lihaksille vääriä käskyjä, jotka aiheuttavat vääntöjä ja kouristuksia. 

Dystonia on aivojen tahdonalaisten liikkeiden häiriö.

Minä sairastan servikaalista dystoniaa, joka aiheuttaa pään vääntymistä vasemmalle. 

Dystonia voi kuitenkin ilmetä missä tahansa tahdonalaisessa lihaksessa. 

Kerron, että tein dystonian vuoksi muutaman vuoden osa-aikaista työtä ennen eläkeikää.

Kulkija on kuunnellut tarinaani ja toteaa, että sehän on hieno yhdistelmä, lyhyt työpäivä ja turvana vähän tulojakin. 

Sitten hän huokaisee ja toteaa ajatuksissaan, että tulisipa sopiva sairaus, niin pääsisi eläkkeelle aikaisemmin. 

Kuullessaan omat sanansa hän pysähtyy pohtimaan.

Omat sanat saavat ehkä ajattelemaan tarkemmin. 

Hän toteaa nopeasti, ettei sairautta tietysti kannata toivoa.

Kerron hänelle, että dystonia on koko elämään ja olemiseen jatkuvasti vaikuttava sairaus, eikä sairautta todellakaan kannata toivoa. 

Tämä sairaus vaatii säännöllistä neurologista hoitoa, usein vääntöä helpottavaa lääkitystä ja kipulääkkeitä. 

Monilla dystoniaa sairastavista, noin kolmanneksella, sairaus leviää toisiin lihaksiin ja tekee liikkumisesti vaikeaa. 

Sairaus myös hankaloittaa huomattavasti elämää ja pyrkii määrittämään sekä rajoittamaan tekemisiä. 

Dystoniaa sairastava on näkyvissä enimmäkseen silloin, kun on paremmassa kunnossa, eikä sairaus ole pahassa vaiheessa. 

Vaikeat, unettomat, kipujen ja vääntöjen ajat jäävät näkemättä, eikä niistä halua liikaa puhua, ettei leimaudu valittajaksi. 

Jokainen kuitenkin haluaisi kuulua joukkoon tavallisena ihmisenä, leimautumatta liikaa sairauden vuoksi. 

Ei dystonia tai mikään muu sairaus, ole portti vapaaseen elämään ilman huolia. 

Kyllä terveys ja työkyky on suuri lahja, jota kannattaa ehdottomasti vaalia. 

Jos saa vielä työtä, tai opiskelupaikan, niin ei elämään todellakaan kannata sairautta haaveilla. 

Dystonia on sairaus, joka vaatii kaiken energian, että jaksaa elää vääntöjen ja kipujen kanssa. 

Voimia ei jää enää niihin asioihin, joita terveenä voi vapaa-ajalla harrastaa.

Autolla ajaminenkin on rasittavaa koska niskojen väännön vuoksi katsetta on raskas pitää eteenpäin.

Tavallisesti ajomatkan jälkeen niskat ovat kipeänä, kuin tulessa palavina. 

Laavulla istuva kulkija havahtuu omiin sanoihinsa ja ääneensä. 

Ihminen tarvitsee joskus sitä, että hän sanoo ääneen mitä ajattelee. 

Omassa mielessään voi kehitellä kaikenlaista, mikä puhuttuna asettuu eri mittakaavaan.

Varsinkin kun sanat puhuu toiselle ihmiselle. 

Se on ihan ymmärrettävää. 

Toivotan rentouttavia hetkiä laavulla. Uskon, että joku kerta taas tapaamme ja tarinoimme. 

Lähden kävelemään joen vierustan törmää kohti yläjuoksua. 

Huomaan, että vanhoissa puissa on tikkojen takomia pesäkoloja. 

Mietin kävellessä keskusteluamme.

Mikähän ihmisessä saa kuvittelemaan, että asiat olisivat paremmin, jos olisi sopivasti sairas. 

Yllättäen virrassa heilahtelevalle oksalle lennähtää koskikara ja aloittaa villin soidintanssin. 

Linnun rinta pullistuu ja kaula venyy.

Koskikara laulaa sellaisella voimalla, etten ole ennen kuullut tuon pienen linnun laulavan niin. 

Samalla se niiailee, menee kykkyyn ja levittää siipiään. 

Toinen koskikara lennähtää seuraamaan.

Kohta tuo toinen koskikara pyrähtää oksan toiseen päähän. 

Siinä ne hetken vielä laulavat toisilleen kilpaa, kunnes pyrähtävät lentoon. 

Toistensa ympärillä kieppuen ne lentävät pärskivän virran päällä yläjuoksulle.

torvinenharry@gmail.com