Tuulen humina korkeuksissa soi aaltoillen luonnon kirkkoholveissa.
Olen sienimetsässä ja kävelen havunneulasten peittämällä, sammaloituneella metsäpolulla.
Keskellä reunoilta tallattua polkua kasvaa kaksi männynherkkutattia. Toinen valtava, kuin väärinpäin käännetty soppakulho.
Toinen, pienempi kuin katoksen alla seisova tanakka tuki.
On ollut sateita sen verran, että tatit ovat imeneet itseensä verrattoman määrän vettä.
Siitä syystä suurempi sieni on painunut kenoon mielikuvani muovaaman katoksen tuen päälle.
Suojaisalta tuntunut kasvupaikka on muuttunut tukalaksi.
Isompi sieni suojasi aluksi pienemmän kasvua, nyt pienemmän tehtävä on pitää suurempaa pystyssä.
Muuten se romahtaisi omaan painoonsa.
Niinhän elämässä usein käy, eikä kaikki mikä näyttää aluksi hyvältä, ole lopulta parhaaksi.
Siitä syystä on hyvä harkita, onko sittenkään syytä pitää kiinni, vaikka olisi aika jo irrottaa. Voi tulla hetki, ettei irti enää pääse.
Vasta aika näyttää, mikä elämässä on kestävää. Ei ole syytä jäädä kannattamaan romahtavia kulisseja.
Elämässä suurin osa on vain ajaksi tehtyä tai kasvanutta. Harhaa on takertua siihen, mikä kohta katoaa tai pysäyttää matkan.
Kaikki aito kestää muutoksen ja muuttumalla voi kestää lähes mitä vain.
Yrittämällä kestää yli voimiensa voi muuttua katkeraksi.
On liian heikko kantamaan kaikkien taakkoja.
Omatkin painavat ja vaativat ravistelua, kuin syksyisellä haapapuulla.
Olen nähnyt haavan ravistelevan syksyn lehtiä metsässä. Se on havahduttava kokemus.
Omalla tavallaan se on kuin metsän hiljainen huokaus, vaimea huuto tai pidätelty haukotus.
Puu on väsynyt kesän hehkua kantaneisiin lehtiin, jotka ovat muuttuneet kauniin punertaviksi tai kellertävän kirjaviksi keikareiksi.
Puu haluaa ravistella ne omilleen. Vapauden lentoon, siihen viimeiseen, ainutkertaiseen hetkeen.
Ja niin se tapahtuu, tuo hiljaisen haavan huokaus.
Pieni kulkija hätkähtää kuullessaan ravistuksen synnyttämän äänen, ilmavirran muutoksen.
On kuin pyörre kävisi tyynessä, aamu-usvaisessa metsässä.
Sadat lehdet satavat ilmassa ja leijailevat kuin sadussa halki ilmojen.
Hetken ne ovat vapaita kaikesta.
Vapaita puun määräysvallasta, kahlitsevasta kiinnipitämisestä, orjuudesta, sidoksista.
Ne lentävät kuin aikaa ei olisi.
Kuin ajattomuus olisi alkanut ja rajallisuus muuttunut vallattomaksi vapaudeksi.
Hetken ne ovat vapaita, nuo aikaan sidotut lehdet.
Sitten kuuluu lähes äänetön rapsahdus ja vapaus on ohi.
On uuden ajan alku.
On aika muuttua, jatkaa elämää ja olla osa ajan kiertoa.
Vapaus ei ollut harhaa, se oli lyhyt kokemus siitä, mitä voisi luulla uneksi.
Hetki vapaudessa oli totta yhtä paljon kuin koko elämä.
Jokainen tarinan osa on totta, vaikka paras osa tuntuu liian lyhyeltä.
Jatkan matkaani metsäpolulla.
Tämä on kaikkien aikojen sienisyksy.
Oikea sienimyrsky.
 |
| Harry |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti