 |
| Maalaus Marja Kesti-Torvinen© |
Elämme jännittäviä aikoja ja kaikki voi muuttua yhdessä yössä. Tämän totesin muutama päivä sitten, kun heräsin oudon kauniiseen kajastukseen.
Arvaukseni osui oikeaan totesin katsoessani lumiselle pihamaalle. Kaikki oli muuttunut puhtaan valkoisen lumen ansiosta.
Kauneutta katsoessa ymmärsi sanonnan unohduksen lumesta, vaikka mikään ei varsinaisesti ollut muuttunut.
Oli kuitenkin lähdettävä ulos kokemaan tuo kauneus, jota leijaili vielä hiljaisena ja keveänä sateena.
Unohduksen lumi on itse asiassa muistojen lunta, joka herättää menneisyyden tarinat kuin itsestään esiin.
Astuipa mihin tahansa kohtaan, joka on joskus ollut tapahtumien tanner, ei voi välttyä mielessä käynnistyvältä muistojen kelalta.
Ikivanha mänty, jonka hongittuneet, jylhinä haarautuvat oksat ojentuvat kuin rukoukseen avautuen, tuo mieleen erään vanhuksen.
Hän kertoi aikoinaan leikkineensä puun juurella mieluista leikkiä.
Sinne, jännittävän leikin ja suurten, pikkupojan seikkailujen luo ulottui huuto, joka komensi töihin.
Tuo vanhus kertoi, että se oli ainoa muisto, joka hänellä oli lapsuuden leikeistä.
Jostain syystä tuo ikimänty on harmaantunut hongaksi kaiken muun kasvuston keskellä.
Kenties puun juuret muistavat vielä pienen pojan ensimmäiset ja viimeiset leikit.
Me emme usein ymmärrä, mitä meillä on, ennen kuin me menetämme sen.
Jatkamme matkaa ensilumen peittämää polkua pitkin.
Rämeikkö, jonka läpi kuljemme, on vanhaa peltoa, jota kutsuttiin ennen Rankisen saroiksi.
Tuossa saran reunassa vaimoni kertoo istuneensa pappansa vieressä, kun tämä teki juhannussaunaan koivusta vastoja.
Samalla pappa jutteli rauhallisen leppoisaan tapaansa tarinoitaan. Niihin olisi voinut nukahtaa kesäaamun lämmössä ja lempeässä tuulessa.
Nyt tuo saran reunama on kasvanut umpeen ja peittynyt unohduksen lumeen. Jatkamme matkaamme ja vaimoni kertoo muistojaan lapsuudesta.
Tässä hän oli hiihdellyt punaisilla, uusilla suksillaan kohti Jyrkänmäkeä.
Sinne oli tapana mennä laskemaan mäkeä.
Minä harhaudun katselemaan ja kuvailemaan komeita kivenlohkareita mäen rinteessä.
Valtavat, laattamaiset lohkareet ovat nousseet limittäin toistensa päälle.
Jokin suuri voima on joskus leikkinyt näillä järkäleillä kuin legopalikoilla.
Siihen ne ovat jääneet kuin keskeneräisen leikin jälkeen, ilman mitään selkeää merkitystä.
Mietin, että ihminen ei jättäisi mitään tuolla tavoin.
Ihminen tekee kaiken vain hyötyäkseen, tuottaakseen, hyödyntääkseen tai jättääkseen itsestään jäljen historiaan.
Luonnolla on varaa tehdä ihmeellisiä asioita vain elämän vuoksi.
Vaikkapa kasvattaa jokin kaunis hilla johonkin korpisuon kätköihin, niin että sen kaikki kauneus, kukinto ja lopulta maaksi muuttuminen jää ihmissilmältä koskaan näkemättä.
Kauneutta vain siksi, että elämä on luotu jatkumisen, ei hyötymisen vuoksi.
Huomaan jääneeni ajatuksissani kivilaattojen luo ja nousen mäen päälle.
Näen vaimoni istumassa suurta kiveä vasten.
Hänen lähellään, muutamien metrien päässä kasvaa vanha, erikoisen mallinen mänty.
Puusta tulee mieleeni jokin hahmo, joka katselee alas mäkeä pohtien ja osoittaa oksillaan jotain, kuin muistoa etsien.
Alas mäen juurelle on tehty pururata ja sen takana on pieni lampi, pitkä ja kaita lompero.
Vaimoni kertoo, että lapsena hän hiihteli tänne niillä punaisilla suksillaan laskemaan mäkeä.
Maasto oli silloin ja on vieläkin kivistä, joten ensimmäinen vauhdikas lasku päättyi kaatumiseen.
Kolhut hän olisi kestänyt, mutta ne hienot sukset. Toinen niistä katkesi kiveen osuessaan.
Paluumatka Jyrkänmäestä olikin sitten kyynelten kera kuljettavaa taivalta.
Onneksi isä oli kätevä käsistään ja äidillä oli iso purkki.
Suolakurkut oli syöty, mutta ajan tavan mukaan hyvää rautaa ei hukkaan heitetty.
”Rauassa ei ole raha hukassa”, sanottiin ja siitä löytyi ratkaisu myös suksen korjaamiseen.
Isä leikkasi kurkkupurkista sopivan lepareen ja etsi joutilaat naulat jostain rantteen viraapeleista laudanpätkistä.
Aikansa soviteltuaan ja vasaralla naputeltuaan, isä toi tytölle korjatun suksen.
Kynttilää vielä pohjaan ja takaisin mäkeen.
Kyllä sillä kurkkupurkin pellillä korjatulla suksella vielä hyvin hiihti ja laski mäkeä varsinkin pakkaslumessa.
Nuoskakelillä se tahtoi kerätä lunta matkaan, mutta korkeintaan vähän hidasti matkaa.
Kuuntelen vaimoni muistoja ja löydän itsekin samantapaisia mielestäni.
Jatkan yksin vielä matkaa Kemijärven rantamille ja katselen järvelle.
Jäätä on vasta ohuina riitteinä rantamilla.
Joutsenia lipuu kauempana useitakin.
Usvaan kietoutunut maisema kätkee kaukana taustalla häämöttävät vaarat ja tunturit kuin harson taakse.
Tämä on minun lapsuuteni ja nuoruuteni kotijärvi ja paikkakunta.
Nämä rannat, saaret, läheinen veturitallin ranta ja kauempana keskusta sekä pitkäsilta, ovat niitä muistoja täynnä.
Viime kesästä kulutin suuren osan soutelemalla ja kalastelemalla edessäni olevalla järvellä.
Tälle maisemalle ja elämälle minun sydämeni sykkii, enkä varsinaisesti kaipaa minnekään muualle.
Vaikka asuisin missä, vien sinne tämän kaiken mukanani.
Minulla on juuret.
Samalla tavoin, kuin sillä suurella honkapuulla, jonka juurella vanhus kertoi leikkineensä.
 |
| torvinenharry@gmail.com |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti