 |
| Maalaus Marja Kesti-Torvinen© |
Hain eilen vintiltä vanhan kitarani. Yllätyin, kun löysin sen täysin ehjänä ja kaikki kielet tallella. Kitara oli ollut siellä parikymmentä vuotta ja unohtunut vintin pimentoihin.
En varsinaisesti osaa soittaa kitaraa, lähinnä säestän lauluja komppaamalla. Käytin kitaraani aikoinaan säestämiseen, kun kävimme kauan sitten laulamassa erilaisissa tilaisuuksissa.
Olimme silloin nuoria ja lauloimme sen ajan vanhainkodeissa vaimoni kanssa. Mukaan meidät innosti eräs, itsekin jo vanhus, mutta ikinuori ihminen, joka halusi virkistää vanhuksia.
Kolmestaan ja joskus joku muukin mukanamme kiersimme muutaman paikat viikoittain. Minä komppasin kitaralla ja me lauloimme, suurin osin hengellisiä lauluja.
Aina tilaisuuden aluksi ja lopuksi kävimme jokaisen vanhuksen luona ja juttelimme muutaman sanan. Oli tärkeää kohdata jokainen henkilökohtaisesti.
 |
| Maalaus Marja Kesti-Torvinen© |
Erään vanhuksen kanssa ystävystyimme ja hänen kuoltuaan omaiset pyysivät minua siunaamaan vanhuksen viimeiselle matkalle.
Hän ei kuulunut mihinkään seurakuntaan, joten suostuin mieluusti tehtävään, vaikka en mikään pappi olekaan.
Tilaisuus oli hyvin herkkä ja puhuin muutamia sanoja vanhuksen elämästä, niiltä osin, kuin olin oppinut tuntemaan ja omaisilta kuullut.
Jälkeenpäin kirjoitin runon hänen elämästään ja lähetin sen paikallislehteen. Leike on minulla ehkä jossain vintillä tallessa.
 |
| Maalaus Marja Kesti-Torvinen© |
Nämä lauluvierailut loppuivat ajan oloon luonnollisesti. Vetäjänä toiminut ystävämme ei terveytensä vuoksi enää jaksanut olla mukana ja käynnit hiipuivat.
Minä en ollut varsinainen kitaransoittaja, eikä vaatimattomille säestystaidoilleni ollut enää käyttöä muualla.
Hyviäkin soittajia riitti ja mukaan tuli myös erityisen taitava kitaransoittaja, joka oli toiminut ammattimuusikkona huipputasolla.
Hän oli joutunut jättämään muusikon uransa erikoisen sairauden tai oireen vuoksi.
 |
| Maalaus Marja Kesti-Torvinen© |
Yksi hänen sormistaan ei enää toiminut kunnolla ja siksi työ ammattimuusikkona päättyi.
Jälkeenpäin olen ymmärtänyt, että hän oli sairastunut muusikon dystoniaan, mutta siihen aikaan tuota sairautta ei tunnettu edes sen vertaa kuin nykyisin.
Minunkin kohdallani dystonian oireiden puhkeamiseen oli aikaa vielä yli kymmenen vuotta.
Soittotaitoni tuo huippumuusikko arvioi muutamaan kertaan julkisesti niin suorasukaisesti, halveksien ja pilkallisesti, että päätin jättää soittamiset paremmille.
Jälkeenpäin kuulin, että hänellä oli tapana arvostella muidenkin muusikoiden, jopa taitavien soittajien esityksiä.
Ehkä hän ajatteli tekevänsä sillä tavoin palveluksen.
Toisten itsetunto on kuitenkin niin heikko, että ilkeä kritiikki saa lopettamaan yrittämisenkin.
 |
| Maalaus Marja Kesti-Torvinen© |
Kitarani jäi aluksi koristeeksi ja kulkeutui ajan oloon vintille muiden käytöstä poistettujen tavaroiden joukkoon.
Soittotaitojani pilkannut huippumuusikko on jo poistunut ajasta, mutta hänen ilkeät sanansa jäivät mieleni pohjalle, vaikka olen ne muuten unohtanut.
Tuo ihminen oli myös arvostettu seurakunnan työntekijä, joten hänen sanoillaan oli tietysti enemmän virallista painoarvoa tekemisille.
Niinpä soittopelit jäivät ja keskityin muihin asioihin.
 |
| Maalaus Marja Kesti-Torvinen© |
Elämä kuitenkin jatkuu ja asiat asettuvat aina vähitellen omaan järjestykseensä todellisen painoarvonsa mukaan.
Sen, jonka elämä lopulta määrittelee.
Olen silti iloinen, että sain olla mukana laulamassa niille vanhuksille ja säestää lauluja kitarallani.
Yksikään vanhuksista ei koskaan moittinut soittotaitoani, päinvastoin monet kiittelivät meitä kyynelsilmin.
Arvostelijat ovat aina siellä, missä jaetaan niitä ensimmäisiä sijoja.
 |
| Maalaus Marja Kesti-Torvinen© |
Silloin, kun vein kitarani vintille, päätin sen myös sinne lopullisesti unohtaa. Niin menikin vuosia ja minä unohdin. Elämä ei kuitenkaan unohtanut.
Viime kesänä löysin musiikin jälleen kerran, tällä kertaa uudella tavoin.
Menimme vaimoni kanssa kesän aikana erääseen kahvilaan joka toimii vapaaehtoispohjalla. Siellä oli alkamassa yksi viikon karaoketilaisuuksista. Vaimoni kysyi, menisimmekö laulamaan yhden laulun.
Olin vähän arka ja sanoin, etten osaa laulaa. Karaokessa se ei ole tärkeää totesi joku pöydästä. Täällä ei ole yhtään laulutuomaria mukana sanoi toinen.
Ja niin me menimme laulamaan.
Lauloimme tuossa pienessä kahvilassa torin laidalla koko kesän vähintään pari kertaa viikossa.
 |
| Maalaus Marja Kesti-Torvinen© |
Kesän jälkeen mietin, että laulaminen karaokessa ja tanssiminen toisten laulaessa oli lievittänyt selvästi sairastamani dystonian oireita.
Tai ainakin olin unohtanut niskojen väännöt ja säryt, koska laulu toi niin paljon iloa elämääni.
Niinpä kotiin palattuani muistin kitarani vintillä ja ajattelin käydä katsomassa vieläkö se on ehjä.
En edes ajatellut, että sitä voisi soittaa, mutta ihmeekseni kitara oli kuin pakasta vedetty ja pelkästään viritystä vailla.
Nyt voin vähitellen soitella kompilla säestystä omalle ja meidän yhteiselle laululle.
Näin löysin laulamisen ilon ja kitarani uudelleen.
 |
| Maalaus Marja Kesti-Torvinen© |
Olen kesän aikana tehnyt muitakin upeita löytöjä, jotka ovat tuoneet paljon iloa elämääni.
Huomaan, että ilolla ja hyvää mieltä tuottavilla asioilla on taipumus täyttää elämä, niin ettei sinne enää jää tilaa muulle.
Olen onnellinen, että olen saanut oppia tänä kesänä jotain niin uutta ja ihmeellistä, ettei sitä uskoisi, jos joku olisi kertonut tästä aikaisemmin.
Olen oppinut olemaan onnellinen pienistä ilon hetkistä.
Elämä on ihmeellistä musiikkia.
 |
| Maalaus Marja Kesti-Torvinen© torvinenharry@gmail.com |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti