 |
| Maalaus Marja Kesti-Torvinen© |
Vanha mies lapioi lunta pihamaalla otsalampun valossa.
Keltainen kiila leikkaa lumen peittämää pihatietä suuren, lumisia oksia kannattelevan kuusen vierellä.
Hän nojaa lapion varteen kauan ja katsoo johonkin, yli tien, toisella puolella heijastuvia tyhjän talon ikkunoita.
Jostain pihasta käynnistyy auto ja kaartaa tielle. Vanhus seisoo kuin patsas lapioonsa nojaten, auto ajaa ohi, kohti työtä ja ensimmäistä kahvitaukoa.
Kuljettajan mielessä muutama juttu, joista heittää tarinaa tauolla.
Vanhus jatkaa pihan ohuen lumiharson kolaamista. Otsalampun valo johtaa hänet varaston ovelle.
On aamukahvien aika ja posti tulee pian, vai olikohan tänään postinjakopäivä.
Ne tuppaavat unohtumaan, kun muuttuvat joka viikko.
On joulukuun kolmas päivä, hän juttelee itselleen ja pitää sisälläkin otsalampun päässä.
Sillä tavoin säästää sähköä.
Kahvit juotuaan vanhus ottaa vielä kupillisen matkaan ja kävelee ovelle jonka naulaan on ripustanut kyltin:
”Rikkinäisten kirjainten korjaamo”.
Oven avattuaan hän istuu kuluneen nojatuolin uumeniin ja nojaa kämmeneensä.
Pian alkaa kuulua rapinaa joka tulee jostain huoneen nurkasta.
Vanhus katselee sinne, siristelee silmiään ja pohtii, onko joku kirjain tai peräti koko sana mennyt rikki.
Hän arvaa, että kyseessä on jokin varovainen sana, joka ei halua herättää huomiota.
Olisikohan unen kirjaimet menneet taas rikki, hän pohtii.
Merkillistä, miten niin lyhyt sana voikin olla jatkuvasti hajalla.
Hän on varma siitä, ettei ole korjannut mitään muuta sanaa niin usein siitä lähtien, kun sai pestin tähän työhön.
 |
| Maalaus Marja Kesti-Torvinen© |
Vanhus peri kirjainkorjaamon työt vastapäisen, nyt jo vuosia sitten autioituneen talon ystävälliseltä mummolta.
Tämä oli vielä silloin hyvässä voinnissa ja touhuili usein pihalla.
He juttelivat aina nähdessään ja vaihtoivat kuulumisia.
Kerran sitten mummo joutui sairaalaan ja pyysi häntä huolehtimaan postista sillä välin.
Muuta postia ei kolmen viikon aikana tullut, kuin yksi iso pakettikirje.
 |
| Maalaus Marja Kesti-Torvinen© |
Hän oli mummon palattua kotiin, mennyt viemään kirjeen. Mummo oli kiittänyt ja tarjonnut kahvit.
Sitten hän oli huokaissut ja ottanut kirjekuoren.
”Taas se sana on mennyt rikki”, hän oli sanonut ja kävellyt suljetun huoneen ovelle.
Mies oli nähnyt ovessa lukevan:
”Rikkinäisten kirjaimien korjaamo”.
Vanha mies pohti kotonaan, mikähän se sana oli, joka rikkoutui niin usein.
Hän oli katsellut mummon pihalle ja nähnyt tämän kantavan toisinaan samanlaista isoa kirjettä sisälle.
Eräänä päivänä mummon talon eteen ajoi kuorma-auto ja jätti sinne siirtolavan.
Pian pihaan ajoi henkilöauto, josta nousi ihmisiä.
Päivän aikana he tyhjensivät talon siirtolavalle.
Vanha mies oli arvannut, ettei mummo enää palaa.
Kerran sitten hän meni postilaatikolleen ja näki siellä suuren ruskean kirjeen.
Siinä oli sama kyltti, joka oli ollut mummon ovessa, eikä mitään muuta.
Vanha mies oli kiinnittänyt kyltin huoneensa oveen ja sitä katsellessaan muistellut lempeän ystävällistä naapurin mummoa.
Sitten niitä sanoja oli alkanut tulemaan, aivan kuin jonkin kutsumana.
Vanhus oli saanut ensimmäisen korjattavan sanan pienessä valkoisessa kirjekuoressa.
Sana oli lyhyt ja kirjaimet kuluneita, mutta suuria ja koristeellisia.
Vanhus hioi ja korjaili sanan ja vaikka siitä tuli pienempi kuin alkuperäisestä, niin ainakin se oli ehyt, hän mietti tyytyväisenä.
Palautettuaan kirjeen, hän ajatteli, että tämä työ oli varmaankin jäänyt mummolta tekemättä ja hän sai tehdä pienen palveluksen hyvälle naapurille.
Pian kirjeitä kuitenkin alkoi tulla tämän tästä.
Sanat tuntuivat olevan yhä hauraampia ja rikkoutuvan helposti.
Kaikki muut sanat vanhus on saanut korjattua kokonaan tai pitkäksi aikaa.
Mutta yksi sana oli tullut rikkinäisenä ja rikki se oli vieläkin.
Rikkinäisen sanan mukana oli tullut mummon käsialalla kirjoitettu lohduttava viesti.
”Tämä sana oli minulle mahdoton korjattava, mutta yritä sinä. Älä silti lannistu, sillä kukaan ihminen ei ole sitä koskaan pystynyt korjaamaan.”
Vanhus katsoo otsalampun valokiilassa kuluneen höyläpenkin päällä lepääviä viittä rikkinäistä kirjainta.
”Miten noin pieni sana voi olla niin mahdoton korjattava”, hän huokaa.
 |
| Maalaus Marja Kesti-Torvinen© |
 |
| torvinenharry@gmail.com |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti