 |
| Maalaus Marja Kesti-Torvinen© |
Minulle on ollut löytöretki sisäiseen maailmaan kohdata oma herkkyyteni.
Vähitellen sen tunnistaa vahvuudeksi.
Uskon siihen, että ihminen voi kasvaa vahvaksi herkäksi.
Siitä olen varma, että herkällä on vivahteikas ja mielenkiintoinen elämä.
Olipa se kuinka vaikea tahansa.
Eräs dystoniaa sairastava kirjoitti ja kertoi, että tunnistaa herkästi stressin vaikutuksen sairautensa oireisiin.
Erityisesti jäin ajattelemaan lausetta, jonka hän kirjoitti:
”Olen kiltti ja erityisen herkkä tuntemaan toisten ihmisten tunteita ja tunnelmia.”
Paljon sanottu yhdessä lauseessa.
Paljon myös itseltä vaadittu.
Toisten tunteiden kokeminen omien lisäksi.
Herkkä peilaaja tekee niin ja uupuu.
Mielestäni siinä on kiteytettynä lukuisten erityisherkkien kokemus itsestään.
Voisin olla aivan hyvin itsekin tuon tekstin kirjoittaja.
Tämä asettaa ihmisen erityisherkkyyden tuntumaan tai kokonaan sisälle.
Yksi puoli asiassa on, että erityisherkkä ihminen on alttiimpi joillekin sairauksille.
Joissain tapauksissa myös dystonialle.
Ihminen on kokonaisuus, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen.
Uskon myös sen, etteivät kaikki dystoniaa sairastavat ole erityisen herkkiä.
On monenlaista dystoniaa, enkä halua yleistää tai leimata ketään.
Tämä on vain yhden ihmisen pohdintaa, ajatuksia ja tuntemuksia, kuultua ja koettua.
Minulle on ollut löytöretki sisäiseen maailmaan kohdata oma herkkyyteni.
Vähitellen sen tunnistaa vahvuudeksi.
Uskon siihen, että ihminen voi kasvaa vahvaksi herkäksi.
Siitä olen varma, että herkällä on vivahteikas ja mielenkiintoinen elämä.
Olipa se kuinka vaikea tahansa.
Lapsena minulla oli leikki, jota en väsynyt leikkimään.
Tuohon peliin tarvittiin vain kirjan kokoinen peili.
Asetin peilin vatsaani vasten, astuin kynnyksen päälle ja katsoin peiliin.
Siitä heijastui seinän yläosa ja katto.
Minusta tuntui, että seuraava askel olisi pudotus alas tyhjyyteen.
Aina kun astuin askeleen, se oli kuin pelon ylitys.
Askel tuntemattomaan.
Vatsassa tuntuva pyörre kohosi ja päässä tuntui pelottava huimaus.
Tajunta kävi häilyväksi ja pelko kulki kehon läpi.
Tietoisuus siitä, että pystyin lopettamaan leikin itse, teki pelistä huumaavan.
Näen yhä tänään tuon huoneen, kaksi ovea vastakkain, pitkä räsymatto välissä, ovensuussa poika.
Huoneen läpi on kuljettava, mutta matka yli kynnysten oli pelottava, tuntematon tila.
Elämän peilaajan matka.
Kirjoittajana ja ihmisistä kiinnostuneena olen kuullut monta tarinaa elämäni aikana.
Olen saanut kuulla useita tarinoita ihmisiltä, jotka ovat kokeneet kovia aikoja elämässään.
Olen kuullut ja oppinut, ettei kärsimys välttämättä tee ihmistä paremmaksi.
Usein se kuitenkin muuttaa ihmistä ainakin hieman ymmärtäväisemmäksi.
Moni sairauden osaa kantanut on halunnut myös jakaa tarinansa toisille.
Voimaksi ja vertaistueksi.
Mistä se lähtee, tuo herkkä peilaaminen ihmisiin ja ympäristöön.
Toisten tunteisiin, oleviin ja tuleviin.
Voinko tehdä jotain, pohtii herkkä peilaaja.
Ajattelee, ettei haluaisi loukata tai pilata tunnelmaa.
Tai tuumii, tekikö jotain, mikä aiheutti kaiken.
On aina olemassa syy olla onneton, jos sielu on alavireinen.
Mutta kuka viritti sen, tai missä se valmistettiin.
Tuo soitin, jonka piti tulla elämän juhlaan toisten mukaan.
Soida kauniina sointuna elämän musiikissa.
Mikä sen mykisti.
Joutui kuuntelemaan muiden soittoa.
Ettei loukkaisi vahvempiaan ja särkisi säveltä.
Kenen sopimaa säveltä?
Kuka sen ensimmäisen kritiikin kippasi niskaan.
Sammutti soiton.
Ehkä sieltä löytyy syy ja seuraus.
Väänsikö se voimat ja käänsi elämän suunnan.
Kehitti lopulta sairauden, liikehäiriön tai jonkin muun.
Entä jos etsisi,
vaikka sattuisi.
Löytäisi sen,
elämään kiertyneen.
Tunnustelisi,
herkästi pitäisi.
Irti päästäen.
Astuisi askelen.
 |
| torvinenharry@gmail.com |
