UNOHDUKSENTIE - MATKALLA TURKUUN

 

On piikkipäivä ja matka Turkuun. 

Ajelen Suomen toiseksi pisimpään, yli kahden kilometrin mittaiseen Karnaisten tunneliin. 

Tunnelista ulos ajaessani puhelin soi. 

Tutun kuuloinen ääni menneisyydestä kysyy nimeäni.

Hetken selauksella muistin uumenista löytyy nimi äänelle. 

Tuttu ääni, toki hänet muistan vuosikymmentenkin takaa. 

Hän oli kerran minulle merkittävä ihminen eräässä tilanteessa. 

Auttoi yli vaikeasta hetkestä. 

Tuskin hän itse silloin sitä edes huomasi, sellaistahan se elämässä joskus on. 

Olemme toistemme tuki, joskus ja parhaimmillaan huomaamatta.

Tuo hetki ja monta muuta kulkee mielessäni ajaessani taas tunneliin. 

Matkaan jälleen kerran dystonian hoitoihin Turkuun. 

Näitä hoitokäyntejä on takana kahdeksan vuoden aikana jo useita.

Sain servikaalisen dystonian diagnoosin tasan kaksitoista vuotta sitten. 

Botuliinihoidoissa olen käynyt kolmekymmentäviisi kertaa. 

Tilanteeni muuttui ratkaisevasti päästessäni nykyisen neurologini hoidettavaksi.

Tässäkin tilanteessa minua auttoi eräs ystävä. 

Hän mainitsi ohimennen tämän neurologin hoitojen auttaneen monia dystoniaa sairastavia,

Painoin nimen mieleeni ja varasin ajan hänelle. 

Tilanteeni oli silloin vaikea ja olin lähes epätoivoinen.

Tartuin saamaani vihjeeseen, enkä ole sitä katunut. 

Elämäni muuttui monella tavalla tuon vihjeen ansiosta. 

Koskaan ei käynti hänen vastaanotollaan ole tuottanut pettymystä, päinvastoin, näillä käynneillä on dystonian ote pidetty siedettävällä tasolla. 

Tutun neurologin, hyvin dystonian tuntevan, osaavan ja ymmärtävän, vastaanotolle on ollut aina helppo mennä. 

Hän on minun Unohduksentieni.

Hänen hoidossaan olen saanut unohtaa dystonian edes joksikin aikaa.

Olen ensimmäisen kerran menossa piikeille näin lyhyen hoitovälin jälkeen.

On kulunut kaksi ja puoli kuukautta edellisestä hoitokerrasta.

Silloisen botuliinin vaikutus on hiljalleen hiipumassa, mutta vaikuttaa vielä jonkin verran. 

Hoitovaste on ollut hyvä ja lievittänyt niskojen vääntymistä ratkaisevasti.

Puhelimen kaiuttimesta kuuluva ääni menneisyydestä vyöryttää mieleeni paljon muistoja. 

En sinänsä ihmettele hänen soittoaan sillä elämä kiertää meitä toisinaan samalle radalle. 

Hän tuntuu kuitenkin ihmettelevän.

Vanhalla ystävälläni on kaksi kysymystä, joista toisen hän alustaa löytämällään kirjeellä.

Kirje on Ruotsista ja siinä kiitetään käynnistä paikkakunnalla. 

Hän lukee nimet, joille kiitokset on osoitettu, kuulen oman ja hänen nimensä.

”Mitä me siellä oikein tehtiin”, hän kysyy. 

”Se oli parin päivän työmatka, jotkut messut, ei siellä ihmeempiä tapahtunut”, sanon.

”Olisi se kyllä kiva muistaa jotain, kun löysin tuon kirjeenkin”, hän huokaa.

Kerron matkan tapahtumia ja meidän tekemisiä, hän kuuntelee hiljaa. 

Matkasta on vuosikymmeniä ja olin silloin niin nuori, että lähinnä avustin vanhempaa työtoveria.

Äkkiä mieleeni tulee kysymys, joka on herännyt keskustelun aikana.

”Muistatko sinä vielä kuka minä olen”? 

”En muista”, hän huokaa ja toteaa soittaneensa kirjeen vuoksi.

Ohitan juuri Tammisillan entisen huoltoaseman, jossa tapasin ennen käydä kahvilla. 

Sen pihan reunalla on pieni puro ja vääntynyt puu kuin Lapin tunturimänty. 

Olenkin nimennyt sen jo vuosia sitten dystoniapuuksi. 

Vilkaisen ohi ajaessani onko puu yhä siellä pellon laidalla.

Juttelemme vielä ja lopetamme puhelun luvaten soitella pian uudelleen.

Alan lähestyä Turkua ja vilkaisen kelloa.

Ehtisin sopivasti vielä syömään lounaan ennen botuliinihoitoja. 

Jään miettimään, miten katoavainen ihminen muistoineen on.

Ajattelen vanhaa ystävääni lukemassa löytämäänsä kiitoskirjettä vuosikymmenten takaa.

Katselevan ihmetellen outoa nimeä ja tapahtumaa, miettien, kuka tuo henkilö on ja mitä matkalla tapahtui. 

Ennen parkkihallia ohitan pitkän leipäjonon joka kaartaa mäkeä ylöspäin. 

Minä menen jonottamaan piikkiä vasemmalle puolelle vääntyviin niskoihini.

Me kaikki jonotamme jotain, odotamme omaa vuoroamme, kuin linnunpoikaset emoa. 

Etsimme huoliimme ja kipuihimme hetken unohdusta.

Ajattelen miten monta ihmiskohtaloa täällä kulkee jonossa kohti Unohduksentietä.

torvinenharry@gmail.com