Katse Sivulle

sunnuntai 26. tammikuuta 2025

SANAT MAHDOTTOMALLE

”Tarinoiden maailmassa on olemassa vapauden sääntö.

Mikään ei ole mahdotonta sille joka käsittää sanat mahdottomalle.”

Luonnolla on voima palauttaa ihmiseen olemisen oikeus.

Vaatimusten ja vähättelyn kulttuurissa luonnon arvo on ääretön.

Joskus on uskallettava ajatella toisin.

On pakko valita, varsinkin tässä arvonsa hukanneessa ajassa.

Ajassa, joka ei sääli heikkoja.

Suojelee röyhkeitä ja polkee heikot epätoivoon elämän suolla.

Luonnossa pitkospuut kantavat heikkoakin kulkijaa.

Ilo, jonka luonnossa saa, löytää sydämeen.

Luonnon loputtomassa, äärettömässä todellisuudessa kokee iloa.

Iloa, joka ei ole luonnollista tämän ajan virrassa.

Luonto puhuu sydämelle kielellä, jota ihmisen sisin ymmärtää.

Syvällä sydämen kätköissä, nujerrettuna hiipuva, ihmisen aito olemus pystyy kuuntelemaan.

Sitä puhetta kuunteleva ymmärtää vähitellen olevansa osa tätä kaikkeutta.

Koko tämä avara äärettömyys on osa suolla kulkevaa vaeltajaa.

Hän on vapaa.

Eräs lukijani vertasi kerran blogia matkaan, jonka me kuljemme yhdessä.

Mielestäni se on hyvin sanottu. Jokainen blogi on oma matkansa.

Matka, joka alkaa tienviitasta kohti tuntematonta maisemaa.

Kirjoittajana en osaa aina arvata tai aavistaa, mihin teksti tällä kertaa kulkee.

Blogin tarina on kuvausta tuolla matkalla koetusta.

Sanat vievät uudelleen löytämiseen, joskus lapsuuden maisemiin.

Tänään, kun heräsin vähän yli neljän aikaan, eräs lapsuuden muisto alkoi elää mielessäni.

Ajattelin kirjoittavani siitä aamuvarhaisen aikana.

Teksti kuljetti kuitenkin minut suolle.

Toisinaan teksti kirjoitettuna löytää mielen luomia tunnelmia, koettuja ja aistii piilotetut tunteet.

Löytää ne kipukohdat, jotka päivän kiireessä kätki, kun suojeli sisintään.

Elämän kipupisteet.

Elämässä on tilanteita, joissa ei uskalla lähteä tarpomaan suolle.

Hetkiä, joita sydämessään häpeää jälkeenpäin.

On pakko kestää.

On pysyttävä tiellä ja oltava siellä, vaikka hinta tuntuu liian kovalta.

Itsensä ja sisimmän, vapaan mielen nujertaminen on vaikeaa.

Toisinaan joutuu valitsemaan kulkeeko helpompaa, valmista tietä.

Vai astuuko suolle yksin tarpomaan.

Tarinoiden maailmassa on olemassa vapauden sääntö.

Mikään ei ole mahdotonta sille joka löytää sanat mahdottomalle.

Mietin usein tuota sanojen voimaa.

Onhan jokainen sana keksitty tai syntynyt syystä.

Sitä sanaa on tarvittu.

Sanalla on haluttu kuvata jotain.

Sanat antavat muodon muodottamalle.

”Käsitin aamulla jäniksen”, sanottiin kauan sitten saaliista, kun tultiin metsältä.

Sanoilla saadaan jotain kiinni ja löydetään voima jaksaa eteenpäin.

Sanoilla käsitetään jokin piilossa oleva, vaikea asia.

Sanoilla käsitetään koettu.

Sanat ovat sisäisen ajattelun, kokemusten, tunteiden, pelkojen ja hyvyyden käsittämistä.

Sanat ovat kuun kajastus auringosta, valokuva maisemasta, jonka silmät näkevät aitona ja koko aistimaailma tuntee.

Sanat ovat niin voimakkaita siksi, koska ne pystyvät löytämään kätketyn.

“Nehän ovat vain sanoja”, tokaisi minulle kerran eräs ystävä.

Ymmärsin ajatuksen tarkoittavan vain hyvää.

Ei jokaiseen sanaan ole syytä takertua, vaikka ne sattuvat.

On joskus parempi antaa sanojen mennä, jos pystyy, tai kestää.

Hyvät sanat ja viisaat, kriittisetkin sanat on syytä tallentaa sydämeen.

Ihminen, joka elää sanoista ja maistelee niitä, tuntee sanotun painon sydämen puntarissa.

Se on joskus raskas tie, joka johtaa elämän suolle rämpimään.

Käsittämään vapauden sanoja.

Toisinaan ne sanat löytyvät ja siivittävät uusiin blogeihin.

Innoittavat sanat kuljettavat tekstejä kohti tuntemattomia maisemia.

Usein olen huomannut niissä hetkissä ajatusvirran löytävän kokonaan uuden reitin.

Sanojen voima on ajatusten valtaa materiasta.

Se on ajatusten ja sanojen yhteistyötä, joka vie tekstin elämän sisälle, sydämeen asti.

Kuljettaa tarinan kohti kokematonta ja näkymätöntä.

Sanojen matka elämän suolla on joskus uuvuttava.

Toisinaan se on kohta, mihin askeleet päättyvät ja edestä löytyy vain siipisulka.

Merkkinä siitä, että tarina on saanut voiman.

Sanat ovat saaneet ilmaa alleen.

Sanat, jotka käsittivät kerran unohdetut ajatukset.

Ajatukset, jotka aina uudelleen on etsittävä.

Sanat mahdottomalle.

perjantai 17. tammikuuta 2025

ELÄMÄ ON TUULINEN TIE

Humiseva ääni aloittaa kuin elämän kuiskaaja, huokaa syvään ja hiljenee, vetää henkeä. Pian tuulen kuiskaus voimistuu, vinkuu ikkunoissa ja kumisee katolla. Tammikuun aamuyö on täynnä tuulen laulua.

Elämä on tuulinen tie. Ajatus tulee mieleeni kuunnellessani tuulen laulua. Mistä tuuli laulaa? Onko sillä kerrottavana jotain tulevasta.

Tuuli on elämän muuttaja, säätimen kääntäjä, joka soittaa aina samaa säveltä, vaihtaa uuden ja vie entistä pois. Elämän tuuli.

Aamuyö on ääniä täynnä, kuin konserttia kuuntelisi, säveltäjistä suurimman. Tunnen, kuinka puut painavat juuriaan tiukasti routaiseen maahan ja oksat heilahtelevat kuin tahtipuikot.

Heikoimmat ja hauraimmat rasahtavat puuskassa, putoavat tuulen syliin. Lentävät kuin siipiään levittävät linnut, putoilevat tielle tai kopsahtavat seiniin. Elämän tuulen irroittamat.

Dystonian tuuli vääntää minun päätäni ja nojaan vasempaan käteen samalla kun kirjoitan. Näkökulmani tekstiin on siis kuin syrjästä katsovalla. Jokaisella on oma tapa ja näkökulma elämään.

Minä tavoittelen tällä blogilla sanoja, jotka kertovat yhden ihmisen kokemasta ja tuntemasta, elämän tuulissa koetusta. Toivon myös, että se kuljettaisi jotain niille, joita tällä hetkellä ravistelevat vaikeuksien tuulet.

Elämän tuulet tulevat, että meistä putoaisivat turhat asiat kuin kuivuneet oksat. Toisinaan elämän tuulet ovat niin rajuja, että jotain muutakin katkeaa ja putoaa tuulen syliin. Jotain, mitä ei vielä haluaisi antaa pois. Elämän tuulisella tiellä kaikki koetellaan.

Dystonian tuuli puhalsi minun pääni sivuun reilu vuosikymmen sitten. Aluksi tuuli oli kuin sivelevä hipaisu, joka käänsi pään olkapäätä kohti. Vähitellen tuuli voimistui ja pää alkoi heilahdella kuin tuuliviiri puuskissa.

Sillä hetkellä, kun sairauden oireet olivat kovimmillaan, luulin niiden jatkuvan loputtomiin. Se ajatus tuntui sietämättömältä.

Niinä hetkinä paljon parjattu sosiaalinen media tuli avukseni.

Dystonia niminen liikehäiriösairaus on niin harvinainen, että sitä sairastavia ei pienemmiltä paikkakunnilta montaa löydy, mutta netistä löytyy ja löytyi silloinkin.

Edes sairaanhoidossa ei moni tunne tätä sairautta, eikä apua tai neuvoja saa kuin neurologiselta puolelta. Erikoissairaanhoidosta, usein vasta pitkään jonotettua.

Ensimmäisellä käynnillä neurologin vastaanotolla minua kehotettiin etsimään tietoa Suomen Dystonia-yhdistyksen nettisivuilta, koska siellä tästä sairaudesta tiedetään enemmän.

Sillä hetkellä ymmärsin, että tämä sairaus vaatii paljon omatoimisuutta ja aloitin heti tutkimusmatkani dystoniaan.

Netistä löysin vertaistukea, joka oli alkuaikoina merkittävää. Muistan varsinkin erään aamuyön, kun sairauden oireet olivat uusia ja pelottavia.

Heti herättyäni pää alkoi heilumaan edestakaisin tyynyllä ja oli pakko nousta ylös.

Keitin kahvit, istuin nojatuoliin, jonka kulmaan sain pään tuettua, niin että pystyin selaamaan nettiä.

Hain tietoa tästä sairaudesta ja löysin erään kokemuksen, joka auttoi minua jaksamaan eteenpäin.

Kommentti oli jossain yleisellä keskustelupalstalla, missä puhuttiin dystoniasta.

Kaikki kirjoittivat nimimerkeillä tai pelkällä etunimellä, joten en tiedä kuka tuon minulle merkittävän kommentin oli kirjoittanut vuosia aikaisemmin.

Se oli jäänyt netin mereen kuin pullopostiksi kulkemaan ja osumaan jonkun silmiin.

Minä löysin tuon viestin juuri oikeaan aikaan ja yhä tänäänkin tiedän sen toimivan.

Toisille se voi olla itsestäänselvyys, mutta minulle se oli sillä hetkellä kuin pelastusrengas.

Viestissä joku dystoniaa sairastava kertoi, että tässä sairaudessa tulee toisinaan aikoja, joina oireet ovat niin vaikeat ja kivuliaat, ettei niitä jaksa sietää.

Sellaisina aikoina on hyvä tietää, että tämä on ailahteleva sairaus ja oireet muuttuvat kuin elämän tuulet.

Hän neuvoi odottamaan vaikeina päivinä, että paremmat tulevat, hieman huokeammat ja siedettävämmät.

Ja ne päivät tulivat, vaikeat ja hieman vähemmän vaikeat päivät.

Vähitellen tietoni tästä sairaudesta lisääntyi, aloin saada botuliinihoitoa dystonian aktivoimiin lihaksiin ja pahimmat oireet lievenivät hieman.

Varsinkin pään heilahtelun väheneminen oli suuri helpotus. Meni vielä vuosia, että sopeuduin tähän sairauteen ja löysin toimivan hoidon siihen.

Näistä kokemuksista olen kirjoittanut kirjan TUNTEMATON DYSTONIA - Vääntynyt elämäni.

Navakka tuuli on voimistunut tätä kirjoittaessani. Ikkunat natisevat puuskissa ja paukahdukset ulkona saavat säpsähtämään, on talvimyrsky.

Samalla tavoin on olemassa myös dystoniamyrsky, joka saa tämän sairauden oireet tuntumaan joskus ylivoimaisilta.

Silloin on hyvä tietää, että kaikki myrskyt laantuvat kerran, luonnossa, elämässä ja myös sairaudessa.

Tulee hetki, jossa elämä alkaa kuin alusta, sietokyky on kasvanut, oireet eivät ole enää niin outoja ja pelottavia, sairauden ote herpoaa.

Hyvät päivät tulevat varmasti. Parhaat päivät ovat edessäpäin.

Elämän tuulisella tiellä.

lauantai 11. tammikuuta 2025

VÄÄNTYNEITÄ JA VÄSYNEITÄ

Minua harmitti, sillä olin ottanut mukaani vain yhden kestokassin, suuren kyllä, mutta eihän se riittänyt kaikille ostoksille. Asiakasvirtaa riitti, enkä kehdannut lähteä hakemaan pussia, joiden käyttöä olen vältellyt säästääkseni ilmastoa ainakin hitusen verran.

Niinpä tungin ostokseni kassiini, niin että siihen mahtuisi mahdollisimman paljon. Viimeiseksi jäi jalkapallon kokoinen varhaiskaali. Sijoitin sen sillä tavoin reunalle, että kaali juuri pysyi paikoillaan. Tyytyväisenä saamaani sopeutumiseen, työnsin kärryt ulos ja olin katoksen edessä, kun alkoi tapahtua.

Pillit tai jotkut hälytykset kuuluivat kaupan eteisestä ja tunsin hipaisun selässäni. Kaali, joka oli kassin reunalla taiteillut, pyörähti alas ja vieri hidastettuna kärryn perälle kuin pallo maaliin. Joku oli syöksynyt kaupan ovista ulos ja selkääni sipaisten ryntäsi kohti parkkipaikkoja. Auton kohdalla hän tempoi ovea ja ryskytti siihen kädellään.

Jähmetyin paikalleni, kunnes näin kysyvän katseen. Kärryä itselleen etsivä mies oli tullut kohdalleni ja katsoi minua odottaen. ”Mitähän tuossa tapahtui”, minä kysyin. Mies kohautti olkapäitään. Vedin kärryni edestä ja hän meni kauppaan.

Nostin varhaiskaalin takaisin kassin reunalle, kiskoin sen ylös ja lähdin kohti autoa. Sisällä autossa katselin hetken kaupan edustalle ja mietin, mitä oikein tapahtui. Äskeinen tilanne oli ohi kuin mitään ei olisi tapahtunut. Asia jäi arvoitukseksi minulle.

Kotona pilkoin kaalin ja tein siitä riisikaalilaatikkoa. Sitä valmistaessani mietin, miksi kukaan ei reagoinut mitenkään tuohon tapahtumaan. Voihan tietysti olla, että jollain oli vain kiire kyytiin ja siitä syystä hän juoksi vauhdilla. Kuulin kuitenkin selvästi hälytysäänet, jotka eivät varmaan kuuluneet ulos ovien sulkeuduttua. Sisältä ei kuitenkaan tullut ketään.

Muistellessani tilannetta, mieleeni tuli kaupan käytävä ja eräs asiakas. Katseemme kohtasivat sattumalta ohi mennessä ja hetken ajan tarkentuivat. Näin jälkeenpäin ajatellen hänen katseessaan oli jotain puhuttelevaa. Ajattelin, että mahdollisesti hän oli se juoksija.

Muistaakseni hänen pussissaan ei ollut kovin paljoa, kun hän ryntäsi ohitseni. Kenties hänellä vain oli kiire ja siitä syystä juoksi. Vain hälytyspillien ääni jäi päätelmiäni häiritsemään. Juoksukaljat ne eivät kuitenkaan olleet, sen ehdin nähdä. Mietin vain, mitä taakkoja ihmiset kantavat, eikä monikaan meistä näe tai ainakaan halua nähdä sitä kärsimystä.

”Kun hän näki väkijoukot, hänet valtasi sääli, sillä ihmiset olivat näännyksissä ja heitteillä, kuin lammaslauma paimenta vailla.” Nämä, kauan sitten lausutut sanat voitaisiin lausua monista meistä tämän päivän ihmisistä, jotka ovat nääntyneet elämän paineiden alle.

Uupuneet sairauksiin, joihin ei saa enää hoitoa, koska sairaille tarkoitetut rahat kuluvat muihin kohteisiin.

Sairas ihminen on usein kuin laumassa kulkeva haavoittunut eläin, joka yrittää peittää sairautensa, ettei joutuisi leimatuksi ja laumansa hylkäämäksi. Lopulta, kun sairauden peittely on mahdotonta, ihminen uskaltaa avautua ja kertoa oman tarinansa.

Aluksi siihen suhtaudutaan suurella säälillä ja ymmärryksellä, mutta yleensä ihmiset väsyvät. Vähitellen käy se, mikä sai aluksi salaamaan vaikeudet ja sairaudet, ihminen putoaa reunalta, kiertyy itseensä, jää yksin.

Tällaisia nääntyneitä ja väsyneitä kulkee varjoissa kaikkialla tänäänkin. He tulevat esiin, kun paremmat ovat käyneet ensin. Heitä näkee nojailemassa leipäjonoissa seiniin ja kumarassa seisomassa. Heistä kuulee sairausryhmissä, jossa kerrotaan hoitojen loppuvan, koska sairas on liian vanha.

Syytä ei tietenkään muotoilla suoraan, selusta varmistetaan jollain virallisella verukkeella. Näin kävi esimerkiksi eräälle dystoniaa sairastavalle omaishoitajalle, joka poistettiin julkisen sairaanhoidon dystoniahoidoista. Selitys oli tässäkin näennäisesti riittävä. Hoidot eivät toimineet ja ne päätettiin lopettaa, kokeilematta enää muita hoitovaihtoehtoja.

Tämä ihminen on omaishoitaja, siis hoitaja itsekin. Hän ei kuitenkaan voi, eikä halua sanoa hoidettavalleen, etteivät hoitoni tehoa sinuun, joten lopetetaan ne. Rakkaus ei sano koskaan niin.

Minä tunsin kerran omaishoitajan, joka hoiti loppuun asti puolisonsa. Sairaanhoitajat kysyivät kerran häneltä, miten hän itse jaksaa raskaassa hoitotyössä. ”Rakkaus on suurin”, hän vastasi ja näki kyynelien vierivän hoitajien poskille.

Jälkeenpäin, kun työ oli päättynyt ja kipu loppunut hänen rakkaaltaan, kuulin tuon ihmisen sanovan kuin itsekseen ihmeelliset sanat: ”Minä niin mielelläni häntä hoidin”.