Runo Enkelit istuvat hipaisemalla.
Onko unettoman elämä pidempi kuin muiden?
En tiedä, mutta yöllä tunnit viipyvät matkalla.
Ainakin valvotut.
Väsyneenä ja unettomana epätoivo lähettää kaveripyynnön.
Rikki menneet vetävät puoleensa rikki menneitä.
Rikki menneet unetkin.
Epätoivo on puhelias kaveri, eikä kursaile kertoa mistä päin tuuli puhaltaa.
Ja kenestä johtuvat kaikki elämän vaikeudet.
Peilin eteen epätoivo on vienyt niin usein, että se jo huvittaa.
Taskulampulla löydetyt virheet eivät enää hetkauta.
On niin rutinoitunut valvoja, että epätoivokin väsyy lopulta.
Se jää taustalle tarkkailemaan ja odottamaan aikaansa.
Masennus on vaikeampi vastus.
Sillä on niin paljon kavereita, että käyttää ”meidän mielestä” aloitusta.
Ahdistus on masennuksen ystävistä paras, itsesyytös hännystelee, häpeä on hiljaa.
Hyväksyy vain, ettei joudu kohteeksi.
Uneton on niin väsynyt, ettei jaksa kuunnella.
Menevät meuhkaten lopulta.
Vuosia on liikaa, ne painavat.
Ei ole onnistuja.
Tietää sen.
Vielä vähemmän menestyjä.
Ei edes pärjääjä.
On helppo lyödä alas.
Pomppaa pohjalta takaisin.
Ajan oloon uupuu.
Olisiko aika vaihtaa kulunut pallo.
Olisiko toisten potkittavien vuoro.
Tämä pelihän ei lopu koskaan.
Ennen kuin kaikki päättyy.
Jotkut haluavat aina potkia.
Olipa mikä tahansa ihmisryhmä.
Uni armahtaa lopulta.
Vie hetkeksi lepoon.
Liitää pumpulipilviin.
Pian sinne löytävät kiusaajat.
Alkavat painajaiset.
Herätys tulee karuimmalla hetkellä.
Unen loppu jää mieleen.
Joskus uni on pitkä ja syvä.
Kaikki alkaa alusta.
On loppuelämän ensimmäinen päivä.
Sellaisia aamuja on harvoin.
Unohtumattomia aamuja.
Tuntee olevansa haavoittumaton.
Rikkinäiset unet unohtuvat.
 |
| torvinenharry@gmail.com |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti