Teimme heinäkuun lopulla videodokumentin matkastani kirjoittajana ja asemaperän poikana sekä sairastumisestani dystonia -nimiseen aivojen liikesäätelyn häiriöön.
Minut tuo projekti sai pohtimaan tätä elämän matkaa, mikä on kuljettavaksi annettu.
On selvää, että kaikki muuttuu, eikä mikään pysy samanlaisena kuin hetken.
Ja vaikka joku asia aikaa kestääkin, niin sen ympäristö muuttuu varmasti.
Ihmisellekin voi käydä niin. Toisissa näkee ajan kulun ja muutoksen, mutta itsessään ei sitä niin helposti huomaa.
Ulkokuoren rapistumisen näkee peilistä, mutta sisäinen olemus on voinut jäädä johonkin aikaan, mikä meni jo ohi.
Siitä syystä on hyvä joskus palata menneille kasvualustoille.
Olin vähän yllättynyt, miten ajan hammas oli syönyt kaiken lapsuuteni asuma-alueesta.
Lähes kaikki, mikä on muistoihini tallentunut, oli muuttunut.
Tiesinhän minä sen. Olin usein pyöräillyt kesäisin Kemijärven asema-alueen läpi ja nähnyt kuinka kaikki rappeutuu ja luonto ottaa omaansa takaisin.
Veturitalli on nykyisin yksityisessä omistuksessa ja valvontalaitteiden suojaama.
Tehdessämme videoita kävelimme veturitallin pihaa kuvataksemme kääntösiltaa.
Yllättäen kovaääninen summerin huuto vihloi korvia ja kertoi, että lähestyimme yksityisaluetta.
Kääntösilta ja sitä ympäröivä maisema oli vesakoitunut ja koko alue kasvuston täyttämää.
Veturitallin törmä oli paikallaan ja jopa puinen rivitalo törmän päällä.
Vattupensaita ei kasvuston seasta näkynyt enää.
Menimme vähän sivumpaa, mistä sai kulkea, veturitallin rantaan, jota lapsuudessani kutsuttiin raparannaksi tulvien tuoman mudan vuoksi.
Ihan rannan vieressä kulki lapsuudessani rata, jossa oli usein myös vaunuja.
Nyt tuo rata on poistettu ja koko suuri ranta-alue autio horsmakenttä.
Asvalttitie kulki kentän poikki ja sitä on käytetty lähinnä puiden väliaikaiseen säilytykseen.
Kyltti tien alussa kertoo, että alueella liikkuminen on kielletty.
Jatkoimme siitä radanhoitopuolen entiselle päärakennukselle, joka oli autiona.
Ikkunat heilahtelivat tuulessa ja oviaukko oli kasvanut täyteen puustoa.
Seinämässä oli aukko, josta näkyi sisälle konttoreihin.
Kaiken rappeutuneen keskellä oli upea nähdä, miten erilainen luonto on.
Siinä, missä ihmisen tekemä lahoaa, ruostuu, rappeutuu ja muuttuu ongelmajätteeksi, siinä luonto puolestaan uudistuu.
Tuntuu kuin luonto vetäisi syvään henkeä ja huokaisisi tyytyväisenä aloittaen väkevän kasvamisen.
Luonto ottaa omansa takaisin, kun ihminen poistuu näyttämöltä.
Valtavan suuriksi kasvaneet sembramännyt kertoivat omia muistojaan komeiden terijoen salavien kera.
Kerran on joku palkattu puutarhuri tuonut taimet ja istuttanut ne suuren rakennuksen lähelle.
Kaikki muu ympäristössä oli karua katsottavaa ja entinen suuri toimistorakennus kuin kummitustalo.
Mutta menneen ajan puutarhurin työt olivat kohonneet silmiä hivelevään kauneuteen.
Kaikki tuo kokemani oli tiedossani jo ennen kuin menimme kuvaamaan videoita, mutta silti se jollain tavoin järkytti mieltä.
Ovathan nuo kaikki maisemat rakennuksineen muistoissa ja mielukuvissa yhä olemassa elävinä ja toimivina. Rakkaat lapsuuden maisemat.
Muutoksen voiman tajuaa vasta sitten, kun sen kokee kouriintuntuvasti.
Nyt on Kemijärven asemarakennuskin myynnissä ja aika vasta näyttää millaiset lapsuuteni maisemat ovat tulevaisuudessa.
Muistoja ei tietenkään mikään vie, ennen kuin sairaus tai kuolema poistaa ne lopullisesti.
Siitä syystä olen iloinen, että teimme nuo kaksi videoa nyt vielä, kun jonkinlaiset muistojen kehykset ovat vielä olemassa.
Ajan oloon kaikki muuttuu, eikä mikään täällä ole edes tarkoitettu pysyväksi.
Tällaisia nostalgisia ajatuksia nuo kokemukset mieleeni toivat.
Nyt olen onnellinen, että kirjoitin näistä maisemista runsaasti kuvauksia ja tarinoita TUNTEMATON DYSTONIA - Vääntynyt elämäni kirjaan.
Seuraava muutos elämässäni on ainakin dystonian suhteen pian edessäni.
Palaan puolentoista vuoden tauon jälkeen pian takaisin botuliinihoitoihin.
 Asemaperän poika - Osa 1/2 |
Asemaperän poika - Osa 2/2 |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti