Kävin viimeksi botuliinipiikeillä 438 päivää sitten.
Päivien jono on pitkä, aaltoileva, väreiltään kirjava ja omanlaisensa jokainen.
Olen varma, että elämä olisi joiltain osin ollut helpompaa, ainakin niskavääntöjen osalta, jos olisin jatkanut säännöllistä piikeillä käymistä.
En kuitenkaan kadu mitään, sillä olen saanut tehdä omat valintani tässä asiassa, eikä se ole elämässä koskaan itsestäänselvää.
Olen saanut kokea muutoksen.
Elämä muuttuu, eikä muutos ole useinkaan havaittavaa, ainakaan luonnollinen muutos.
Viitteitä on kyllä, kuin pieniä kuplivia pisaroita, jotka nousevat hitaasti pintaan.
Kertovat, että jokin uusi on edessä, sillä pohjavirtaukset viestivät.
Tai pinnalla liippaava pääsky, sateentuoja.
Pieni pisara iholla jo tapahtunut muutos.
Sudenkorento, joka on mönkinyt pohjamudassa ja kiitää nyt veden päällä.
Muutos joka tapahtui.
Hidas ja loputon muutos on havaitsematon.
Elämässä siihen ei ole helppo vaikuttaa.
On vain otettava vastaan.
Miten suhtautua väistämättömään?
Se on kohtaamiskysymys, nimensä mukaan.
Ihmisen elämä on toisinaan kuin sudenkorennon matkaa.
Kuljemme joskus pohjavesien mudassa ja ajattelemme tilanteen lopullisena.
Muutos on hidas, mutta täydellinen.
Sitä ei uskoisi, ellei näkisi.
Kaikki muuttuu, eikä mikään pysy samanlaisena.
Tunnetko pisaran.
Tuulenvireen kuin hipaisun.
Veden pinnan liikkeen.
Lämmön kasvoilla.
Ajatuksen kuin valonsäteen.
Muutoksen.
 |
| torvinenharry@gmail.com |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti